Matkantekoa Hämeessä 1840-luvulla

Mathildan muistelmat osa 6

Leskirouva Ulrika Charlotta von Kraemer sekä tyttäret Johanna, Aurora, Matilda ja Sofia matkaavat Hämeenlinnasta Lammin kautta Asikkalaan. Matkalla poiketaan Hauhon Heinäkankaan kestikievarissa ja kuskipukilla on Hauhon Hakkalan Tobias Juhonpoika.

Puhuin matkastamme Seestan kartanoon. Muistan toisenkin matkamme sinne suoraan lapsuudenkodistani Hämeenlinnasta. Ihmiset kenties olettivat meidän olevan jokin kiertelevä teatteriseurue. Sellaiselta vaikutelmalta ei todellakaan voinut välttyä matkantekomme nähtyään. Omistimme vanhat vaunut vallan mainioilla jousilla – ruotsalaista terästä – jotka eivät koskaan menneet sijoiltaan, vaikka pitkillä matkoilla pyöriä olikin pakko yhtenään tarkistaa ja korjata. 

Vaunut oli maalattu vaaleansinisiksi, ja ovissa oli vaakunat (kunnes ne vahingossa maalattiin umpeen erään onnettoman korjauksen yhteydessä). Ne olivat pitkänomaiset ja tilavat. Vaikka äiti ja kaksi vanhempaa sisartamme ottivat omat paikkansa yhdessä neljäntenä olevan vihreän hatturasian kanssa, niin silti vaunun pohjalle jäi vielä tilaa pitkälle puulaatikolle. Siihen kasattiin kaikki mukaan otetut hartiahuivit ja muut vaatteet. Minun ja sisareni oli kavuttava puulaatikon sisään ja otettava omat paikkamme huivikasassa selät vastakkain.

Postitie Hämeessä

Aluksi me molemmat kuten muutkin kuljimme sisään avoimista vaunun ovista, mutta sitten lakkasimme kursailemasta. Jokaisella matkamme ylämäkiosuudella täytyi meidän mennä ulos ja kävellä – seurata vaunuja – jotta hevoset saisivat levätä – niin sitä kutsuttiin – vaikka tosiasiassa sitä oikeastaan halusikin suoristaa jalkojaan. Lopulta loikkasimme kumpikin oman puolemme vaununovesta tielle. Ja sen jälkeen ei saanut irrottaa otettaan ennen kuin vasta oikealla hetkellä: juuri ennen mäen huippua, jolloin eripariset ”hakkaliitit” lähtisivät hurjasti nelistämään alamäkeen, niin silloin piti heilauttaa itsensä takaisin vaunuihin. Vaarallista se ei ollut, sillä osasimmehan mekin toki nelistää, ja kun päästiin tasaiselle maalle niin kopukoiden into pysähtyi kuin seinään. Se sai äidin joskus manailemaan kuskille, jolloin Tobias antoi piiskan heilua uhkaavasti hevosten selkien yllä. Hänellä oli samalla tietty kiukkuinen tapa sihahtaa niille, eikä heristelyllä ollut sen tarkoittamaa vaikutusta – ei meihin eikä kopukoihin. 

Huiveja ja hattuja 1842

Nimitys ”hakkaliitti” liittyi siihen, että äiti omisti Hakkala-nimisen tilan Hauholla. Sitä hoitivat tuolloin kaksi lampuotia ja torppari. Heidän velvollisuuksiinsa kuului muutama lyhyempi matka sen lisäksi, että he tekivät pidemmän matkan Helsinkiin tai muuhun kaupunkiin. Pienemmällä matkalla tarkoitettiin meidän kyytimistämme Lammin Vanhaankartanoon. Niin pitkälle kuin muistan, Tobias oli se renki, joka meidät sinne tavallisesti ajoi. Siten hän ei ollut koskaan meidän palkattu kuskimme. 

Vaunuhevostemme joukossa oli aina mukana sama laiha kaakki, kuin aavikkohämähäkki. – kirjaimellisesti – mutta aina kun äiti oli aikeissa poistaa sen, niin Tobias selvitti, että se oli kartanon nopein hevonen, jonka matkalaiset halusivat hollikyyteihin. Vaunujemme eteen oli siis valjastettu kolme hevosta.

Tobias ja toinen mies, joka availi portteja, kun niitä tuli vastaan, istuivat kuskinpukilla. Siten varustettuina vaunumme tulivat matkan vaikeimpaan kohtaan – sisäänajoon läpi pihaporttien – joka oli pian selvitetty. Olimme saapuneet Heinäkankaan kestikievariin, jossa me kuten kuin muutkin matkalaiset, vietimme aikaa tunnin verran. Eteemme kannettiin suuri viilivati, josta särpimme suuhun omilla lusikoillamme. Seurueemme vanhimmat ylistivät tätä säästäväistä ateriaa, mutta me nuorimmat kaipasimme enemmän. 

Muodikkaasti matkalla 1848

Sen jälkeen pakkauduimme taas vaunuihin ja jatkoimme matkaa. Vanhimmilla sisarillamme oli aina matkavaatteet á la mode. Meillä pienemmillä oli vaaleat laakeahelmaiset ja lyhythihaiset puuvillaleningit, joissa oli suuret pyöreät valkoiset palttinakaulukset. Päässämme oli vihreät hauholaisolkihatut, joissa oli kapea nauha sidottuna ylös päälaelle. Me rakastimme vapautta, joten harsot kätkimme piiloon, mutta pitkät valkeat palttinahansikkaat oli napitettu niin lujasti kiinni, että niiden oli pakko antaa olla.

 

Ilman seikkailuja saavuimme lopulta Lammin kirkonkylään, jossa kaikkien piti astua vaunuista ulos ja kävellä ylös Untulan jyrkän kiemurainen mäki. Siinä kohtaa äiti aina muistutti meitä kauhealla lapsuusmuistolla, kuinka eräs maineikas herrasväki oli ollut vieraana Vanhassakartanossa, ja törmännyt vaunuilla mäessä olevaan esteeseen ja loukkaantunut vaikeasti. Me kuitenkin saavuimme hyvissä voimissa enon luo Vanhaankartanoon. Ja parin päivän kuluttua jatkoimme jälleen matkaa, mutta nyt ”kaukaliiteillä” eli tosilla hevosilla ja toisella väellä. Niiden emäntä oli täti Louise, joka asui Turussa ja käytti lyhyillä matkoilla omia talonpoikiaan. Ilman omiamme, toisilta lainaten ajoimme siis viimeiset neljä peninkulmaa Asikkalan kirkonkylään, jossa kaikeksi lopuksi tapasimme Seestan kartanon vaunut ja kuskin. Siten matkamme päättyi paljon loistokkaammin kuin mitä se oli alkanut. 

Posti- ja tiekartta 1846-1848

Kuvat: Werner Holmberg 1860: Postitie Hämeessä. Wikimedia Common 

Fashion plate from Le Bon Ton, Journal des Modes 1848, Cooper Hewitt, Smithsonian Design Museum

Magasin för konst, nyheter och moder. Årg. 18 (1841), Uppsala Universitets Bibliotek

Suomen posti- ja tiekartta 1846-1848. Bernd Adolf Lindeman. Heikki Rantatuvan historialliset kartat. Jyväskylän yliopisto
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201005071704

Några barndoms- och ungdomsminnen. Upptecknade av M v. K. Nutid 2-3, 1917