Stjernvallien aika Keson kartanossa

Upseeriperheet viettivät 1700-luvulla usein liikkuvaa elämää, jossa tuon tuostakin piti sopeutua uuteen ympäristöön ja seurapiiriin. Se erotti ihmiset välillä kauaskin omaisistaan. Mikäli aatelisperhe ei omistanut maata, se eli miehen upseerinviran varassa. Vaimo ja lapset olivat taloudellisesti riippuvaisia miehestä. Hyvä esimerkki tästä on Hauhon Kesossa asuneet aateliset Stjernvallit.

Gustaf Fredrik Stjernvall syntyi 1767 Padasjoella, Maakesken kapteeninpuustellissa, josta perhe seuraavana vuonna muutti Pälkäneen Myttäälän puustelliin. Upseeriperheen matka jatkui 1776 Tammelan Mustialaan ja kun isä sai ylennyksen, odotti majurin virkatalo perhettä Raaseporissa. Kun Erik Johan Stjernvall äkillisesti kuoli, niin leski Catharina Elisabet jäi armopalojen varaan ja kodittomaksi.

Apuun tuli Fagervikin omistaja Johan Hisinger, joka tarjosi onnettomalle leskelle ja tämän viidelle pojalle mahdollisuuden asua omistamallaan Karjaan Grabbackan tilalla. Ja mikä tärkeintä: hän auttoi nuorukaiset aatelisille sopiville elämänurille. Gustaf Fredrik seurasi isänsä jälkiä upseerinuralle, mikä oli aatelisperheessä ajan tapa. Nuori mies puhui sujuvasti ranskaa ja osasi myös englantia sekä viimeisteli sotilasopintonsa Ranskassa, mutta maata hänellä ei ollut. Avioliittoa saattoi ajatella vasta sitten, kun oli tarpeeksi tuottoisa sotilasvirka. Pelkkä aateluus ei merkinnyt turvattua taloudellista asemaa. Säädynmukainen elämä maksoi ja siinä oli pysyttävä lähes hinnalla millä hyvänsä.

Gustaf Fredrik avioitui 28-vuotiaana Norrköpingissä 25-vuotiaan serkkunsa Fredrika Charlotta von Yhlenin kanssa. Isä eversti Gustaf Adolf von Yhlen kommentoi kihlausta pojalleen seuraavasti: ”Hän sai äidin ja Lotan puolelleen, joten minä annoin periksi.” Isän huoli oli, pystyisikö vävy elättämään vaimonsa soveliaalla tavalla. ”Hänellä on kuitenkin kapteeninvirkansa ja jokseenkin hyväkuntoinen kapteeninpuustellinsa Suomessa.” Nuori pari asui kolme vuotta appivanhempien luona Norrköpingissä, mikä oli edullinen ratkaisu heikossa taloudellisessa asemassa olevalle Stjernvallille. Avioparin kaksi vanhinta poikaa syntyivätkin Ruotsissa. Mutta Hämeen jääkäripataljoonan kapteenin virkapaikka oli Suomessa ja virkatalo Hauholla, joten sinne hänen oli perheineen palattava.

Kieltämättä päätyminen Norrköpingin seurapiiristä ja leppeästä eteläruotsalaisesta ilmastosta Hauholle oli varmasti kulttuurishokki varsinkin nuorelle rouvalle Charlottelle. Hän oli elänyt koko elämänsä Strassburgissa ja Norrköpingissä. Muuttomatkalle lähdettiin 3.5.1798. Tukholmasta ensin laivalla Turkuun ja sieltä Hauholle. Perheen mukaan lähti Norrköpingiä lähellä olevasta Östra Rydin pitäjästä kokenut 37-vuotias piika Inga Jonsdotter, joka varmasti lievitti osaltaan nuoren rouvan potemaa kovaa koti-ikävää.

Vuolujoen varrella olevan Keson puustellin pihamaalla seistiin matkatavaroiden kanssa 21.toukokuuta. Totuus oli, että virkatalo olikin kehnossa kunnossa, joten Gustaf Fredric passitti siltä seisomalta viimeisillään raskaana olleen rouvansa ja pienet poikansa sukulaistensa hoiviin Mäntsälän Linnaisten kartanoon. Siellä syntyi perheen kolmas poika. Heinäkuussa palattiin Keson puustelliin, jota kunnostettiin herrasväelle sopivaksi. Syksyn tullen kaikki olikin valmista. Turusta palkattiin talousmamselliksi Fredrika Malmström ja Helsingistä piika Maijastiina Berg. Muut piiat ja rengit pestattiin lähiseudulta.

Keson virkatalo tiluskartassa 1727

Keson puustellin päärakennus oli maalattu punaiseksi. Sen oli vuonna 1794 rakennuttanut majuri Kalm noudattamatta virkataloille määrättyjä ohjeita. Päärakennuksessa oli eteinen ja eteiskamari, jonka toisella sivulla oli sali ja toisella kaksi kamaria. Talon alla oli kellari. Stjernvall oli tyytymätön keittiösiipeen, jonka hän vuonna 1801 kertoi olevan ”niin huonosti perustettu, että talvisin lattia jäätyy eikä mikään muuraus tai piippujen siirto voi auttaa asiassa, ja tulipalovaara on ilmeinen.” Virkataloa ei saanut omin luvin remontoida, joten lupa peruskorjaukseen oli saatava ylempää. Stjernvall sai luvan uuteen keittiösiipeen sekä mansardikattoon, joka mahdollisti yläkertaan pari kamaria lisää. Korjattu päärakennus tarkistettiin vuonna 1803.

Kesossa oli vielä toinenkin rakennus, jossa oli eteinen, keittiö ja kaksi kamaria. Kolmantena oli erillinen palvelusväen rakennus. Niiden lisäksi löytyi sauna, navetta, lampola, sikala, aitta, riihi ja muita tarpeellisia rakennuksia. Puutarhaa ei ollut, mutta Keson puustellin ympärillä kohosi peräti parisataa humalaseivästä antamassa vehreyttä. Stjernvall tosin perusti pienen yrttitarhan. Viljeltyä peltoa oli kuusi tynnyrinalaa ja 16 ½ kapanalaa. Kahdeksan niittyä antoi heiniä, ja torpparit tekivät työpäiviä. Keson pelloilla kasvoi ruis, ohra, englantilainen kaura ja herneet. 

Aviopari vieraili ahkerasti Hauhon herraskartanoissa. Charlotte kirjoitti äidilleen heti syksyllä 1798 kuinka oli vieraillut Hovinkartanossa ja Lammin Vanhassakartanossa. Molemmissa hänelle oli tarjottu peräti kahdeksan ruokalajia päivällisellä ja kuusi illallisella, mukaan lukien monenlaisia leivonnaisia. Toki hänen itsensäkin piti kyetä samaan Kesossa. Charpentierien luona Hahkialassa vaatimattomampaa, sillä majuri oli köyhä ja perheen 16 kasvavaa lasta piti kouluttaa ja vaatettaa säädynmukaisesti. Stjernvallien valikoitu seurapiiri kattoi vain lähiseudun aatelisperheet.

Kirjeet eivät helpottaneet ikävää. Onneton Charlotte kaipasi niin kipeästi vanhempiaan, että aviomies alkoi huolestua tämän terveydestä. Tytärtään ja lapsenlapsiaan ikävöivät vanhemmat päättivätkin vuonna 1799 muuttaa Suomeen. Gustaf Adolf von Yhlen laski myös, että elinkustannukset olisivat Suomessa paljon halvemmat kuin Norrköpingissä. Aluksi von Yhlenit ajattelivat asettua Hämeenlinnaan. Charlotte oli kuitenkin jo vuonna 1798 kirjoittanut äidilleen, että ”kaupunki oli perin ikävystyttävä eikä siellä edes asunut muita kuin maaherra Munckin perhe. Helsingissä voisi sentään seurustella”. Niinpä Stjernvall järjesti appivanhemmilleen ensin vuokrakodin Helsingistä, mutta jo maaliskuussa 1800 von Yhlenit muuttivat Keson puustelliin.

Appivanhemmat viihtyivät aluksi mainiosti uudessa ”kotimaassaan” ja lastenlastensa seurassa. Sittemmin sairasteleva appi alkoi pitkästyä, käydä ärtyisäksi sekä kaivata Pommerissa asuvaa poikaansa. Se taas johti toistuviin riitoihin vävyn kanssa, joka muutenkin kantoi murhetta taloudellisesta tilanteestaan. Keson puustellissa varttui jo kahdeksan lasta. Rahasta tuli riitaa vävyn ja appiukon välillä. Kaikesta huolimatta everstiluutnantti Gustaf Adolf von Yhlen asui Kesossa lopun ikänsä ja kuoli siellä vuonna 1805.

Fredrika Charlotta o.s. von Yhlen

Vuoden 1803 tienoilla Gustaf Fredrik Stjernvallin päässä oli kypsynyt ajatus omasta kartanosta. Sitä paitsi aatelismies ilman sukukartanoa oli hieman toisen luokan aatelinen. Niinpä Stjernvall osti vuoden 1805 tienoilla 14 000 taalarilla luutnantti Lars Adam Langensköldiltä Sommarnäsin kartanon Orimattilasta. Rahoista osan Stjernvall peri apeltaan ja naimaton lanko Pommerista lainasi loput. Stjernvallien muuttokuorma lähti Kesosta vuonna 1806. Suomen sodan jälkeen Kesoon asettui Gustaf Wilhelm von Kraemer.

Suomen sota ei saanut Stjernvalleja muuttamaan takaisin Ruotsiin. Siirtyminen Venäjän alaisuuteen ei katkaissut Gustaf Fredrik Stjernvallin uraa. Päinvastoin, hänet nimettiin vuonna 1810 Hämeen läänin maaherraksi. Siinä toimessa Stjernvall sai aikaan merkittäviä uudistuksia. Murheellista kyllä Gustaf Fredrik Stjernvallin ura jäi kesken: hän kuoli vain 47-vuotiaana vuonna 1815. Charlotte-rouva jäi 45-vuotiaana leskeksi kahdeksan lapsensa kanssa ja eli vielä vuoteen 1841 asti.

Todettakoon vielä, että Gustaf Fredrikin veljentyttäriä olivat kauneudestaan kuuluisat sisarukset hovineidot Aurora ja Emilie Stjernvall, joista ensimmäinen 1836 avioitui upporikkaan hovijahtimestarin Paul Demidovin kanssa ja sittemmin Andrei Karamzinin kanssa. Sisar Emilie puolestaan avioitui kreivi Vladimir Musin-Puskinin kanssa. Gustaf Fredrikin lapset eivät koskaan yltäneet niin korkeisiin piireihin kuin veljenlapset.

Kuvat ja lähteet:

Hirn, Hans 1931: Gustaf Fredric Stjernvall 1767-1815. En tidskildring. Helsingfors.

Fredrika Charlotta Stjernvall (o.s. von Yhlen), Helsingin kaupunginmuseo.

Keso ja Eteläinen. Tiluskartta. Heikki Rantatupa. Historialliset kartat (www.vanhakartta.fi)

Ulla Möllersvärdin viuhka

Porvoon museoon lahjoitettiin vuonna 1905 vanha viuhka, joka oli peräisin edesmenneen neiti Elise Schulmanin kuolinpesästä. Lehtitiedon perusteella viuhkasta tiedettiin seuraavaa: Se oli kuulunut kauniille neiti Ulla Möllersvärdille, joka oli saanut viuhkan vuonna 1809 ennen Porvoon valtiopäivätanssiaisia. Tanssiaisissa Ulla oli pudottanut viuhkan kesken tanssin, jolloin keisari Aleksanteri I oli poiminut sen, kiinnittänyt univormunsa nappeihin ja pitänyt siinä koko illan. Ennen lähtöään keisari palautti viuhkan ja suuteli sen omistajatarta ritarillisesti kädelle. 

Viuhka ja Ulla Möllersvärd ovat kiinnostaneet minua, koska ystävälliset kollegat lahjoittivat minulle väitöskaronkassa Ulla Möllersvärdiä ja vapaaherratar Rehnbinderiä esittävän taulun, jonka on tehnyt Mika Launis. Se on julkaistu myös Ilkka Malmbergin kirjassa ”Napoleonin vika” (2009), joka kertoo vuodesta 1809.

Mika Waltari kehitteli Ullan ja keisarin ympärille romaanin ”Tanssi yli hautojen”(1944), jossa heidän välillään on kiihkeä rakkaussuhde. Ulla Möllersvärdin ja keisarin välit ovat askarruttaneet aina 1900-luvulta lähtien. Erityisesti 1920-luvulla ilmaantui toinen toistaan huimempia ”perimätietoon pohjautuvia” tarinoita, joissa useankin eri kartanon puutarhaan on myrsky-yönä haudattu kielletyn rakkauden hedelmä. 

Ullan viuhkalla on tarinoissa keskeinen rooli. Se näyttäisi tallentuneen ensimmäisiä kertoja vuonna 1905, jolloin viuhka lahjoitettiin Porvoon museolle. Emil Nervander oli julkaissut jo vuonna 1900 kirjoituksen ”Kejsarbalen på Mäntsälä gård. Ett minne från Aleksander I:s resa i Finland 1812”, joka keskittyi keisarin vierailuun maaherra Carl Adolf Möllersvärdin kartanoon. Viuhka-episodista hän ei kerro, mutta tietää keisarin osoittaneen tanssiaisissa huomiota Ullalle. Elise Schulman oli vuonna 1900 vielä elossa. Tarina Ullasta alkoi kasvaa ja Elise-neiti sukulaisineen ymmärsi viuhkan laajemman historiallisen arvon. 

Ulrika Möllersvärd

Mutta miten ihmeessä Ulla Möllersvärdin viuhka oli päätynyt Helsinkiin Elise Schulmanin kuolinpesään? Elise Ottiliana Fredrika Schulman oli Hauhon Lautsian kartanon isännän Otto Wilhelmin veljen everstiluutnantti Carl Fredrikin ja tämän vaimon Fredrika Margareta von Platenin tytär. Yhteensä heille syntyi yhdeksän lasta. Lautsian kartanon nuoremman pojan oli itse ansaittava elantonsa ja omaisuutensa. Turvana oli vain sotilasvirka ja vaihtuva virkatalo. Perhe muutti Asikkalan, Janakkalan, Hämeenlinnan ja Rengon kautta Porvooseen. He asuivat ensin Gammelgårdissa, josta muuttivat vuonna 1846 Illbyn Bengtin ratsutilalle. Sen aiempia asukkaita olivat Ulla Möllersvärdin veljet Adolf Johan ja Gustaf Reinhold sekä viimemainitun vaimo Anna Agatha Bastman. Nuori rouva oli kuollut Bengtin tilalla lapsivuoteeseen vuonna 1840. Schulmanien ja Möllersvärdin perheet tutustuivat toisiinsa siis viimeistään Porvoossa. 

Carl Magnus, Ulrika ja Märtha Möllersvädin muuttokirja Porvooseen

Carl Fredrik Schulman kuoltua vuonna 1849, leski ja naimattomiksi jääneet tyttäret Emilie Henriette ja Elise Ottiliana muuttivat Porvoon kaupunkiin kortteliin numero 38. Emilie ja Elise eivät olleet vuonna 1791 syntyneen Ulrika Möllersvärdin ikätovereita, vaan pikemminkin heidän äitinsä, vuonna 1788 syntynyt Fredrika Margareta von Platenin. Leskirouva kuoli Porvoossa vuonna 1858. Neitien turvana oli heille myönnetty eläke, ja huvina Porvoon muu rouvasväki, joka kulutti päivänsä korttipeleissä, visiiteillä ja seurustelun merkeissä. 

Lisäksi neideillä oli myös kasvatusvastuunsa. Emilie Henrietten ja Elise Ottiliana Schulmanin vanhin sisar Christine Andrietta oli solminut Porvoossa vuonna 1832 avioliiton kirkkoherra Eric Gustaf Ehrströmin kanssa. Siis sama mies, joka piti kesällä 1811 päiväkirjaa Hauholla! Piirit olivat pieniä... Liitto jäi murheellisen lyhyeksi, koska molemmat kuolivat peräjälkeen vuosina 1835 ja 1836. Vuonna 1835 syntynyt Ida Charlotta Fredrika Ehrström varttui isoäidin ja sittemmin tätiensä kanssa Porvoossa. Ulrika Möllersvärd taas huolehti äidittömästä veljentyttärestään Aurorasta.

Schulmanin neidit olivat Ulrika Möllersvärdille läheisiä. Niin läheisiä, että Emilie Henriette sai tämän kuoltua haltuunsa keisarillisen reliikin, viuhkan, jota keisari oli pidellyt valtiopäivätanssiaisissa vuonna 1809. Ja samalla sen tarinan. Ulrika Möllersvärdin kuollessa vuonna 1878 ketään ei tuntunut kiinnostavan hänen viuhkansa tai suhteensa keisariin. Enemmän 1870-luvulla innostuttiin siitä, että ruotsalainen runoilija Bengt Lidner (1757-1793) oli vieraillut Mäntsälän Möllerhofissa ja omistanut hänen äidilleen Maria Charlotta L’Estradelle runoelman nimeltä ”Glömskan”. Rouva oli runoilijan tärkeä tukija ja muusa. C. G. Estlanderin laaja artikkeli aiheesta ”Lidners Finska resa” julkaistiin vuonna 1877. 

Emilie Henriette Schulman kuoli Porvoossa vuonna 1882. Ulla Möllersvärdin viuhkan haltijaksi tuli sen jälkeen hänen sisarensa Elise. Elise-neiti eli Henlsingissä vuoteen 1905 ja ehti kertoa sukulaisilleen viuhkan tarinan. Kiitos sukulaisten kaukokatseisuuden, viuhka lahjoitettiin Porvoon museoon. Vitriiniin sijoitettuna se alkoi herättää suunnatonta kiinnosta Ulla Möllersvärdiä kohtaan. Kirjailija Petrus Nordman kertoi vuonna 1916 ilmestyneessä artikkelissaan äidinäitinsä tunteneen Ulla Möllersvärdin, joka oli kertonut tälle viuhkan putoamisesta. Tarinan ydin oli sama: Ulla pudotti viuhkansa, keisari poimi sen ja piti sen tanssiaisten ajan sekä antoi lopuksi käsisuudelman. Seuraava vuosikymmen liitti mukaan rakkauden, joka kavoi aina 1940-luvulle tultaessa fyysiseksi rakkaussuhteeksi asti.

Ehkäpä jo vuonna 1905 oli kerrottu kaikki oleellinen. Kenties Ulla Möllersvärdin ja keisari Aleksanterin kohtaaminen ei ollut paljonkaan erikoisempi kuin Elise Schulmanin serkun Fredrikan ja keisarin kohtaaminen Hauholla vuonna 1819. Siinäkin toistui yllättävä suudelma ja vaalitut muistoesineet. Mutta koska Fredrika Schulman oli 9-vuotias eikä vielä 17-vuotias, niin tapahtumasta ei kasvanut jälkimaailman silmissä kaikkinielevää rakkaustarinaa.

Lähteet:

Mäntsälän ja Porvoon kirkonarkistojen asiakirjat 

Borgobladet 9.9.1905, no 70.

Estlander, C.G: Lidners Finska resa II. Finsk Tidskrift 1.7.1877, no 1.

Heinricus, Sigrid: En hovfrökens romantiska levandssaga. Våra kvinnor 9.12.1924, no 23. 

Helsingfors Dagbladet 30.7.1878, no 204.

Helsingfors-Posten 20.11.1905 no 308. 

Keisarin rakastettu. Romanttinen rakkaustarina nuoresta suomalaisesta tytöstä ja Venäjän mahtavasta keisarista, joka valloitti Suomen. Viikko-Sanomat 21.1.1928, no 3. 

Nervander, Emil: Kejsarbalen på Mäntsälä gård. ett minne från Alexander I:s resa i Finland 1812. Hufvudstadsbladet 14.10.1900, no 278.

Nordman, P: Gabriel Linsèn. Historisk Tidskrift 1.12.1916, no 6. 

Qvarnström, Ingrid: Gamla herrgårdssängner i verklighetens ljus. Några genealogiska studier

Astra 4.2.1927, no 2.

Ulrika Möllersvärd, tuntematon taiteilija 1820-luku, Wikimedia Commons