Lundahlin veljesten musiikkiura

Hauhon Ilmoilanselän rannan Niemikyliin lukeutuvan Aikkolan kylän Innala oli upseerin virkatalona 1600-luvun lopulta vuoteen 1809. Virkatalot olivat osa upseerin palkkausta, ja mikäli sotilasarvo muuttui, se tiesi perheelle samalla muuttoa uuteen virkataloon. Aikkolan Innalassa majaa pitivät vaihtuvat furiirit perheineen. Furiiri tarkoitti Hämeen läänin jalkaväkirykmentin rykmentin muonituksesta ja majoituksesta vastannutta upseeria. 

Sääksmäellä syntynyt korpraali Tuomas Lundahl onnistui etenemään ensin ratsumestariksi vuonna 1797 ja lopulta furiiriksi. Lundahl oli avioitunut jo 1780 Sääksmäen Voipaalassa Liisa Erikintyttären kanssa. Perhe siirtyi 1790-luvulla isän ylennyksen johdosta ensin Tuuloksen Pohjoisten kylään ja vuonna 1799 Hauholle Aikkolan Innalaan. Lapset ehtivät syntyä pääosin Sääksmäellä. Esikoinen oli Catharina eli Kaisa, joka syntyi vuonna 1781. Hänen jälkeensä syntyi Maria, joka kuoli 9-vuotiaana. Pojat Johan, Anders, Henrik ja Henrik Johan näkivät päivänvalon vuosina 1785-1792. Tuuloksessa syntyivät nuorimmat lapset Gustaf Adolf ja Karl Wilhelm. Pojista Henrik kuoli lapsena, mutta muut varttuivat aikuisiksi. 

Innalaan siis muutti 1799 Lundahlin perhekunta, jossa oli vanhempien lisäksi yksi tytär ja viisi poikaa. Lundahlit eivät upseerinvirasta huolimatta lukeutuneet seudun varsinaiseen säätyläistöön, vaikka tavallaan olivatkin sen suhteen alimmilla askelmilla. Kaisa-tytärtä ei esimerkiksi koskaan nimitetty kirkonkirjoissa ”jungfuksi” eli neidiksi kuten säätyläistyttöjä. Hän avioitui vuonna 1803 Uudenkylän Markkulan nuoren isännän Mikko Kallenpojan kanssa. Kaisa Lundahlista tuli siten Markkulan talon emäntä. Perheen äitiä Liisaa ryhdyttiin kuitenkin nimittämään rippikirjoissa Elisabet Lundahliksi eikä Lisa Erikintyttäreksi kuten vielä Sääksmäellä. Se kertoo arvonnoususta jonkinlaiseen välitilaan rahvaan ja säätyläistön välille.

Lundahlien perheessä oli kiinnostava erityispiirre: se oli musikaalisuus. Perheen kolmesta pojasta tuli eräänlaisia musiikinalan pioneereja Suomessa, eli ensimmäisiä ammattimuusikoita armeijan palveluksessa. Sotilassoitto nousi tärkeään asemaan 1700-luvun lopun armeijassa. Musiikilla haluttiin kannustaa sotilaita, ja sitä tarvittiin myös erilaisissa seremonioissa. Vanhan ikiaikaisen marssirummutuksen lomassa alkoi 1700-luvun lopulla soida klarinetti, ja samalla sotilasmusiikki kehittyi melodisempaan suuntaan. Puhallinsoittajat pystyivät uudella tavalla improvisoimaan sävelkulkuja. Upseerit alkoivat palkata puhallinsoittajia myös erilaisiin seuraelämän tapahtumiin kuten tanssiaisiin. Sitä kautta kehittyi suomalainen musiikinhistoria.

Musikanteista oli pulaa. Soittajat valikoitiin jo nuorina koulutukseen. Innalan Johan Lundahl mainitaan klarinetinsoittajana Hämeen jalkaväkirykmentissä ensi kerran vuonna 1797, jolloin hän oli vasta noin 12-vuotias. Johan Lundahl eteni omalla sotilasurallaan vääpeliksi ja hänet mainitaan myös fagotin soittajana. Puhaltimet yleistyivät Suomessa vasta 1770-luvulla, joten Lundahlin pojat omaksuivat puhallinsoittimet omikseen jo varhain. 

Lundahlin poikien aikana Hämeen läänin jalkaväkirykmenttiin perustettiin sotilassoittokunta. Rykmentissä oli kahdeksan klarinetinsoittajaa eli piiparia. Vuonna 1795 ryhdyttiin esittämään musiikkia neljällä klarinetilla, kahdella fagotilla ja kahdella käyrätorvella. Harjoituksia järjestettiin säännöllisesti. Rykmentin musiikinjohtajana toimi ensin baijerilainen Johan Michael Strohband ja hänen jälkeensä ruotsalainen vääpeli Petter Norrlin, joka lisäsi soittokuntaan trumpetistin. Johan Lundahl soitti fagottiaan jo tässä kokoonpanossa vuodesta 1798. 

Isä Tuomaalla tuntui olevan halua kouluttaa poikiaan ja auttaa näitä nousemaan ylemmäs sääty-yhteiskunnan tikapuilla. Siinä auttoi varsinkin poikien musikaalisuus. Johan Lundahl kävi myös koulua ennen sotilassoittajauraansa, mikä mahdollisti nousujohteisen uran. Toinen poika Anders Lundahl mainitaan klarinetistina vuonna 1801, ja kolmas poika Henrik Johan samoin vuonna 1805, joskin hänen tittelinsä oli ”musikantti”. Myös Henrik Johan oli käynyt vuoden verran Hämeenlinnan triviaalikoulua. Voisi kuvitella, että Lundahlin pojat säestivät Hämeenlinnan seudun seurapiirien juhlia. Kenties he soittelivat myös Hauholla säätyläisten kotikesteissä ja talonpoikien juhlissa. Siten he saivat kaivattua lisätienestiä, ja soittaminen tuotti heille todennäköisesti myös iloa. 

Innalan furiirin Tuomas Lundahlin ja hänen poikansa Johanin kohtaloksi koitui Suomen sota. Molemmat kuolivat sodassa vuonna 1808. Kersantti Henrik Johan Lundahl ei myöskään elänyt vanhaksi: hän asui Innalassa ja kuoli vuonna 1814 ”kohtaukseen” (slag) vain 22-vuotiaana. Innalassa asuivat äitinsä kanssa myös perheen nuoremmat pojat Gustaf Adolf ja Karl Wilhelm. Virkataloja vuokrattiin upseereille sen jälkeen, kun sotaväki lakkautettiin Suomen siirryttyä Venäjän alaisuuteen. Siitä ei ole tietoa jatkoivatko perheen nuoremmat pojat perheen musiikkiperinnettä. 

Vuonna 1828 leskiäiti ja Gustaf Adolf Lundahl muuttivat Uudenkylän Markkulaan, josta nuorukainen siirtyi aliupseeriksi merkittynä sotilaspalvelukseen Viaporiin. Kersantti Karl Vilhelm puolestaan muutti Hämeenlinnaan. Nuorukaiset siis jatkoivat sotilasuraa Venäjän armeijan palveluksessa. Hauholle Aikkolan Innalaan jäi heidän lähdettyään vuokraajaksi Padasjoelta muuttanut siltavouti Sigfrid Färm perheineen. Leski Liisa Erikinytär eli Elisabet Lundahl kuoli tyttärensä hoivissa Uudenkylän Markkulassa 76-vuotiaanan vuonna 1831. Suku Hauholla jatkui Uudenkylän Markkulan emännän Kaisa Lundahlin jälkeläisten kautta.

Puhaltimia (fagotti ja oboe) ja käyrätorvia 1700-luvun tyyliin

 

Lähde sotilasmusiikkiin 1700-luvun lopulla:

Laitinen, Kari 2020: Piipareita, klarinetinpuhaltajia ja musikantteja. Sotilassoittajat Suomessa Ruotsin ajan lopulla. Helsingin yliopisto. Studia musicologica Univeristatis Helsingiensis XXX. Väitöskirja.

Kuvat: 

Kalmbergin kartasto 1855. Kansalliskirjasto.

Elmgren, Samuel 1820: Ovenpäällysmaalaus; allegoria, Kesä (Nuoruus). Historialliset kokoelmat. Suomen Kansallismuseo.

Helsingin kaupunginorkesterin puhaltajat soittivat 1938 Suomen Punaisen Ristin Mozart-näytännössä Suomalaisessa oopperassa. Tenhovaara, A.J., valokuvaaja 1938. Helsingin kaupunginmuseo.

Joen talon tarina

Schmidtien luo mennessäni näin edessäni punaisen rakennuksen, kysyin kyytipojalta, kuka siinä asui. ”Siinä asuu Wallisman, tämän pitäjän nimismies.”

Joen tai Jokioisten yksinäistalo sijaitsi Hauhon Lehdesmäessä Rukkoilan puoleisella rannalla. Lehdesmäen joki on Iso-Roineen ja Pyhäjärven yhdistävä kapea uoma, jonka molemmille rannoille muodostui jo 1600-luvun alussa vauraita ratsutiloja. Säätyläisten asumia tiloja siellä oli 1800-luvun alussa peräti kolme: Portaan Leppäniemi eli Alhainen, Lehdesmäki ja Rukkoilaan luettu yksinäistila Joki eli Jokioinen. Silta kulki kapeikon yli niemestä, jossa sijaitsi Lehdesmäen kartano. Myöhemmin silta siirrettiin nykyiselle paikalleen kapeikon toiseen päähän lähemmäs Pyhäjärveä. Yhä edelleen Lehdesmäen joen vehmaat rannat jalopuineen muistuttavat alueen herraskartanoajoista. 

Kolmen kartanon Lehdesmäen joki

Osa Joen (tai Jokioisten) tilasta päätyi 1700-luvun lopulla kruununnimismies Petter (Pehr) Fredrik Schmidtin ja hänen vaimonsa Ulrika Sophia Tammelanderin asuinpaikaksi. Pari oli avioitunut morsiamen kotipitäjässä Tyrvännössä vuonna 1787, ja asettunut sen jälkeen Pälkäneelle, josta he muuttivat Hauholle. Esikoispoika Johan Fredrik oli jo tuolloin syntynyt.

Nimismies Pehr Fredrik Schmidt syntyi 1763 Pälkäneellä Äimälän kylän Nikkilässä. Schmidteillä saattoi olla sukuyhteydet samannimiseen viipurilaiseen porvarissukuun, sillä Pehr Fredrikin isä Johan Christian Schmidt oli syntynyt Säkkijärvellä. Hän oli toiminut Hämeen jalkaväkirykmentin jääkäripataljoonassa välskärinä ja kengitysseppänä. Ensimmäisen avioliittonsa isä Schmidt oli solminut 1741 Mustiossa Ebba Johanintyttären kanssa. Tämä kuoli keuhkotautiin 1750, jonka jälkeen Johan Christian avioitui Pälkäneellä vuonna 1751 Ruokolan kartanon sisäpiian Maria Elisabet Barckin kanssa.   

Hauhon nimismiehen eli vallesmannin perhetausta oli siis varsin vaatimaton. Pääomana oli kuitenkin ruotsin kieli ja säätyläistön tapakulttuuri. Pehr Fredrik Schmidt nimitettiin maaherran toimesta Hauhon kruununnimismiehen virkaan vuonna 1789. Nimismiehet olivat 1700-luvulla säätyläisiä, joilla oli tarvittavaa koulutusta. Nimismies toimi pitäjässä järjestyksenvalvoja sekä syyttäjänä käräjillä. Nimismiehelle tultiin myös ilmoittamaan rikoksista. Hän myös pidätti epäillyn, etsi todistajia ja tutki rikoksia. Edeltävillä vuosisadoilla nimismiehen virkaa olivat pitäneet hallussaan vauraat talolliset. Hauholla virka oli kulkenut 1600-luvulla Herkepaeusten suvulla. Mutta 1700-luvulla tilanne oli aivan toinen. 

Lehdesmäen silta

 Ensin vuonna 1790 Pehr Fredrik Schmidt vaimoineen asettui Hauhon Juntulan kylään oletettavasti siksi, että Joen tilalle piti ensin pystyttää nimismiehelle soveltuva asuinrakennus. Vielä 1780-luvulla Joen ratsutilaa hoiti kaksi entisen omistajan alaista lampuotia. Martti ja Tuomas Martinpoika saivat kuitenkin lunastaa tilansa 13.10.1791 itsenäisiksi perintötiloiksi. Tilan verot olivat jakopalkkalaitoksen aikaan menneet sotaväelle, joten nähtävästi katsottiin sopivaksi, että osa tilasta toimisi epävirallisena virkamiehen talona. Schmidt siis asettui Joen tilalle rakennettuun nimismiehentaloon. Samalla se oli alku Joen kylälle, joka mainitaan kirkonkirjoissa ensi kertaa 1800-luvulla.  

Schmidtien poika Gustaf Robert syntyi Joen tilalla 1791. Kummeina oli paikallisia, kuten notaari Johan Wallenius, tämän sisar Lisa Wallenius, Alastalon Christoffer Schildt, Leppäniemen G.W. Schreck, Regina Streng, Henrika Kjelroos. Schmidtit sulautuivat siis nopeasti osaksi paikallista seurapiiriä. Joen kartanoon syntyi seuraavina vuosina kahdeksan lasta lisää, joista seitsemän eli aikuiseksi. Vanhin poika Johan Fredrik Schmidt jatkoi isänsä virassa ja tyttäristä Sophia Wilhelmina ja Maria Fredrika avioituivat nimismiesten kanssa.

Eric Ehrström kuvaili päiväkirjassaan 14.7.1811 kuinka hän yhdessä kappalainen Petersenin kanssa päätti kävellä Schmidtien luo Joen kartanoon. Matkalla he päättivät kiivetä Hyypiönvuorelle, jossa näkivät ”vanhan kehämuurin”. Hellepäivän seurauksena he saapuivat lopulta Joen tilalle hikisinä ja voipuneina. Pehr Fredrik Schmidt tarjosi heille lasit olutta, koska jääkylmä juoma oli hänen mukaansa parasta lääkettä. Joen kartanosta herrat jatkoivat jalan Rukkoilan Stenkullaan Neclairien luo, jonne he jäivät yöksi. Ehrströmin mukaan Schmidtien koti oli ”varsin mukava nimismielentalo” ja oli siis maalattu tuolloin punaiseksi.

Eric Ehrström tunsi perheen vanhimman pojan ylioppilas Johan Fredrik Schmidtiin sekä tutustui tämän sisareen 14-vuotiaaseen Sophia Wilhelminaan – josta Ehrsrömin mukaan ei ollut vielä mitään sanottavaa. Mamselli Schmidt ei siis ollut kaunis eikä rikas. Joen kartanon läheisyydessä oli talonpoikaistila, joka kuului tilan entisille lampuodeille. Sappeen Alastalon Schildtien aatelisperhe vuokrasi talon kesällä 1811 ollakseen lähempänä paikallista terveyslähdettä ja muuta seurapiiriä.

Nimismies ja taloustirehtöörin arvonimen saanut Pehr Fredrik Schmidt kuoli 1825. Sen jälkeen Joen tilan säätyläisrakennusta vuokrasivat Schreckin naimattomat neidit aina 1830-luvulta 1850-luvulle asti. Vuonna 1854 Joen tilalle muutti kruununnimismies Georg Fredrik Mustelin yhdessä vaimonsa Lovisan kanssa. Joen säätyläiskartano vakiintui nyt joksikin aikaa vaihtuvien nimismiesten asuinpaikaksi.

Joel Johaninpoika ja vaimonsa Maria Johanna Erikintytär olivat muuttaneet Joen tilalle Rukkoilasta vuonna 1864. Joel mainitaan yhdysviljelijänä Joen toisessa talonpoikaistalossa. Vuonna 1873 Joel Johaninpoika yhdisti vuonna 1791 jaetut verotilat puolen manttaalin suuruiseksi verotilaksi. Samalla nimismiehen virka-asuntona toiminut tila sulautui kokonaisuuteen. Joen tila siis palautui jälleen yhdeksi tilaksi. Kaikki näytti hyvältä. Avioparin ainoa poika Johan Alfred oli syntynyt vuonna 1861. Hän oli lahjakas poika, joka kävi kansakoulun ja pyrki sen jälkeen opiskelemaan lisää omatoimisesti.

Johan Alfred otti sukunimen Jokinen ja toimi Hauholla jopa kiertokoulun opettajana. Ikävä kyllä nuorta lahjakasta miestä alkoi vaivata aikakauden pahin vitsaus: keuhkotauti. Siitä huolimatta hänet valittiin lautamieheksi. Pitkään Johan Alfred ei siinä toimessakaan ehtinyt olla, sillä hän kuoli 10.2.1889 vain 28-vuotiaana. Lahjakas Johan Alfred Jokinen ehti lyhyen elämänsä aikana koota itselleen useamman kirjan käsittävän kirjaston. Niteiden määrä oli yli 60 ja osa teoksista oli arvokkaita. Johan Alfred Jokinen testamenttasi omaisuutensa Hauhon kunnan köyhien lasten koulutukseen ja kirjansa hän määräsi Hauhon lainakirjastoon. Vanhemmat lisäsivät poikansa kuoleman jälkeen samaan lahjoitukseen lisää rahaa, jolloin lahjoitettava summa nousi 3000 markkaan. Harvinainen lahjoitus uutisoitiin useissa suomalaisissa sanomalehdissä. Mihin kaikkeen Joen tilan Johan Alfred Jokinen olisikaan elämässään yltänyt, jos olisi saanut elää.

Joen tila siirtyi vuoden 1890 tienoilla Juho Leppäniemelle. Johan Alfred Jokisen vanhemmat Joel ja Maria Joki jäivät sinne syytingille ja molemmat kuolivat vuonna 1910.

 

Lähteitä:

KA Hauhon seurakunnan asiakirjat

KA Hämeen läänin maa- ja henkikirjat

Hämeen Sanomat 16.08.1889 no 66

Kuvat:

KA H14:11/18-72 Sotjala; Sotjalan, Portaan, Joen, Lehdesmäen, Mustilan, Rukkoilan ja Sappeen kylät: isojaonkartta, jakokirja ja pyykkiselitys 1763-1848.

Lehdesmäen vanha silta Hauholla 1970-luvulla. Erkki Nurminen. Häme-Wiki. Automaativäritys (hotpot)

Fanny Churberg: Maisema Iso-Roineelta 1880. Keski-Suomen museo. Pekka Salojärven kokoelma. 3973/0002.