Terveisiä Mäntsälän Alikartanosta

 

Kävin esitelmöimässä Ulla Möllersvärdistä Mäntsälän Alikartanossa eli Frugårdissa, joka toimii museona. Pihapiirin rakennukset ovat kuin matka toiseen aikaan. Yleensä vanhojen kartanoiden päärakennuksia on vuosikymmenten saatossa jatkettu, kerroksia lisätty ja vähintään kattorakenteita uusittu. Alikartanon vanhin päärakennus on 1730-luvulta ja uudempi vuodelta 1805. Molempien värinä on punamulta ja kattorakenteet edustavat oman aikansa tyyliä, mikä tekee niistä nykykatsojalle erikoisia ja jopa outoja.

Vanha päärakennus, museokahvila

Uusi päärakennus vuodelta 1805

Alikartanossa pääsee siis näkemään, millaisia kartanoiden päärakennukset olivat Suomessa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Vanha, aumakattoinen 1730-luvun päärakennus toimii kesäkahvilana, joten sen mataliin huoneisiin pääse tutustumaan samoin kuin uudempaan päärakennukseen, jossa esitellään Nordenskiöld-suvun elämää. Säterikattoinen päärakennus on erikoinen, koska sen keskiössä oleva sali ulottuu kahden kerroksen läpi. Sitä kiertää lehterikerros, jonka ikkunoista sali saa vähäisen valonsa. 

Ryhdyin tietysti etsimään sukulinkkejä Hauhon kartanoiden ja Mäntsälän Alikartanon Nordenskiöldien välille. Kovin läheisiä yhteyksiä ei löytynyt. Hahkialan kartanon rouva Andrietta Fredrika Rotkirchin (1814–1877) isoäiti oli Sofia Kristina Nordenskiöld Sipoon Sävijärveltä. Ei siis kovinkaan läheistä yhteyttä Alikartanossa asuneisiin Nordenskiöldeihin...

Yllättävästi sukuyhteys Hauhoon ja Alikartanon Nordenskiöldeihin liittyykin itseeni. Havaitsin, että esiäitini Ingeborg Nilsintytär Bergman (n.1675-n.1714) oli Alikartanon rouvan Hedvig Märta Ramsayn (1717–1759) pikkuserkku. Perheiden välillä ei välttämättä ollut yhteyksiä. Elettiinhän vaikeita aikoja, kuten 1690-luvun ankaria nälkävuosia ja sen jälkeen Suuren Pohjan sodan sekä isonvihan jälkeisiä tuskaisia vuosia. Kanssakäymistä ei kuitenkaan voi poissulkea. Elävien sukulaisten piiri oli aikakaudella tärkeä sosiaalinen pääoma. Naiset ylläpitivät sukulaisuussuhteita erityisesti naissukulaisiinsa. Siten naislinjainen sukulaisuus tunnettiin aikakaudella jopa paremmin kuin sukumatrikkeleista meille tutummat puhtaan patriarkaaliset mieslinjat. Ingeborgin äiti Hedvig Palthenia eli aina vuoteen 1730 asti. Hedvig Märtan äiti Margareta Catharina Nöding oli hänen serkkunsa. Margaretan molemmat tyttäret avioituivat Nordberg-sukuun, joka oli tuolloin vailla aatelisarvoa, jonka myötä nimeksi tuli Nordenskiöld.

Esiäitini Ingeborg Bergman oli Sääksmäen kirkkoherran Nicolaus Montanuksen ja Hedvig Palthenian tytär. Isä kuoli Ingeborgin ollessa vielä lapsi. Ingeborg oli noin 20-vuotias avioituessaan leskeksi jääneen korpraali Henrik Pihlmanin kanssa. Ingeborgista tuli siten Pälkäneen Laitikkalan Kokkolan ratsutilan emäntä ja kahden pojan äitipuoli. Hänen elämästään ei tiedetä paljonkaan. Elämänkaareen lukeutuivat 1690-luvun nälkävuodet ja Suuri Pohjan sota. Poika Karl syntyi vuonna 1701. Pälkäneellä käytiin vuonna 1713 Kostian virran taistelu, minkä jälkeen venäläiset hävittivät pitäjää. On arvoitus missä Ingeborg tuolloin oleskeli ja veikö isoviha tavalla tai toisella hänen henkensä. Ingeborgin elämä päättyi vuoden 1714 tienoilla. Tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä. Poika Karl Pihlman päätyi aikanaan rusthollariksi Hauhon Vitsiälän Hannulaan eli Hoviin.

Mäntsälän Alikartanon Hedvig Märta Ramsayn elämästä tiedetään vain hieman enemmän. Hän syntyi vuonna 1717 Tukholman tienoilla. Tuolloin hänen pikkuserkkunsa Ingeborg Bergman Pälkäneellä oli jo haudattu. Margareta Catharina Nöding oli paennut lapsineen isonvihan miehitystä Ruotsiin Pornaisten Laukkoskelta. Aviomies ratsumestari Alexander Ramsay taisteli Uudenmaan ja Hämeen ratsuväkirykmentin riveissä. Rauhan palattua perhe palasi Suomeen ja Hedvig Märta naitettiin vain 14-vuotiaana Carl Fredrik Nordbergin kanssa. Hedvig Märtasta tuli käytännössä jo lapsena Mäntsälän Frugårdin emäntä. Esikoisensa hän synnytti vain 15-vuotiaana. Lapsia avioparille syntyi yhteensä 17. Hedvig Märta kuoli 41-vuotiaana vuonna 1759. Suunnilleen samaan ikään oli elänyt Pälkäneellä hänen pikkuserkkunsa Ingeborg, jolta jäi henkiin vain yksi lapsi. Synnytysten lukumäärä on arvoitus.

Kummallakaan naisella ei ollut helppo elämä. Minulle Alikartano muistuttaa myös Ingeborgista, jonka kautta kulkee etäinen sukulaisuuteni Hedvig Märtan poikaan Adolf Gustaf Nordenskiöldiin (1745–1821), joka suunnitteli ja rakennutti Alikartanon vuodelta 1805 olevan päärakennuksen. Vuonna 1775 hän avioitui Hedvig Eleonora Lilliehöökin kanssa. Adolf Gustaf aateloitiin vuonna 1751. Sinä vaiheessa minun sukulinjani Hauholla alkoi jo talonpoikaistua.

Enni Mustosen romaanitrilogia ”rouvaskartanon tarinoita” luo Hedvig Eleonoralle ja Adolf Gustafille kiehtovan fiktiivisen tarinan, jossa Mäntsälän Alikartano toimii tapahtumien näyttämönä. Museokahvila ”Hedda Noorasta” lähti matkaani myös ”Rouvaskartanon herkkukirja”, johon on poimittu Hedvig Eleonoran kirjeissä olleista ruokamaininnoista reseptit vuoden 1849 Kokki-Kirjasta. Sen avulla pääsee kurkistamaan kartanoiden keitoksiin 1800-luvun alkupuolella.

Klikkaa sukutaulua suuremmaksi

 Kuvat:

Maalaus: Hedvig Märta Ramsay (1717-1759). Olof Arenius. Historialliset kokoelmat. Suomen Kansallismuseo. Kuva sisältä Alikartanosta peilin edestä: Sirkku Mäkelä 14.6.25.

Lue lisää Alikartanosta: https://www.senaatti.fi/arvokiinteisto/alikartano/

Museokahvilassa voit tutustua Alikartanon ja Mäntsälän alueen naisiin Museokahvila Hedda Noora

Tykkimyssyt Hauholla ja Pälkäneellä

Muutama viikko sitten tulin ostaneeksi paikallisesta tekstiilien kierrätyskeskuksesta tykkimyssyn. Harkitsin nettikauppaa pitkään, sillä vanhan tykkimyssyn hinta oli päälle 200 euron ja kuntoluokitus ”kohtalainen”. Toisaalta – uusista tykkimyssyistä saa maksaa yli tonnin eikä sellaisen tekeminen tuntunut houkuttelevalta. Tein kaupat enkä pettynyt. Haltuuni päätyi 1930-luvulta oleva Jaalan tarkastamattoman kansallispukuun kuulunut musta silkkinen tykkimyssy.  

Minulla ei ole ainakaan tiettävästi sukujuuria Jaalaan, mutta pitäjä kuuluu hämäläismurteiden alueeseen, ja seudun kartanoista on monia yhteyksiä Kanta-Hämeen kartanoihin. Tärkein ostoperuste oli kuitenkin se, että tykkimyssy on kaunis. Pitsiä lukuun ottamatta sen kunto oli erinomainen, vaikka ikää onkin jo lähes sata vuotta. Kopan musta silkki on paksua ja laadukasta ja kirjonta hyvin tehtyä.

Päätin tarkastella perukirjojen avulla lähemmin tykkimyssyjen olemassaoloa Hämeessä. Nehän olivat naisten peruspäähineitä 1600-luvulta aina 1800-luvulle asti. Päädyin tarkastelemaan Sääksmäen tuomiokunnan perukirjoja, koska niitä löytyy jo vuodesta 1737. Tuomiokuntaan lukeutui Pälkäne, joka on Hauhon naapuripitäjä. Muoti oli varmasti samanlainen koko lähialueella.

Vanhin pälkäneläisnaisen perukirja on vuodelta 1740. Tuolloin kuoli Pälkäneen Kirvun Knaapilan nuori emäntä Beata Eerikintytär vain 23-vuotiaana. Nuorilla naisilla oli yleensä "muodikkaimmat" vaatteet. Beatalta löytyi musta damasti myssy (swart damaskt mössa). Sana ”damasti” viittaa kuviolliseksi kudottuun kankaaseen, joka tässä tapauksessa oli todennäköisesti silkkiä. Pälkäneen Vuolijoen Köyrin emäntä Beata Yrjöntytär kuoli vuonna 1741. Hänen jäämistössään mainitaan musta puolisilkkinen naisväen myssy (swart halfsiden qvinfålks mössa). Se tarkoitti, että kankaan loimet olivat jotakin muuta kuin silkkiä.

Pälkäneen Kirvun Knaapilan emännän pitovaatteet vuonna 1740

Perukirjan kirjoittajat eivät välttämättä kuvailleet naisten päähineitä yksityiskohtaisesti. Oleellista oli päähineen arvo eikä sen tarkka malli. Vaikeaa on sanoa, oliko niissä esimerkiksi kirjontaa. Todennäköisesti silkkiseen koppaan on aina kuulunut tykki (stycke) ja sen reunapitsi. Kopan silkki oli kuitenkin rahallisesti arvokkain osa, joka merkittiin perukirjaan. Onneksi löytyi poikkeus! Pälkäneen Pitkäjärven emännän Sofia Juhontyttären perukirja vuodelta 1752. Sieltä löytyi aivan täydellinen tykkimyssyn kuvaus: musta damastimyssy tykillä ja pitsillä (en swart damask mössan med stycke och spetsar).Mikä täydellinen tykkimyssyn kuvaus!

Mikä oli tykkimyssyjen tilanne 1800-luvun alkuvuosina? Pälkäneen vanhimmat perukirjat ovat pääsääntöisesti emäntien perukirjoja. Silmäilin hieman myös Hauhon alueen perukirjoja päähineiden osalta. Luopioisten Lemmettylän rusthollin 72-vuotias aatelisrouva Anna Maria Schulman omisti kuollessaan vuonna 1802 kaksi mustaa tykkimyssyä (bindmössor) sekä tykkimyssyn tykin, siis pitsin. Vanha rouva pitäytyi vielä perinteisessä päähineessä. Hauhon Juntulan Ryypön 30-vuotiaalla emännällä Eeva Kristerintyttärellä oli jäämistössään vuonna 1804 brokadikankainen tykkimyssy sekä musta atlassilkkinen tykkimyssy. Vuonna 1832 Hauhon Vitsiälässä asuneen suutarinvaimon Anna Heikintytär Flinkin omaisuuteen kuului musta atlassilkkinen myssy (swart attlas mössa). 

Pikaisella perukirjojen silmäilyllä kävi siis ilmi, että Hauholla ja Pälkäneellä oli käytössä musta tykkimyssy naisten peruspäähineenä 1700-luvulta 1800-luvulle. Sitä käytettiin ainakin kirkossa ja juhlissa. Herrasväki alkoi siirtyä 1800-luvulla käyttämään hattuja, kuten Hauhon Leppäniemen neiti Regina Wilhelmina Schreck. Bahyttihattuja mainitaan myös neiti Hedvig Schildtin jäämistössä 1841. Tykkimyssyt jäivät rahvaan naisten päähineiksi ja nykyisin ne ovat osana monia kansallispukuja.

Musta silkkinen tykkimyssy oli siis Hauholla ja Pälkäneellä yleinen. Saattaa siis olla, että tulen käyttämään Jaalan mustaa silkkistä tykkimyssyä Hauhon kansallispuvun kanssa, vaikka virallisesti Hauhon pukuun kuuluukin valkoinen tykkimyssy. Käyttöönottoa puoltaa myssyn väri, ja se, että sataa vuotta lähestyvä käsityötaidonnäyte ansaitsee päästä näkyville, kunhan sen pitsiosa on ensin korjattu kuntoon ja kiinnitetty uuteen tykkiin.

Lähteitä:

KA Sääksmäen ja Hollolan tuomiokuntien digitoidut perukirjat

Lehtinen Ildikó & Sihvo Pirkko: Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen Kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto 1984.

Miettinen, Tiina & Koskinen, Ulla: Rusthollista akanalatoon: Pälkäneen Kirvun Knaapilan suku. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 47. Suomen Sukututkimusseura. Helsinki 2006.

Tietokirstu