Ruokoja - tarina torpasta, josta tuli rustholli

Silloin tällöin asiakirjoja selaillessa olen törmännyt Hauholla nimeen Ruokojan tai Ruoko-ojan rustholli. Se on jäänyt ihmetyttämään, koska rustholli vilahtelee kirkonkirjoissa vähän siellä sun täällä sijoittumatta oikein minnekään. Se ilmaantuu yhtäkkiä ja katoaa samaan tapaan. Sitä ei mainita rusthollien luetteloissa eikä se löydy maakirjoista. Kaikelle on tietenkin selitys, mutta se pitää kaivaa lähteistä.

Maantieteellisesti Ruokoja sijaitsee Painonselällä Ruokojanlahdessa Isoniemen tyvessä. Alue kuului Portaan kylälle. Lahdenpohjukkaan virtaa sisämaasta Ruokoja. Alueen itäpuolella kohoaa Ruokovuori. Ruokojan laajempi nimitys oli jo varhain Vittastaipale, jolla kuvattiin Painonselän, Isoniemen ja Käenniemen asumatonta vesistöaluetta salmineen, joiden kautta kuljettiin Vihavuoden myllyille.Vesiliikennettä voikin kuvata vilkkaaksi.

Ruokojan sijainti oli syrjäinen ja kaukana asutuksesta. Lähin kylä oli Sappee. Paikalle on kuitenkin merkitty rakennus jo 1760-luvun kartassa. Ruoko-ojan rannat oli raivattu niityiksi ja viljelymaaksi. Portaan isännät perustivat sinne Ruokojan torpan, joka tosin mainitaan tällä nimellä vasta vuosien 1796–1801 rippikirjassa. Torpparina oli tuolloin Juho Eerikinpoika, jolla oli vaimo Liisa Kustaantytär. Mutta miten ihmeessä syrjäisestä torpasta tuli rustholli?

Ruokojalle on merkitty torppa 1763

 

Ruoko-ojan rusthollin tarina alkaa virallisesti 17.11.1790. Tuolloin varanimismies Matts Saxbeck osti kolmasosan Portaan kylän Rekolan rusthollista. Kyseinen kolmannes siirrettiin isojaon järjestelyjen yhteydessä Portaan kylästä kauas Vittastaipaleen Ruokojalle, josta sille annettiin vastineeksi lupa raivata lisää peltoa. Torppa hävisi ja sen tilalle kasvoi Ruokojan rustholli, joka oli viralliselta nimeltään Portaan Rekolan rusthollin kolmannes.

Rekolan kolmanneksen ostanut Matts Saxbeck mainitaan 1760-luvulla torpparina Sappeessa, vaikka miehen titteli oli varanimismies. Se kertoo siitä, että torpparius oli vielä 1700-luvulla monimuotoista. Asuintontteja ei voinut ostaa, joten se oli vuokrattava. Henkilö voitiin kirkonkirjoihin merkitä torppariksi tai itselliseksi, vaikka hän olisikin hoitanut varanimismiehen virkaa ja edustanut alempaa säätyläistöä. Matts Saxbeck perheineen mainitaan vuosina 1796–1801 samalla rippikirjan sivulla kuin Ruokojan torppa, mutta mistään ei selviä, asuiko hän jo tuolloin Ruokojalla vai Sappeen kylässä. Vuonna 1802 rippikirjassa lukee ”Sotjala och Portas utflyttningar” eli Sotjalan ja Portaan ulosmuutetut ja ensimmäisenä on Ruokoja, jonka alta löytyy Matts Saxbeckin kotitalous.

Ruokojan rusthollin syrjäinen sijainti kaukana Portaan kylästä on tuottanut papeille päänvaivaa. Toisinaan se on merkitty osaksi Vihavuoden kylää, joskus se on sijoitettu Portaan, Rukkoilan tai Sappeen kylään. Välillä se on saanut oman sivunsa kirkonkirjaan otsikolla Ruokojan rustholli. Rusthollin asukkaiden etsiminen tuottaa siksi päänvaivaa. Rustholli ikään kuin vaihtaa asiakirjoissa usein paikkaa. Ruokojan yksinäistila muodosti 1830-luvulta alkaen pienen yhteisön, sillä rusthollissa oli paljon palveluskuntaa ja sen läheisyyteen asettui muonatorppareita. Millainen oli rusthollin päärakennus, sitä on mahdoton tietää.

Ruokojalla oli rusthollarina 1820-luvulla Matkantaan Kartanosta kotoisin ollut Salomon Matinpoika. Avioiduttuaan varanimismiehen tyttären Anna Maria Mattsintytär Saxbeckin kanssa, hän pääsi Ruokojan rusthollin isännäksi.

Ruokoja siirtyi 1830-luvulla kaupan kautta Lammin kirkkoherran Gustaf Neclairin haltuun, joka omisti myös Rukkoilan Stenkullan eli Räväsmäen. Ruokojan rustholliin asettui vuonna 1838 tilanhoitajaksi Johan Gustaf Fredrikinpoika, jonka vaimo Maria Gustava Essbjörn oli Gustaf Neclairin vaimon Karolina Vilhelminan sisar. Johan Gustaf mainitaan vuodesta 1845 Ruokojan vuokraajana eli arrendaattorina. Heidän luokseen muutti Maria Gustavan ja Karolina Vilhelminan äiti Maria Kristina Memssen. Erikoista on se, että Finlands Allmänna Tidningissä kerrottiin vuonna 1847 Maria Kristinan kuolleen rauhallisesti Hauholla Ruokojan rusthollissa. Hauhon haudatuista merkintää ei kuitenkaan löydy.

Neclairien aikana Ruokojan viljelystä huolehtivat vaihtuvat vuokraviljelijät eli lampuodit. Muutaman vuoden Ruokojan lampuotina ehti olla Kuohijoelta muuttanut Josef Tuomaanpoika perheineen. Hänen kohtalokseen koitui myllymatka ja Vihajärven heikko jää. Josef hukkui joulukuussa 1837 vain 37-vuotiaana.

Vuonna 1860 kirkkoherra Gustaf Neclairin perilliset myivät Rukkoilan Stenkullan ja samalla Ruokojan rusthollin vapaaehtoisella huutokaupalla. Ruokoja päätyi Kustaa Eerikinpojalle, joka mainitaan rusthollarina vuodesta 1869 lähtien. Hän oli Hauhon Vuolijoen rusthollarin Eerik Eerikinpojan veli, joka otti käyttöön nimen Kustaa Ruoko-oja. Hän eleli Ruokojalla poikamiehenä palvelusväen ja alustalaistensa kanssa.

Ruokojan rusthollin syrjäinen sijainti houkutteli myös kutsumattomia vieraita. Vuonna 1895 useampi sanomalehti tiedotti otsikolla ”Kummia kuuluu Hauholta” seuraavaa:

Kerrotaan, että toissa lauantaina oli Portaan kylään Hauholla tullut kolme miestä tekoparrat leuoissa ja käyneet tervehtimässä Ruoko-ojan rustitilan 80:lla jo olevata isäntää, joka yksin muun väen ollessa heinässä, oli kotosalla. Hyvät huomenet sanottuaan miehistä yksi tempoisihe isännän rinnuksiin kiinni, pamautti revolverillaan ja pyysi rahoja, muutoin olisi henki lähdössä. Isäntä vanhus, kun ei muuta tiennyt avukseen, näytti heille rahakirstun. Kun miehet eivät sitä avaimella auki saaneet, niin löivät kirveellä kannen puhki ja korjasivat sieltä talon rahat yli 600 mk, taskukellon ja tuluspyssyn. Miehet lienevät tukkimiehiä, jotka muuallakin näihin aikoihin ovat elämöidä mellastaneet.

Kustaa Ruoko-oja myi tilan 1897 ja muutti Kangasalle, jossa hän kuoli vuonna 1909. Rusthollijärjestelmä oli lakkautettu jo vuonna 1886, mutta senkin jälkeen tiloja kutsuttiin rustholleiksi. Vähitellen Ruokojan rustholli alkaa kuitenkin kadota asiakirjoista. Vielä vuoden 1940 kartasta löytyy tila nimeltä Ruokoja, mutta sittemmin nimi muuttuu muotoon Ruokola. Voi kuitenkin todeta, että syrjäisellä tilalla on takanaan varsin värikäs historia.

Hämeen Sanomat 1.5.1897

 

Terveisiä Mäntsälän Alikartanosta

 

Kävin esitelmöimässä Ulla Möllersvärdistä Mäntsälän Alikartanossa eli Frugårdissa, joka toimii museona. Pihapiirin rakennukset ovat kuin matka toiseen aikaan. Yleensä vanhojen kartanoiden päärakennuksia on vuosikymmenten saatossa jatkettu, kerroksia lisätty ja vähintään kattorakenteita uusittu. Alikartanon vanhin päärakennus on 1730-luvulta ja uudempi vuodelta 1805. Molempien värinä on punamulta ja kattorakenteet edustavat oman aikansa tyyliä, mikä tekee niistä nykykatsojalle erikoisia ja jopa outoja.

Vanha päärakennus, museokahvila

Uusi päärakennus vuodelta 1805

Alikartanossa pääsee siis näkemään, millaisia kartanoiden päärakennukset olivat Suomessa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Vanha, aumakattoinen 1730-luvun päärakennus toimii kesäkahvilana, joten sen mataliin huoneisiin pääse tutustumaan samoin kuin uudempaan päärakennukseen, jossa esitellään Nordenskiöld-suvun elämää. Säterikattoinen päärakennus on erikoinen, koska sen keskiössä oleva sali ulottuu kahden kerroksen läpi. Sitä kiertää lehterikerros, jonka ikkunoista sali saa vähäisen valonsa. 

Ryhdyin tietysti etsimään sukulinkkejä Hauhon kartanoiden ja Mäntsälän Alikartanon Nordenskiöldien välille. Kovin läheisiä yhteyksiä ei löytynyt. Hahkialan kartanon rouva Andrietta Fredrika Rotkirchin (1814–1877) isoäiti oli Sofia Kristina Nordenskiöld Sipoon Sävijärveltä. Ei siis kovinkaan läheistä yhteyttä Alikartanossa asuneisiin Nordenskiöldeihin...

Yllättävästi sukuyhteys Hauhoon ja Alikartanon Nordenskiöldeihin liittyykin itseeni. Havaitsin, että esiäitini Ingeborg Nilsintytär Bergman (n.1675-n.1714) oli Alikartanon rouvan Hedvig Märta Ramsayn (1717–1759) pikkuserkku. Perheiden välillä ei välttämättä ollut yhteyksiä. Elettiinhän vaikeita aikoja, kuten 1690-luvun ankaria nälkävuosia ja sen jälkeen Suuren Pohjan sodan sekä isonvihan jälkeisiä tuskaisia vuosia. Kanssakäymistä ei kuitenkaan voi poissulkea. Elävien sukulaisten piiri oli aikakaudella tärkeä sosiaalinen pääoma. Naiset ylläpitivät sukulaisuussuhteita erityisesti naissukulaisiinsa. Siten naislinjainen sukulaisuus tunnettiin aikakaudella jopa paremmin kuin sukumatrikkeleista meille tutummat puhtaan patriarkaaliset mieslinjat. Ingeborgin äiti Hedvig Palthenia eli aina vuoteen 1730 asti. Hedvig Märtan äiti Margareta Catharina Nöding oli hänen serkkunsa. Margaretan molemmat tyttäret avioituivat Nordberg-sukuun, joka oli tuolloin vailla aatelisarvoa, jonka myötä nimeksi tuli Nordenskiöld.

Esiäitini Ingeborg Bergman oli Sääksmäen kirkkoherran Nicolaus Montanuksen ja Hedvig Palthenian tytär. Isä kuoli Ingeborgin ollessa vielä lapsi. Ingeborg oli noin 20-vuotias avioituessaan leskeksi jääneen korpraali Henrik Pihlmanin kanssa. Ingeborgista tuli siten Pälkäneen Laitikkalan Kokkolan ratsutilan emäntä ja kahden pojan äitipuoli. Hänen elämästään ei tiedetä paljonkaan. Elämänkaareen lukeutuivat 1690-luvun nälkävuodet ja Suuri Pohjan sota. Poika Karl syntyi vuonna 1701. Pälkäneellä käytiin vuonna 1713 Kostian virran taistelu, minkä jälkeen venäläiset hävittivät pitäjää. On arvoitus missä Ingeborg tuolloin oleskeli ja veikö isoviha tavalla tai toisella hänen henkensä. Ingeborgin elämä päättyi vuoden 1714 tienoilla. Tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä. Poika Karl Pihlman päätyi aikanaan rusthollariksi Hauhon Vitsiälän Hannulaan eli Hoviin.

Mäntsälän Alikartanon Hedvig Märta Ramsayn elämästä tiedetään vain hieman enemmän. Hän syntyi vuonna 1717 Tukholman tienoilla. Tuolloin hänen pikkuserkkunsa Ingeborg Bergman Pälkäneellä oli jo haudattu. Margareta Catharina Nöding oli paennut lapsineen isonvihan miehitystä Ruotsiin Pornaisten Laukkoskelta. Aviomies ratsumestari Alexander Ramsay taisteli Uudenmaan ja Hämeen ratsuväkirykmentin riveissä. Rauhan palattua perhe palasi Suomeen ja Hedvig Märta naitettiin vain 14-vuotiaana Carl Fredrik Nordbergin kanssa. Hedvig Märtasta tuli käytännössä jo lapsena Mäntsälän Frugårdin emäntä. Esikoisensa hän synnytti vain 15-vuotiaana. Lapsia avioparille syntyi yhteensä 17. Hedvig Märta kuoli 41-vuotiaana vuonna 1759. Suunnilleen samaan ikään oli elänyt Pälkäneellä hänen pikkuserkkunsa Ingeborg, jolta jäi henkiin vain yksi lapsi. Synnytysten lukumäärä on arvoitus.

Kummallakaan naisella ei ollut helppo elämä. Minulle Alikartano muistuttaa myös Ingeborgista, jonka kautta kulkee etäinen sukulaisuuteni Hedvig Märtan poikaan Adolf Gustaf Nordenskiöldiin (1745–1821), joka suunnitteli ja rakennutti Alikartanon vuodelta 1805 olevan päärakennuksen. Vuonna 1775 hän avioitui Hedvig Eleonora Lilliehöökin kanssa. Adolf Gustaf aateloitiin vuonna 1751. Sinä vaiheessa minun sukulinjani Hauholla alkoi jo talonpoikaistua.

Enni Mustosen romaanitrilogia ”rouvaskartanon tarinoita” luo Hedvig Eleonoralle ja Adolf Gustafille kiehtovan fiktiivisen tarinan, jossa Mäntsälän Alikartano toimii tapahtumien näyttämönä. Museokahvila ”Hedda Noorasta” lähti matkaani myös ”Rouvaskartanon herkkukirja”, johon on poimittu Hedvig Eleonoran kirjeissä olleista ruokamaininnoista reseptit vuoden 1849 Kokki-Kirjasta. Sen avulla pääsee kurkistamaan kartanoiden keitoksiin 1800-luvun alkupuolella.

Klikkaa sukutaulua suuremmaksi

 Kuvat:

Maalaus: Hedvig Märta Ramsay (1717-1759). Olof Arenius. Historialliset kokoelmat. Suomen Kansallismuseo. Kuva sisältä Alikartanosta peilin edestä: Sirkku Mäkelä 14.6.25.

Lue lisää Alikartanosta: https://www.senaatti.fi/arvokiinteisto/alikartano/

Museokahvilassa voit tutustua Alikartanon ja Mäntsälän alueen naisiin Museokahvila Hedda Noora

Tykkimyssyt Hauholla ja Pälkäneellä

Muutama viikko sitten tulin ostaneeksi paikallisesta tekstiilien kierrätyskeskuksesta tykkimyssyn. Harkitsin nettikauppaa pitkään, sillä vanhan tykkimyssyn hinta oli päälle 200 euron ja kuntoluokitus ”kohtalainen”. Toisaalta – uusista tykkimyssyistä saa maksaa yli tonnin eikä sellaisen tekeminen tuntunut houkuttelevalta. Tein kaupat enkä pettynyt. Haltuuni päätyi 1930-luvulta oleva Jaalan tarkastamattoman kansallispukuun kuulunut musta silkkinen tykkimyssy.  

Minulla ei ole ainakaan tiettävästi sukujuuria Jaalaan, mutta pitäjä kuuluu hämäläismurteiden alueeseen, ja seudun kartanoista on monia yhteyksiä Kanta-Hämeen kartanoihin. Tärkein ostoperuste oli kuitenkin se, että tykkimyssy on kaunis. Pitsiä lukuun ottamatta sen kunto oli erinomainen, vaikka ikää onkin jo lähes sata vuotta. Kopan musta silkki on paksua ja laadukasta ja kirjonta hyvin tehtyä.

Päätin tarkastella perukirjojen avulla lähemmin tykkimyssyjen olemassaoloa Hämeessä. Nehän olivat naisten peruspäähineitä 1600-luvulta aina 1800-luvulle asti. Päädyin tarkastelemaan Sääksmäen tuomiokunnan perukirjoja, koska niitä löytyy jo vuodesta 1737. Tuomiokuntaan lukeutui Pälkäne, joka on Hauhon naapuripitäjä. Muoti oli varmasti samanlainen koko lähialueella.

Vanhin pälkäneläisnaisen perukirja on vuodelta 1740. Tuolloin kuoli Pälkäneen Kirvun Knaapilan nuori emäntä Beata Eerikintytär vain 23-vuotiaana. Nuorilla naisilla oli yleensä "muodikkaimmat" vaatteet. Beatalta löytyi musta damasti myssy (swart damaskt mössa). Sana ”damasti” viittaa kuviolliseksi kudottuun kankaaseen, joka tässä tapauksessa oli todennäköisesti silkkiä. Pälkäneen Vuolijoen Köyrin emäntä Beata Yrjöntytär kuoli vuonna 1741. Hänen jäämistössään mainitaan musta puolisilkkinen naisväen myssy (swart halfsiden qvinfålks mössa). Se tarkoitti, että kankaan loimet olivat jotakin muuta kuin silkkiä.

Pälkäneen Kirvun Knaapilan emännän pitovaatteet vuonna 1740

Perukirjan kirjoittajat eivät välttämättä kuvailleet naisten päähineitä yksityiskohtaisesti. Oleellista oli päähineen arvo eikä sen tarkka malli. Vaikeaa on sanoa, oliko niissä esimerkiksi kirjontaa. Todennäköisesti silkkiseen koppaan on aina kuulunut tykki (stycke) ja sen reunapitsi. Kopan silkki oli kuitenkin rahallisesti arvokkain osa, joka merkittiin perukirjaan. Onneksi löytyi poikkeus! Pälkäneen Pitkäjärven emännän Sofia Juhontyttären perukirja vuodelta 1752. Sieltä löytyi aivan täydellinen tykkimyssyn kuvaus: musta damastimyssy tykillä ja pitsillä (en swart damask mössan med stycke och spetsar).Mikä täydellinen tykkimyssyn kuvaus!

Mikä oli tykkimyssyjen tilanne 1800-luvun alkuvuosina? Pälkäneen vanhimmat perukirjat ovat pääsääntöisesti emäntien perukirjoja. Silmäilin hieman myös Hauhon alueen perukirjoja päähineiden osalta. Luopioisten Lemmettylän rusthollin 72-vuotias aatelisrouva Anna Maria Schulman omisti kuollessaan vuonna 1802 kaksi mustaa tykkimyssyä (bindmössor) sekä tykkimyssyn tykin, siis pitsin. Vanha rouva pitäytyi vielä perinteisessä päähineessä. Hauhon Juntulan Ryypön 30-vuotiaalla emännällä Eeva Kristerintyttärellä oli jäämistössään vuonna 1804 brokadikankainen tykkimyssy sekä musta atlassilkkinen tykkimyssy. Vuonna 1832 Hauhon Vitsiälässä asuneen suutarinvaimon Anna Heikintytär Flinkin omaisuuteen kuului musta atlassilkkinen myssy (swart attlas mössa). 

Pikaisella perukirjojen silmäilyllä kävi siis ilmi, että Hauholla ja Pälkäneellä oli käytössä musta tykkimyssy naisten peruspäähineenä 1700-luvulta 1800-luvulle. Sitä käytettiin ainakin kirkossa ja juhlissa. Herrasväki alkoi siirtyä 1800-luvulla käyttämään hattuja, kuten Hauhon Leppäniemen neiti Regina Wilhelmina Schreck. Bahyttihattuja mainitaan myös neiti Hedvig Schildtin jäämistössä 1841. Tykkimyssyt jäivät rahvaan naisten päähineiksi ja nykyisin ne ovat osana monia kansallispukuja.

Musta silkkinen tykkimyssy oli siis Hauholla ja Pälkäneellä yleinen. Saattaa siis olla, että tulen käyttämään Jaalan mustaa silkkistä tykkimyssyä Hauhon kansallispuvun kanssa, vaikka virallisesti Hauhon pukuun kuuluukin valkoinen tykkimyssy. Käyttöönottoa puoltaa myssyn väri, ja se, että sataa vuotta lähestyvä käsityötaidonnäyte ansaitsee päästä näkyville, kunhan sen pitsiosa on ensin korjattu kuntoon ja kiinnitetty uuteen tykkiin.

Lähteitä:

KA Sääksmäen ja Hollolan tuomiokuntien digitoidut perukirjat

Lehtinen Ildikó & Sihvo Pirkko: Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen Kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto 1984.

Miettinen, Tiina & Koskinen, Ulla: Rusthollista akanalatoon: Pälkäneen Kirvun Knaapilan suku. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 47. Suomen Sukututkimusseura. Helsinki 2006.

Tietokirstu