Joulunajan kunniaksi päätin tarkastella hauholaisten aatelisnaisten perukirjoja ja niissä mainittuja koruja. Perukirjoissa otsikon ”kulta” alaisuudessa lueteltiin vainajan arvokkain omaisuus eli kultaiset esineet, jotka olivat naisilla pääosin koruja. Toisena otsikkona oli ”hopea”, jonka alla saattoi myös olla koruja, joskin enemmän kuitenkin astioita. Ikävä kyllä, perukirjoissa ei kuvailla koruja kovinkaan tarkasti. Tärkeintä oli ilmoittaa metalli ja laskea sen arvo.
Varsinaista kimallusta oli varsin vähän, jos verrataan nykyaikaan. Maalaisaateli 1800-luvun alun Hämeessä oli kaukana englantilaisten epookki tv-sarjojen maailmasta. Kimallusta oli siis niukasti mutta toisaalta sen vähyys teki sen arvokkaammaksi. Kynttiläillallisilla ja tanssiaisissa pienikin kullankimallus teki tilaisuudesta juhlavan varsinkin, kun jokaiseen kartanotalouteen kuului vielä hyvin kiillotettu hopeinen illallisastiasto.
Jalokiviä ei juurikaan mainita perukirjoissa. Joko niitä ei ollut, tai sitten niitä ei vain osattu tunnistaa. Vanhin maininta jalokivistä Hauhon seudulla löytyy tuomiokirjasta vuodelta 1679. Tuolloin Tuuloksen Pohjoisten kartanon rouva Christina Kinnemond oli pantannut Hauhon Hahkialan Toussaint Charpentierin rouvalle Magdalena Duckille 50 taalarin arvoisen timanttisormuksensa sekä 40 taalarin arvoisen sinettisormuksen.
1800-luvun alussa suosittiin niin Euroopassa kuin
Suomessakin keltaisia topaaseja ja sinivihreitä turkooseja. Topaaseiksi nimitettiin
myös sitriinejä, sillä niiden eroa topaasiin on vaikea havaita. Kimmellystä
toivat myös erilaiset hiotut ja värjätyt lasikivet. Lisäksi suosittiin kultaisia sinettisormuksia. Liiallista korujen käyttöä ei kuitenkaan pidetty
sopivana ja varsinkin nuoret neidot esiintyivät joko ilman koruja tai
korkeintaan heillä oli korvakorut tai ohut kaulaketju. Selvästi korujen määrä alkaa lisääntyä 1830-luvulla. Herrasväki alkoi vaurastua ja se näkyi siinä, että naisten perukirjoissa on yhä enemmän kultakoruja. Muotikin alkoi olla näyttävämpää ja korut yhä hienompia.
 |
| Muodikas hiuksista punottu rintakoru |
Hovinkartanossa syntyneellä neiti Fredrika Wilhelmina Leopoldilla ei ollut 1835 perukirjassa lainkaan kultakoruja. Sama tilanne oli Kokkalan säterillä 1850-luvun alkuun asti asuneilla Charpentierien neideillä Dorothea Sofialla ja Margareta Elisabetilla. Jälkimmäiset olivat perineet irtaimen omaisuutensa äidiltään Margareta Blomcreutzilta ja se käsitti etupäässä arkisia taloustavaroita. Iäkkäillä rouvillakaan ei aina perukirjassa mainita kultakoruja, sillä ne oli ehditty antaa eteenpäin tyttärille lahjoiksi.
Kultakorujen lisäksi naisilla oli paljon koruja, joiden arvo ei ollut suuri. Hiekka- ja vahahelmistä pujoteltiin helminauhoja, jotka eivät päätyneet perukirjoihin. Erityisen suosittua oli punoa omaisten ja ystävien hiuksista muistokoruja, joihin joskus liitettiin kultaisia osia. Tällöin ne löytyvät myös perukirjoista. Hahkialan rouvalla Andriette Fredrika Charpentierilla (os. Rotkirch) oli 1878 perukirjan mukaan hiuksista punottu rintakoru, jossa oli kultainen lyyra. Sama koru näyttäisi hänellä olevan myös muotokuvassa. Rouvalla oli myös hiuksista tehty rannekoru kultaisella lukolla. Korulippaasta löytyi lisäksi kultainen rannerengas, pieni kultainen medaljonki, sormuksia sekä kultakello kultakäätyineen.
Monilla aatelisnaisilla oli 1800-luvun alkupuolella muodikas pitkä kultainen kaulaketju tai oikeammin käädyt, joihin saattoi ripustaa erilaisia koruja, kuten ristin, joka olikin yksi suosituimpia riipuksia sydänten lisäksi. Kultakellot ja medaljongit vaativat myös ketjuja. Pitkä kultaketju oli samalla hyvä sijoitus, sillä siitä voitiin myydä osia, jos taloustilanne niin vaati.
Hienoin korukokoelma vuonna 1834 vain 36-vuotiaana kuolleella Hovinkartanon perijättärellä Margareta Charlotta Furuhjelmilla (o.s. Gripenberg) Nuoren rouvan arvokkain oli kultainen ketju 12 timantilla. Hänelläkin oli hiuksista punottu rannekoru kultalukolla. Lisäksi löytyi useita sormuksia, korvakoruja ja vahahelmistä tehty kaulaketju pronssilukolla, sekä helmikaulanauha ja iso kultainen sydänriipus.
Korvakoruja käytettiin vaihtelevasti. Esimerkiksi Hahkialan rouvalla Andrietta Charpentierilla sellaisia ei mainita. Hänen kälyllään neiti Selma Charpentierilla oli kultakorvakorut, joissa oli valkoiset kivet. Sappeen Alastalon neidillä Hedvig von Schildtillä oli 1840 korvarenkaat, joista roikkui pienet kellot. Hänen sisarellaan Ebballa oli 1850 erityisen ”hienot kultaiset korvarenkaat”, joita ei sen tarkemmin kuvailla.
Korvalehtien lävistys tehtiin kotioloissa ja se oli kivulias toimenpide. Kaikki eivät siihen koskaan ryhtyneet. Aatelisneiti Jacobina Munsterhjelm kuvasi 14-vuotiaana 21.4.1800 päiväkirjaansa pikkusiskonsa Beatan korvalehtien puhkaisua seuraavasti:
”Iltapäivällä Beata antoi laittaa reiän toiseen korvaansa, jonka Anette-sisko puhkaisi, vaikka ei olisi halunnut. Mutta se tuli hyvin puhkaistua eikä tehnyt kipeää, vaikka Beata pelkäsi aluksi niin, että halusi puhkaisua hivuttaen. Sitten Anette-sisko puhkaisi reiät Lisan korviin ja Beatan korvasta valui eilen melkoisesti verta mutta tänään ei valunut.”
Hämeenkoskella Kurjalan kartanossa kuolleella Beata Munsterhjelmilla oli perukirjan mukaan kultaiset korvarenkaat. Samoin Anette-siskolla ja myös Jacobinalla itsellään. Kun reiät oli kivuliaasti saatu puhkaistua, niin korvakoruja tietenkin piti käyttää loppuun asti.
Sitriinien tai topaasien eurooppalainen suosio tulee ilmi myös kirjailija Jane Austenin veljeltään Charles Austenilta saamassa topaasiristissä vuonna 1801, jota säilytetään Hampshiressa museona olevassa Chawton Housessa. Koru esiintyy myös romaanissa Mansfield Park (Kasvattitytön tarina), joskin topaasiristi on kirjassa vaihdettu merkipihkaristiksi, jonka päähenkilö Fanny saa lahjaksi veljeltään. Joulupukki toi minulle tänä jouluna Jane Austenin topaasiristin jäljennöksen, joka on englantilaista käsityötä Somersetistä. Kivet ovat sitriinejä ja ketju kultaa.
Lähteet:
KA Turun hovioikeuden arkisto. Aatelin perukirjat 1774-1867
KA Hollolan tuomiokunnan arkisto 1832-1917.
Kuva:
Sitriinejä ja turkooseja korvakoruissa. Suomen kansallismuseo. Historialliset kokoelmat, Antellin kokoelmat
Magasin för konst, nyheter och moder 1826
Hiuskoru. Turun museokeskus. TMK12874:4.
