Kartanonmaa ja Varkaanvuori

Kotiseutu -nimisessä julkaisussa vuonna 1910 ilmestyi Emmy Stenbäckin nimissä kirjoitus ”Kartanonmaa Hauhossa”. Kotiseutu lehti perustettiin 1909 ”kotiseutututkimuksen äänenkannattajaksi”, jota nykyisin julkaisee Suomen Kotiseutuliitto. Emmy Stenbäck kertoi kirjoituksensa perustuvan vanhaan hauholaiseen kansantarinaan. Pian julkaisemisen jälkeen sama tarina päätyi useisiin sanomalehtiin kuten Hämetär (5.3.1910), Hämeen Sanomat (8.3.1810), Turun Lehti (10.3.1910) ja Uusimaa (14.3.1910).

Turun Lehti 10.3.1910

Ei selviä, että mistä tai keneltä Emmy Stenbäck (1878-1947) oli tarinan kuullut tai sen kopioinut. Hänen nimistään löytyvät mm. kertomukset ”Kenraalinkivi Pälkäneellä” ja ”Vanhan Vesunnin linnan raunioita”. Historiantutkija Emmy Stenbäckillä ei tiettävästi ollut yhteyksiä Hauholle, mutta hän työskenteli opettajattarena sekä Valtionarkiston piirtäjänä avioituen vuonna 1910 professori Oskar Fredrik Hultmanin kanssa.

Tarina ”Kartanonmaasta” sijoittuu Lautsian kartanon ja Vuolijoen kartanon ja kylän väliseen maastoon, joka on ollut asumatonta korpea ja kaskimetsää eikä siellä ole sijainnut sen paremmin kyliä kuin talojakaan. Niistä kun jää aina väistämättä jäljet vähintään verotusluetteloihin. Tarinan kimmokkeena on ehkä ollut Lautsian ja Vuolijoen kartanot, mihin viitannee nimitys ”kartanonmaa”. Sen lisäksi jonkun mielikuvitusta ovat ehkä kiehtoneet Varkaanvuoren laella olevat kivilatomukset, Kotivuoren onkalo, Vuolivuoren rajapaikka ja Teponlinnan historia. Alue kokonaisuudessaan on siis varsin kiintoisa ja ansaitsisi tulla arkeologisesti tarkemmin tutkituksi.

Lautsian raja Varkaanvuorella 1840-luvun pitäjänkartassa

Suomenkielinen nimi ”Varkaanvuori” löytyy vuoden 1701 maakirjakartasta, jossa kuvattiin Lautsian kartanon rajat suhteessa Alvettulaan. Nimi siis periytyy ainakin jo 1600-luvulta, jolloin metsissä piileskeli kaikenlaista kulkijaa, joita usein kaipailtiin käräjillä. Nurmikunnan (Alvettula) ja Vitsiälän (sis. Torvoila ja Miehoila) jakokuntien välillä oleva metsäalue oli 1480-luvulta aina 1600-luvulle asti kiistojen kohteena ja rajalinjan paikasta riideltiin ankarasti. Siten on mahdollista, että Varkaanvuorellekin on kasattu ensimmäiset kivet jo hyvinkin varhain, vaikka se myöhemmin vakiintuikin Lautsian kartanon keskeiseksi rajapaikaksi.

Mutta se hauholainen kansantarina, minne se sitten maantieteellisesti Lautsian ja Vuolijoen välillä liittyykään, niin kerrotaanpa tuo synkeä kertomus sanasta sanaan:

Kartanonmaa Hauholla

Vuolijoen ja Lautsian välillä Hauholla on ”Kartanonmaa”. Keskellä synkkää metsää aukeaa paikka, jossa näkyy raunioita ja mättäitä, mitkä kasvavat erilaisia sipulikasveja ja epilobiumeja; selvästi on paikalla ennenaikaan talo ollut. Missään vanhoissa asiakirjoissa ei liene tietoa tästä talosta, ”Takamaasta”, mutta kansantarina kertoo siitä seuraavaa:

Talo oli paikkakunnan rikkain, oikea hovi; siellä asui herra vaimonsa ja pienen poikansa kera, mutta vaimopa kuoli ja onni väistyi hovista. Se tuli kuuluisaksi pidoistaan ja hurjasta elämästä. Milloin tahansa siitä kulki ohi, kuului sieltä melua ja huutoa. Palvelijat pakenivat talosta ja kaikki rappeutui. Vain pikku poika uskalsi vastustaa isäänsä; hän pyysi ja rukoili, että hurjista pidoista tehtäisiin loppu, että elämä muodostuisi onnelliseksi kuin ennen. Mutta turhaan! Kerran keskitalven yönä hurjisteltiin talossa vielä pahemmin kuin ennen. Poika rukoili taas isäänsä, mutta siitä ei ollut apua. Silloin lausui poika toivovansa, että talo ja kaikki siinä oleva synnillisyys häviäisi maan tasalle.

Yöllä paloi talo kaikkine hurjastelijoineen; pieni poika vain ja talon karja pelastuivat ja harhailivat ympäri metsässä. Poikasen löysivät ja pelastivat muutamat talon vanhat palvelijat, jotka eksyksissä talvipimeässä ja lumipyryssä kulkivat metsässä, mutta talon paikka on siitä ajasta ollut autiona.

(Emmy Stenbäck, Kotiseutu 1.3.1910)

Lukkarin neiti Maria Elisabet Pihlman

Lautsian kartanoon muutti vuonna 1799 vasta 16-vuotias neito, joka oli vain neljä vuotta aiemmin jäänyt isättömäksi. Isä, Hauhon lukkari Salomon Pihlman, kuoli vuonna 1796 vain 36-vuotiaana kuolioon. Jälkeen jäi sureva leski ja viisi alaikäistä lasta. Hankala tilanne. Pitäjän herrasväki teki sen mitä voi auttaakseen onnetonta säätyläisleskeä. Maria Elisabet otettiin heti rippikoulun jälkeen Lautsiaan. Sisar Eva Magdalena päätyi Sappeen Alastaloon Schild-suvun huomaan ja nuorin Anna Elisabet sai turvan vanhimman sisaren Hedvig Christinan luota, joka oli onnistunut siinä missä muut sisaret eivät: hän ainoana avioitui.

Lähtökohdat olivat hyvät, kun Maria Elisabet syntyi vuonna 1783. Isä lukkari Salomon Pihlman peri virkansa apeltaan Christer Ronnaeukselta. Etu oli sekin, että anoppi Catharina Herkepaeus kuului sukuun, joka oli vuosisatoja vaikuttanut pitäjässä. Ongelma oli kuitenkin lukkari itse. Hän joutui selkkaukseen samana vuonna, kun tytär Maria Elisabet syntyi. Kirkonkylän Poltin talossa pidetyissä ristiäisissä apulaispastori Erik Ferrin aloitti päivällisvirren. Pihlman teki tälle kiusaa korotellen ja venytellen omaa ääntään, mistä Ferrin nuhteli häntä. Pihlman raivostui ja käyttäytyi sopimattomasti, mistä seurasi vakava nuhtelu kirkonkokouksessa. Salomon Pihlmanin käytöksestä tehtiin myös valitus tuomiokapitulille.

Salomon Pihlman oli Hauhon Vitsiälän Hovin eli Hannulan rusthollin poika, joka pyrki ylöspäin. Suku oli vaurasta, mutta uhkaavasti talonpoikaistumassa. Hannulan Pihlmanit olivat pappissukua, joka yhdistyi Sääksmäen 1600-luvun kirkkoherroihin ja jopa balttiaateliin. Säätyläisyys oli 1700-luvulla enää ohuen langan varassa. Parhaiten tilanne kuvastuu serkuksissa. Sekä Vitsiälän Hannulaan, että lukkarinpuustelliin syntyi tytär, joka sai nimen Maria Elisabet. Vitsiälässä iloinen perhetapahtuma koettiin 17.1.1782 ja lukkarinpuustellissa serkku näki päivänvalon 1783. Edellisen kummit olivat talonpoikia, jälkimmäisen säätyläisiä. Rusthollintytär varttui kirkonkirjoissa nimellä Maja Lisa Matsdotter ja serkku nimellä neiti Maria Elisabet Pihlman.

Bondedotter Maria Elisabet Matsdotter s. 17.1.1782

Jungfru Maria Elisabet Pihlman s. 1.3.1783

Hannula periytyi Salomon Pihlmanin sisarelle Hedvigille ja tämän aviomiehelle Matti Erkinpojalle, joka oli talonpoikaista juurta. Miksi rustholli jäi tyttärelle eikä lukkariksi päässeelle pojalle? Ehkä perheessä hiersi perintöriidan ainekset, mutta kun hankalan luonteen omaava Salomon kuoli, ongelmat ratkesivat – niin suvun kuin Hauhon papistonkin. Mutta Pihlmanin lesken ja tyttärien ongelmat vasta alkoivat.

Leski Maria Ronnea päätyi lukkarinpuustellista itselliseksi kirkonkylään. Vanhin tytär Hedvig Christina sentään avioitui säädynmukaisesti ja päätyi Sahalahden lukkarin Gustaf Caulénin vaimoksi. Muiden tyttärien osaksi jäi se tavallinen tarina: he päätyivät naimattomiksi palvelijattariksi kartanoihin. Maria Elisabet vietti Lautsiassa kaksi vuotta. Tuolloin kartanossa isännöi kapteeni Carl Fredrik Schulman ja rouvansa Ebba Christina, joiden lapset olivat jo täysikasvuisia.

Neiti Maria Elisabet Pihlman kiersi kartanosta toiseen ja oppi lisää. Sitten sattui jotakin kohtalokasta, josta mikään lähde ei tarkemmin kerro. Hän tuli raskaaksi ja synnytti äitinsä luona elokuussa 1811 aviottoman pojan, joka kastettiin Carl Fredrikiksi. Viettelijänsä nimeä hän ei kertonut papille. Lapsi sai kodin isoäitinsä luota. Maria Elisabet kiersi edelleen kartanoita kunnes asettui äitinsä luo. Äidin luo muutti myös neiti Eva Magdalena. Tultaessa 1820-luvun lopulle sekä äiti että tyttäret merkittiin sairaalloisiksi. Lukkarinleski kuoli ruotuvaivaisena ”vanhuuteen” vuonna 1831, Eva Magdalena ”jäsensärkyyn” 1835 ja Maria Elisabet ”näivetystautiin” vuonna 1838. Maria Elisabetin kuntoa heikensi varmasti tieto aviottoman pojan Carl Fredrikin tapaturmaisesta kuolemasta Rengossa. Nuorukainen oli edennyt yhteiskunnan rappusia tasaisen varmasti ja kenties olisi päässyt pitkällekin, mutta kohtalo päätti toisin.

 **************

En löydä mitään sellaista mikä viittaisi siihen, että Vitsiälän Hannulan lähisukulaiset olisivat jotenkin auttaneet tai olleet yleensä tekemisissä lukkarin perheen kanssa. Yksikään lukkarin lapsien kummeista ei ole Hannulan väkeä. Kummit ovat lähinnä papistoa ja aatelia. Hannulan lapsilla kummit taas olivat talonpoikia.Eikö suku ollutkaan turva?

Maria Elisabetin serkku Maija Liisa Matintytär oli esiäitini, joka päätyi torpan emännäksi. Hän vietti taloudellisesti turvatumman elämän kuin serkkunsa neiti Maria Elisabet Pihlman. Olisi monta kysymystä, jotka haluaisin esittää esiäidilleni ja hänen serkulleen: Mitä he ajattelivat toisistaan? Olivatko he koskaan edes ystäviä? Oliko sukulaisperheiden välillä jokin täysin ylipääsemätön juopa? Millainen oli vasta vuonna 1811 kuolleen äidin, Hannulan vanhan emännän Ingridin suhde poikaansa Salomoniin ja tämän lapsiin?

Mahdanko koskaan löytää kysymyksiini vastauksia…

Klikkaa Pihlmanien perhetaulu suuremmaksi

Kuva: Jean Carolus: Lady and her maid. Wikimedia Commons.

Piika Helenan ensimmäinen työpaikka

Oheinen tarina syntyi oikeastaan vain katselemalla kahta Hauhon rippikirjan aukeamaa ja täydentämällä tietoja rikosluetteloista ja Hiski-tietokannasta. Miten paljon niistä saakaan irti!

Millaista on mennä ensimmäiseen työpaikkaan? Sydän hakkaa, kädet hikoavat ja vatsassa kiristää. Tuskinpa se oli erilaista 20-vuotiaalla äidinäidinäidin äidinäidilläkään Helena Mikontyttärellä, kun hän keväällä 1846 askelsi kohti Hyvikkälän punaiseksi maalattua päärakennusta. Ei paikka vieras ollut, koska kotitorppa Männistö oli Hyvikkälän alainen torppa. Herrasväki, Charpentierit, olivat siten tuttuja – mutta väistämättä etäisiä taksvärkissä käyvälle väelle.

Hauhon kartanot olivat 1840-luvulla täynnä vanhoja leskiarmoja. Suuri ikäero ja sotilaselämä veivät herroja hautaan ja jättivät kartanot rouville vuosikymmeniksi. Sellainen oli myös Helenan emäntä, Hyvikkälän armo: Sofia Lovisa Charpentier, omaa sukua Silfversvan. Hän oli syntynyt Ruotsissa Kaggeholmin linnassa ja vihitty eversti Robert Carl Charpentierin kanssa 1805 Eckerön kirkossa. Herrasväki asettui Hauholle, Hahkialaan ja ehti olla aviossa 25 vuotta. Leskirouva luovutti Hahkialan fideikomissin pojalleen ja muutti tyttärensä ja nuorempien poikiensa kanssa vajaan kilometrin päähän Hyvikkälän säterille. Kartanoilla oli näköyhteys. 

Sofia Lovisa Charpentier, Helenan emäntä

Hyvikkälä oli vuonna 1846 hirsinen ja punaiseksi maalattu puolitoistakerroksinen rakennus, joka oli alun alkaen rakennettu voudin asunnoksi. Alakerrassa oli kuusi huonetta ja yläkerrassa keskellä eteinen sekä kolme huonetta. Ne kuuluivat nuorelle herralle Knut Filip Achilles Charpentierille silloin kun tämä kartanossa vieraili. Hän opiskeli keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä. Kolmas poika Axel Edvard loi uraa upseerina. Kolme tytärtä olivat avioituneet säädynmukaisesti.

Kyökin puolella häärivät kesällä 1846 Anna Liisa Juhontytär jo vuosia talossa ollut piika. Apuna olivat vastatulleet Maria Wilhelmiina Vik, Eeva Leena Juhontytär ja nuori Helena sekä voudin vaimo Greta Leena. Ulkotöissä olivat renki Josef Juhonpoika sekä vouti Henrik Liljeström. Palvelusväki hoiti kolme hevosta, yhdeksän lehmää ja 12 lammasta sekä piiat keittiötyöt. Tarvittaessa lisäapua saatiin tietenkin Hahkialan kartanosta sekä omista torpista. Hyvikkälän rouvan on kerrottu olleen tiukka ja toimelias, mutta hyväsydäminen alaisiaan kohtaan. 

Taloudenhoitajatarta ei tarvittu, koska toimen hoiti 40-vuotias tytär, neiti Selma Charlotta Charpentier. Säännöt herrasväen taloudessa olivat tarkat, sen sai Helena oppia. Piika Eeva Leenan havaittiin olevan kesällä raskaana. Hän sai synnyttää aviottoman lapsensa syyskuussa 1847 Hyvikkälässä, mutta heti sen jälkeen tuli lähtö. Toinenkin vakava muistutus kurista saatiin. Vouti Liljeström kallisti kesällä liikaa pulloa ja sai sakot ensikertaisesta juopumuksesta syyskäräjillä 1847. Lähtö tuli jälleen välittömästi. Liljeströmit siirtyivät Hauhon Hovinkartanoon mutta eivät viipynyt siellä kauan, vaan suuntasivat Vihtiin. Tilalle tuli uusi vouti Tammelasta Erik Johan Finér. 

Sisähuoneisiin pääsi, jos oppi lämmittämään kakluuneja

Voiko piikatytön ystäväverkostoa tutkia? Eipä siihen ole paljon mahdollisuuksia mutta ehtoollismerkinnät voivat antaa vihjeitä. Olihan tapahtuma sellainen, että se oli ehkä mukavinta toimittaa jonkun kanssa. Helena kävi ehtoollisella 12.7.1846 pari vuotta vanhemman piian Maria Vilhelmiina Vikin kanssa. Pyhäinpäivän aikaan 31.10 Helena oli ehtoollisella kolme vuotta vanhemman piian Anna Liisa Juhontyttären kanssa. Häntä voisi luonnehtia pienen talouden työnjohtajaksi.

Maria Vilhelmina Vik oli maailmaa nähnyt piika ja kotoisinkin Hämeenlinnasta. Hän solmi kihlauksen Hyvikkälän rengin Josef Juhonpojan kanssa. Sitä ehkä kyökin puolella juhlittiinkin. Nuori pari ei malttanut odottaa vihkimistä, mikä sitten alkoi näkyä syksyllä 1846. Rikosnimike oli "ennenaikainen vuodeyhteys". Molemmat saivat sakot ja joutuivat pois Hyvikkälästä. Maria Vilhelmiina synnytti lapsensa kirkonkylässä.

Kartanolla ei ollut varaa sääliin. Nuhteeton maine oli aateliselle suvulle elintärkeä asia. Varsinkaan leskirouvan talouteen ei saanut tulla tahroja. Helena oppi väistämättä Hyvikkälässä herrasväen tiukat lait. Hyväsydämisiä ja ystävällisiä voitiin toki palvelijoille olla, mutta satunnaisestakaan hairahduksesta ei sääliä herunut, ei tippaakaan. Ei sen paremmin ensikertaiselle salavuoteudelle kuin ensikertaiselle juopumuksellekaan – eipä edes kihlaparille. Jos siis piikatyttö mieli edetä kartanoiden palveluksessa järki oli aina pidettävä tunteiden edellä. Hairahdus katkaisi uran väjäämättömän varmasti.

Sakotetun Josef-rengin tilalle otettiin uusi renki 23-vuotias Eteläisten Keson sotilastorpan poika Salomon Bäck. Maria Vilhelmiina Vik puolestaan korvattiin kokeneella 38-vuotiaalla piialla Anna Lovisa Erkintyttärellä, joka tuskin enää lankeaisi.  Helena viihtyi Hyvikkälässä kaksi vuotta, mikä oli pitkä aika. Moni vaihtoi paikkaa vuoden välein. Helena otti vuodeksi 1848 pestin läheisen Tuittulan kylän Nukarin rusthollista. Helenan pitkä tie piikana oli alkanut. Vielä kuluisi monia työntäytteisiä vuosia ennen kuin tie veisi Lautsian kartanoon renkivoudin vaimoksi.

Tie Hahkialan kartanon pihasta Hyvikkälään 2016

  

Kuvat Hahkialan kartanosta 1.10.2016 (Tiina Miettinen)