Kultaa ja kimallusta

Joulunajan kunniaksi päätin tarkastella hauholaisten aatelisnaisten perukirjoja ja niissä mainittuja koruja. Perukirjoissa otsikon ”kulta” alaisuudessa lueteltiin vainajan arvokkain omaisuus eli kultaiset esineet, jotka olivat naisilla pääosin koruja. Toisena otsikkona oli ”hopea”, jonka alla saattoi myös olla koruja, joskin enemmän kuitenkin astioita. Ikävä kyllä, perukirjoissa ei kuvailla koruja kovinkaan tarkasti. Tärkeintä oli ilmoittaa metalli ja laskea sen arvo.

Varsinaista kimallusta oli varsin vähän, jos verrataan nykyaikaan. Maalaisaateli 1800-luvun alun Hämeessä oli kaukana englantilaisten epookki tv-sarjojen maailmasta. Kimallusta oli siis niukasti mutta toisaalta sen vähyys teki sen arvokkaammaksi. Kynttiläillallisilla ja tanssiaisissa pienikin kullankimallus teki tilaisuudesta juhlavan varsinkin, kun jokaiseen kartanotalouteen kuului vielä hyvin kiillotettu hopeinen illallisastiasto.

Jalokiviä ei juurikaan mainita perukirjoissa. Joko niitä ei ollut, tai sitten niitä ei vain osattu tunnistaa. Vanhin maininta jalokivistä Hauhon seudulla löytyy tuomiokirjasta vuodelta 1679. Tuolloin Tuuloksen Pohjoisten kartanon rouva Christina Kinnemond oli pantannut Hauhon Hahkialan Toussaint Charpentierin rouvalle Magdalena Duckille 50 taalarin arvoisen timanttisormuksensa sekä 40 taalarin arvoisen sinettisormuksen.

1800-luvun alussa suosittiin niin Euroopassa kuin Suomessakin keltaisia topaaseja ja sinivihreitä turkooseja. Topaaseiksi nimitettiin myös sitriinejä, sillä niiden eroa topaasiin on vaikea havaita. Kimmellystä toivat myös erilaiset hiotut ja värjätyt lasikivet. Lisäksi suosittiin kultaisia sinettisormuksia. Liiallista korujen käyttöä ei kuitenkaan pidetty sopivana ja varsinkin nuoret neidot esiintyivät joko ilman koruja tai korkeintaan heillä oli korvakorut tai ohut kaulaketju. Selvästi korujen määrä alkaa lisääntyä 1830-luvulla. Herrasväki alkoi vaurastua ja se näkyi siinä, että naisten perukirjoissa on yhä enemmän kultakoruja. Muotikin alkoi olla näyttävämpää ja korut yhä hienompia.

 

Muodikas hiuksista punottu rintakoru

Hovinkartanossa syntyneellä neiti Fredrika Wilhelmina Leopoldilla ei ollut 1835 perukirjassa lainkaan kultakoruja. Sama tilanne oli Kokkalan säterillä 1850-luvun alkuun asti asuneilla Charpentierien neideillä Dorothea Sofialla ja Margareta Elisabetilla. Jälkimmäiset olivat perineet irtaimen omaisuutensa äidiltään Margareta Blomcreutzilta ja se käsitti etupäässä arkisia taloustavaroita. Iäkkäillä rouvillakaan ei aina perukirjassa mainita kultakoruja, sillä ne oli ehditty antaa eteenpäin tyttärille lahjoiksi. 

Kultakorujen lisäksi naisilla oli paljon koruja, joiden arvo ei ollut suuri. Hiekka- ja vahahelmistä pujoteltiin helminauhoja, jotka eivät päätyneet perukirjoihin. Erityisen suosittua oli punoa omaisten ja ystävien hiuksista muistokoruja, joihin joskus liitettiin kultaisia osia. Tällöin ne löytyvät myös perukirjoista. Hahkialan rouvalla Andriette Fredrika Charpentierilla (os. Rotkirch) oli 1878 perukirjan mukaan hiuksista punottu rintakoru, jossa oli kultainen lyyra. Sama koru näyttäisi hänellä olevan myös muotokuvassa. Rouvalla oli myös hiuksista tehty rannekoru kultaisella lukolla. Korulippaasta löytyi lisäksi kultainen rannerengas, pieni kultainen medaljonki, sormuksia sekä kultakello kultakäätyineen.

Monilla aatelisnaisilla oli 1800-luvun alkupuolella muodikas pitkä kultainen kaulaketju tai oikeammin käädyt, joihin saattoi ripustaa erilaisia koruja, kuten ristin, joka olikin yksi suosituimpia riipuksia sydänten lisäksi. Kultakellot ja medaljongit vaativat myös ketjuja. Pitkä kultaketju oli samalla hyvä sijoitus, sillä siitä voitiin myydä osia, jos taloustilanne niin vaati.

Hienoin korukokoelma vuonna 1834 vain 36-vuotiaana kuolleella Hovinkartanon perijättärellä Margareta Charlotta Furuhjelmilla (o.s. Gripenberg) Nuoren rouvan arvokkain oli kultainen ketju 12 timantilla. Hänelläkin oli hiuksista punottu rannekoru kultalukolla. Lisäksi löytyi useita sormuksia, korvakoruja ja vahahelmistä tehty kaulaketju pronssilukolla, sekä helmikaulanauha ja iso kultainen sydänriipus. 

Korvakoruja käytettiin vaihtelevasti. Esimerkiksi Hahkialan rouvalla Andrietta Charpentierilla sellaisia ei mainita. Hänen kälyllään neiti Selma Charpentierilla oli kultakorvakorut, joissa oli valkoiset kivet. Sappeen Alastalon neidillä Hedvig von Schildtillä oli 1840 korvarenkaat, joista roikkui pienet kellot. Hänen sisarellaan Ebballa oli 1850 erityisen ”hienot kultaiset korvarenkaat”, joita ei sen tarkemmin kuvailla.

Korvalehtien lävistys tehtiin kotioloissa ja se oli kivulias toimenpide. Kaikki eivät siihen koskaan ryhtyneet. Aatelisneiti Jacobina Munsterhjelm kuvasi 14-vuotiaana 21.4.1800 päiväkirjaansa pikkusiskonsa Beatan korvalehtien puhkaisua seuraavasti:

”Iltapäivällä Beata antoi laittaa reiän toiseen korvaansa, jonka Anette-sisko puhkaisi, vaikka ei olisi halunnut. Mutta se tuli hyvin puhkaistua eikä tehnyt kipeää, vaikka Beata pelkäsi aluksi niin, että halusi puhkaisua hivuttaen. Sitten Anette-sisko puhkaisi reiät Lisan korviin ja Beatan korvasta valui eilen melkoisesti verta mutta tänään ei valunut.”

Hämeenkoskella Kurjalan kartanossa kuolleella Beata Munsterhjelmilla oli perukirjan mukaan kultaiset korvarenkaat. Samoin Anette-siskolla ja myös Jacobinalla itsellään. Kun reiät oli kivuliaasti saatu puhkaistua, niin korvakoruja tietenkin piti käyttää loppuun asti.

 

 

                                 ****
 

Sitriinien tai topaasien eurooppalainen suosio tulee ilmi myös kirjailija Jane Austenin veljeltään Charles Austenilta saamassa topaasiristissä vuonna 1801, jota säilytetään Hampshiressa museona olevassa Chawton Housessa. Koru esiintyy myös romaanissa Mansfield Park (Kasvattitytön tarina), joskin topaasiristi on kirjassa vaihdettu merkipihkaristiksi, jonka päähenkilö Fanny saa lahjaksi veljeltään. Joulupukki toi minulle tänä jouluna Jane Austenin topaasiristin jäljennöksen, joka on englantilaista käsityötä Somersetistä. Kivet ovat sitriinejä ja ketju kultaa.

 

 

 

Lähteet:

KA Turun hovioikeuden arkisto. Aatelin perukirjat 1774-1867

KA Hollolan tuomiokunnan arkisto 1832-1917.

Kuva:

Sitriinejä ja turkooseja korvakoruissa. Suomen kansallismuseo. Historialliset kokoelmat, Antellin kokoelmat

Magasin för konst, nyheter och moder 1826

Hiuskoru. Turun museokeskus. TMK12874:4.

 

Tarinaa Hauhon Okerlan Pätiälästä

Hauhon Okerlan Pätiälän tila kantaa pitkää ja harvinaisen komeaa historiaa. Isäntä Nils Pätiäinen piti jo 1500-luvulla tilalla kestikievaria, sillä Okerlan kautta kulki maantie Hämeen linnaan. Vuonna 1630 Pätiälän isännäksi tuli Elias Carlinpoika, joka suoritti tilalta ratsupalvelusta ja oli talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajana. Tämän mahtisuvun viimeisiä olivat vuonna 1734 Pätiälässä kuollut Elias Carlinpoika ja hänen vaimonsa Maria Pastell. Pätiälän värikkäistä vaiheista kautta historian voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan, mutta tyydyn tässä lyhyeen versioon.

Ratsutilan niin sanottu ”herraskartanoaika” alkoi vuoden 1746 tienoilla, kun se päätyi lääninrahastonhoitaja Johan Posen haltuun. Vuonna 1761 omistajaksi mainitaan Hahkialan luutnantti Claes Robert Charpentier, joka majoitti Pätiälään Hahkialan kartanovoudin, joka säännöllisesti raportoi herralleen Ruotsiin Hahkialan asioita. Samalla vuosikymmenelle Pätiälän omistajaksi tuli aatelinen luutnantti Jacob Gotthard von Markqvard. Hänen kuoltuaan 1775 Pätiälään asettui tämän veli Frans Gustaf von Marqvard, joka oli avioitunut 1774 Vendla Catharina Tandefeltin kanssa. He asuivat laajan palveluskuntansa kanssa Pätiälässä vuoteen 1784.

Vuoden 1761 kartta Okerlasta

Sitten alkoikin hieman erikoisempi vaihe tilan historiassa. Pätiälän hankki omistukseensa vuonna 1786 apteekkari Anders Svahn. Hän oli syntynyt vuonna 1730 Tukholmassa, josta muutti Hämeenlinnan kaupunkiin ensin harjoittelijaksi ja sittemmin sai apteekkarin oikeudet. Svahn itse ei asunut Pätiälässä, vaan vuokrasi päärakennusta säätyläisille virkamiehille. Pätiälässä asuivat vuoteen 1798 vuokralaisina kihlakunnankirjuri Fredrik Björklund ja vaimonsa Maria Lovisa Blanck. Ylipäätään koko 1700-luvun lopun Pätiälässä asui vuokralla lyhyitä aikoja varsin monenlaisia säätyläisiä.

Toki on aina muistettava, että koko ajan Pätiälää viljelivät ja siellä asuivat omissa rakennuksissaan talonpoikaiset lampuodit perheineen sekä vielä Merrankorvan torppariperhe. Lisäksi Pätiälän mailla asui ratsumies sekä muutamia itsellisiä ja käsityöläisiä. Pätiälä oli siten pieni, oma kylämäinen yhteisönsä Okerlassa, ei pelkkä yksittäinen kartanorakennus kuten kartoista voisi päätellä.

Anders Svahnin apteekki tunnettiin Hämeenlinnassa nimellä ”Rosen”. Lääkkeiden ohella Svahn myi mausteita ja toimi myös epävirallisena lääkärinä. Vuonna 1795 Svahn myi apteekkinsa, keskittyi luottamustoimiin ja liittyi vuonna 1799 Suomen Talousseuraan. Seuran tavoitteena oli levittää kansakuntaa hyödyttäviä tietoja: maanviljelyä oli kehitettävä ja edistettävä perunan ja heinän viljelyä. Ahkeria talonpoikia ja palkollisia haluttiin seuran toimesta palkita sekä edistää isorokkorokotusta.

Svahn kuoli vuonna 1804 varakkaana miehenä. Hän teki vaimonsa Anna Ekenbergin kanssa yhteisen testamentin, koska heillä ei ollut lapsia. Suurin osa Svahnin omaisuudesta ja sen koroista osoitettiin yleishyödyllisiin kohteisiin kuten Hämeenlinnan kaupunginlääkärin toimeen, lääninsairaalalle, kirkolle, koululle ja köyhäinhoitoon.

Svahnit määräsivät testamentissaan Hauhon Okerlan Pätiälän ratsutilan Suomen Talousseuran omistukseen. Pätiälän tilan arvoksi määriteltiin 2000 riikintaalaria, joten lahjoitus oli merkittävä. Svahn halusi, että Pätiälän tuotoilla tuettaisiin erityisesti niitä talonpoikia, jotka huolehtisivat metsistään. Testamentissa kohdasta kolme tuli Talousseuralle kuitenkin ongelma. Siinä nimittäin määrättiin hyväntahtoisesti, että luutnantti Fredrik von Kraemer ja hänen vaimonsa Ulrika Albertina Charpentier saisivat asua Pätiälässä niin pitkään kuin he eläisivät ja maksaisivat siitä vuokraa vain 100 riikintaalaria vuodessa Suomen Talousseuralle.

Okerlan vanhan ryhmäkylän paikka, jonne kylä siirrettiin 1700-luvun alussa Hauhonselän rannasta

Luutnantti ja komissiomaanmittari Fredrik von Kraemer oli siis avioitunut 1798 Hahkialan neidin Ulrika Charpentierin kanssa, ja aloittanut tuolloin isojaon järjestämisen Eteläisten kylässä. Testamentin mukaisesti he asettuivat 1804 asumaan Pätiälään. Tilasta tulikin taakka Suomen Talousseuralle: sitä ei voitu kehittää eikä myydä, koska von Kraemereilla oli tilaan elinikäinen vuokraoikeus. Talousseura ei paljonkaan hyötynyt nimellisestä vuokrasta. Suurin hyötyjä oli Hahkialan kartano.

Kapteeni von Kraemer osallistui Suomen sotaan 1808, jossa hän haavoittui ja kuoli Pätiälässä vuonna 1809. Ulrika asui sen jälkeen leskenä Pätiälässä ja hänen vuokrastaan alkoi 1824 huolehtia Hahkialan kartano. Ainoa poika kersantti Robert Casper Didrik muutti 1816 Ruotsiin, jossa hän jatkoi sotilasuraansa kunnes päätyi vuonna 1861 Kalmarin vankilan johtajaksi. Robert avioitui vuonna 1835 serkkunsa Adelaide Constance Charpentierin kanssa. Leskiäiti Ulrika matkusti seuraavana vuonna poikansa ja miniänsä luo Ruotsiin, mutta palasi vuoden kuluttua takaisin Pätiälään - arvattavasti Suomen Talousseuran harmiksi. Huonosti tuottava Pätiälä ei siis vieläkään vapautunut myyntiin.

Ulrika Charpentierin kuolinilmoitus 1852

Kun Ulrika-rouva sitten kuoli vuonna 1852. Suomen Talousseura ei aikaillut yhtään, vaan alkoi välittömästi valmistella Pätiälän myymisestä. Sen osti huutokaupalla 1854 kruununnimismies Adolf Fredrik Lindeblad 6040 ruplalla anoppinsa puolesta. Anoppi oli vuonna 1851 kuolleen Hauhon kirkkoherran Karl Elias Alopaeuksen leski Gustava Ulrika Alopaeus. Leskirouva lapsineen asettui Pätiälän rustholliin. He asuivat tilalla vain vuoteen 1860, jonka jälkeen leskirovastinna muutti Porvooseen ja tilasta päätettiin lopulta luopua.

Vuonna 1862 Okerlan Pätiälässä alkoi uusi vireä aikakausi. Se nimittäin myytiin Hattulasta kotoisin olleelle Henrik Joel Henrikinpojalle, jonka vaimo oli Florina Amanda Johanintytär Wuolijoki. Nyt tila sai tarmokkaan isännän, joka sekä näkyi että kuului Hauholla ja lähitienoilla. Henrik Joel Pätiälä tunnetaan monista luottamustoimistaan: hän esimerkiksi hoiti viljamakasiinia ja tuli nimitetyksi Hauhon Säästöpankin kamreeriksi. Voisikin tavallaan sanoa, että avioparin myötä Pätiälässä alkoi uusi ”niskavuorelainen” aikakausi kuten monissa muissakin kartanoissa.

 

Amanda Florina 1835-1891 ja Henrik Joel 1832-1919

 

Lähteet:

Finlands Allmänna Tidning 14.9.1824

Helsingfors Tidningar 27.03.1852.

Hagman, Tyko: Kunnallishistoriallinen kertomus Hämeenlinnan kaupungista (1900).

Hämeen Sanomat 15.05.1919.

Morgonbladet 08. 11.1847

Uusi Suometar 25.11.1891.

Zilliacus, Lars: Finska Hushållningssällskapets arkiv och skrifter. En källa om forksningen I (2002)

KA Maanmittaushallituksen uudistusarkisto. H13:5/1-11 Kokkala; Kokkalan ja Okerlan kylät: tiluskartta ja selitys 1761, jakso 9.