Tietoja minusta

Oma kuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon ja sen lähialueen kartanoiden historiasta sekä niiden lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvun taitteessa. Blogini on omistettu kirjailija Jane Austenille ja hänen aikakaudelleen Hämeessä. Oma kartanoni on vanha karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

perjantai 21. lokakuuta 2022

Hakemus Hauhon kirkkoherraksi 1779

Asikkalan kappalainen Axel Laurell (1715-1790) tunnetaan Suomen historiassa merkittävänä perunanviljelyn edistäjänä. Hän oli syntyisin rusthollin poika Hämeen läänin Koskelta, joka lähti koulutielle. Poika päätyi aikanaan papiksi ja sai Asikkalan kappalaisen viran vuonna 1744. Perunanviljelystä hän kiinnostui jo 1740-luvulla. Innostus uuteen viljelykasviin oli niin suurta, että Laurell kirjoitti aiheesta kirjasen nimeltä Lyhykäinen Kirjoitus, Potatesten eli Maan-Pärönain Viljelemisestä, säilyttämisestä ja Hyödytyksestä Huonen hallituxesa, joka julkaistiin vuonna 1773. Se ilmestyi myös ruotsiksi, ja levisi ympäri valtakunnan. Kirja teki Laurellista kuuluisan miehen.

Aivan tyytyväinen kappalainen Laurell ei liene virkaansa ollut Asikkalassa. Kirkkoherranvirka olisi ollut arvokkaampi ja samalla tuottoisampi. Kun Hauhon kirkkoherra Johannes Nohrmarck kuoli vuonna 1778, niin tuolloin 63-vuotias Axel Laurell päätti yrittää Hauhon kirkkoherran virkaan. Hän istui pöytänsä ääreen ja laati seuraavanlaisen virkahakemuksen piispalle ja konsistorille:

Korkeasti kunnioitetut Herra Tohtori ja Piispa ja Maisteri. Tuomiorovasti, lehtorit ja muu Konsistori

Koska Hauhon seurakunta on kirkkoherra ja rovasti Nohrmarckin kuoleman kautta tullut nyt vapaaksi, niin siksi minä ilmoitan korkea-arvoiselle herra Tohtorille ja Piispalle, sekä Konsistorille, kaikkein nöyrimmästi sekä kunnioittavimmin toiveeni, että minut huomioitaisiin tätä virkaa täytettäessä.

Toimivuoteni ovat monilukuiset, kuten oheen liitetty lista osoittaa, samoin kuin minun mitä ahkerimmat ja kovat toimeni tässä virassani Asikkalan seurakunnassa. Ne tuovat minulle toivoa tähän esitykseeni mitä tulee kyseessä olevan Hauhon pastoraatin virantäyttöön, samoin kuin Kuninkaallisen majesteetin armollinen kirjelmä 14. tammikuuta 1774. Lasken teidän huomaanne sen, mitä minun ylentämiseni suhteen tulee, Arvoisa Korkea-arvoinen Herra Tohtori ja Piispa sekä konsistori.

Kaikkein Nöyrin Palvelijanne

Axel Laurell

Axel Laurellin vaatimaton syntyperä ja pappisura eivät kuitenkaan riittäneet piispalle eikä konsistorille. Virkaan valittiin 1779 Porvoon lukion lehtori Petrus Bonsdorff. Laurellin hakemuskirjeessä on kiinnostava vihjaus kuninkaallisen majesteetin kirjelmään: hän oli todellakin saanut 1774 kuningas Kustaa III:lta etuoikeuden virkaylennyksiin, mutta sekään ei silti auttanut häntä viranhaussa. Laurellin perhetausta, suhteet ja ura pappina olivat ehkä liian vaatimattomia, vaikka hänen ansionsa perunanviljelyn edistäjänä oli erittäin merkittävä niin Suomessa kuin Ruotsissa, jopa itsensä kuninkaan silmissä. Vuonna 1774 Axel Laurell sai Asikkalan käräjillä kuninkaan myöntämän hopeamitalin kiitokseksi kirjoittamastaan perunanviljelyn käsikirjasta.

Asikkalalaiset pitivät kappalaisestaan, ja Laurellin muistoksi kunnan vaakunassakin on perunankukka. Miten Axel Laurell olisi menestynyt Hauhon kirkkoherrana? Varmaankin aivan hyvin ja opettanut samalla innokkaasti hauholaisia viljelemään perunoita. Pitkäksi hänen uransa ei olisi muodostunut, sillä Axel Laurell kuoli Asikkalassa vuonna 1790. 

******

Kyllä Hauhollakin peruna tuli tunnetuksi 1700-luvulla ja kiitos siitä kuuluu Asikkalan kappalaiselle Axel Laurellille, vaikka häntä ei Hauhon kirkkoherraksi kelpuutettukaan. Lopuksi on vielä kannattaa julkaista kirjasta Vanhaa Hauhoa (1925) se kaikkein alkuperäisin pernamokon ohje:


Lähteitä:

KA Porvoon tuomiokapitulin asiakirjat, Eb:91, 1.1.1779-30.6.1779, Huhtikuu 1779.

Mäkelä-Alitalo, Anneli: Laurell, Axel. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 21.10.2022).

Kuva: Atlas des plantes de France. 1891.

 


keskiviikko 3. elokuuta 2022

Silkkinen alttaritaulu

Hauhon kirkon sakastin seinällä on silkkitaulu, jonka tekijäksi tiedetään Catharina Haartman, kirkkoherra Petrus Bonsdorffin puoliso. Taidokas silkkitaulu oli kirkon alttaritauluna lähes sadan vuoden ajan. Naisten käsitöitä ei ole arvostettu niin paljon kuin pitäisi. Sitä kuvastaa se, että kirkkoja tutkinut Knut Drake ei mainitse Hauhon historian ensimmäisessä osassa sanallakaan entistä alttaritaulua, vaikka muuten käy läpi kirkon arvokkainta esineistöä. Silkkiompeluksen on arveltu päätyneen vähän kuin paremman puutteessa ja nuukailuna alttaritaulun tilalle. Onkin syytä nostaa esiin Catharina Haartmanin arvokas työ nimenomaan alttaritaluna. Kuka Catharina Haartman oikeastaan oli ja mitä me hänestä tiedämme? 

 Catharina Haartman syntyi Turun lähellä Maarian pitäjässä 14.2.1732. Hänen isänsä oli Turun Akatemian rehtori, jonka palkkapitäjiä oli mainittu Maaria. Catharina oli perheen nuorimmainen. Vanhin aikuiseksi elänyt poika Jacob oli syntynyt vuonna 1717. Tytär Maria vuonna 1722 ja poika Johan vuonna 1725. Johan Haartman ehdittiin nimetä Turun akatemian teologian professoriksi 1735, missä toimessa hän oli vain kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Maria Sundenia jäi leskeksi, kun Catharina oli vasta viisivuotias. Muistikuvat isästä jäivät hämäriksi. Leski ja lapset turvasivat sukuun ja vanhin poika oli jo sentään parikymppinen. Seuraavat vuodet Catharina asui äitinsä kanssa Turussa. Häntä siis voisi luonnehtia turkulaiseksi. Ja Turussa syntyi myös se silkkimaalaus, joka nykyisin on Hauhon sakastissa. 

Catharinan syntymämerkintä Maarian seurakunnassa 1732
 

Catharina Haartman alkoi kehittyä 1740-luvulla todella taitavaksi neulankäyttäjäksi. Muodikkaan silkkitaulun tekeminen on vienyt aikaa. Vastaavia silkkitauluja ommeltiin paljon 1700-luvulla säätyläistön keskuudessa. Silkki oli äärettömän arvokasta kangasta, jota tuotiin ulkomailta. Silkkitilkkujakaan ei silloin laitettu hukkaan. Yksi tapa oli käyttää niitä käsitöihin. Catharina kirkkollisen suvun tyttärenä kirjaili silkkilangoilla ja silkkitilkuilla tauluunsa uskonnollisen aiheen, jossa Jeesus rukoilee Getsemanessa. Catharinan Jeesuksella on kauniit pitkät mustat kihartuvat hiukset ja hopealangalla kirjottu puku. Hän näyttää enemmän sadun prinssiltä. Nuori Catharina ehkä haaveili ommellessaan rakkaudesta ja samanlaisesta tummasta unelmien prinssistä. Sellaista ei kuulunut. Catharinalle karttui ikää ja hän oli vielä 25-vuotiaanakin naimaton, kun hänen äitinsä kuoli Turussa vuonna 1752. Nyt hän oli orpo ja asui veljiensä taloudessa.

Viimein löytyi sovelias ja ainakin veljien mieleinen kosija. Hän oli Porvoon lukion 34-vuotias lehtori Petrus Bonsdorff, joka oli jäänyt leskeksi pienen pojan kanssa. Voisi kuvitella, että 26-vuotias Cathatina Haartman oli vähintäänkin helpottunut, vaikka ei olisi ollut rakastunut. Vanhaksi piiaksi veljien perheisiin jääminen ei ollut kunnia-asia. Lisäksi avioliitossa kyse oli myös velvollisuudesta omaa papillista sukua ja säätyä kohtaan. Olisi ollut järjetöntä kieltäytyä tai kapinoida vastaan enää 26-vuotiaana. Pari vihittiin Turussa joulukuussa 1758. Catharina muutti miehensä perässä Porvooseen, jossa hän oli merkittävässä asemassa oppineen ja arvostetun miehen rouvana. 

Lapsia alkoi syntyä eikä ollut enää aikaa sommitella silkkitauluja. Catharina synnytti Porvoossa 11 lasta vuosien 1752-1775 välillä. Taloudenpidossa auttoi piikojen lisäksi aviomiehen naimaton sisar Christina Bonsdorff. Kaksi ensimmäistä lasta Catharina hautasi alle vuoden ikäisinä. Vasta kolmas, vuonna 1762 syntynyt Gabriel, saavutti aikuisiän. Samoin seuraava lapsi Jacob. Myös Nils, Gustaf ja Johannes varttuivat aikuisiksi. Kuusi kymmenestä piti siis haudata. Viisi elävää poikaa olivat äidin lohtu ja ylpeys ja lisänä oli vielä poikapuoli Petrus, joka ei omaa äitiään edes muistanut. Kaikki pojat koulutettiin ja he päätyivät korkeisiin asemiin, Gabriel jopa aateloitiin.

Petrus Bonsdorff hoiti Porvoon lukion rehtorin virkaa ja oli pari kertaa ehdolla jopa Porvoon tuomiorovastiksi. Vuonna 1779 hänet nimettiin Hauhon kirkkoherraksi. Bonsdorff oli tuolloin 60-vuotias, joten voidaan puhua eläkevirasta – jonkinlaisesta vetäytymisestä puolittain eläkkeelle, joskin toiveita oli vielä tulla valituksi Porvoon piispaksi. Miltä mahtoi kaupunkilaisesta Catharinasta tuntua lähtö kauas Hämeeseen? Papinvaimon velvollisuus oli kuitenkin luoda koti sinne, minne Jumala ja aviomies sen määräsivät. He kun tiesivät asiat paremmin – tai niin oli ainakin paras uskoa. Ja kuka tietää, ehkä Catharina iloitsikin uudesta elämänvaiheesta uudessa ympäristössä. Hän ei enää ollut hedelmällisessä iässä, joten nyt oli aikaa syventyä kodinhoitoon ja iloita kasvavista pojista. Siltikin: tuttu seurapiiri ystävineen ja sukulaisineen jäi Porvooseen. 

Hauhon pappilan portti

Catharina ehti asua ja elää Hauhon pappilassa vain kahdeksan vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1787. Hän ei ehtinyt tulla kovin tutuksi seurakuntalaisille. Petrus Bonsdorff sen sijaan oli Hauhon kirkkoherrana aina vuoteen 1803 asti ja jätti itsestään vahvan muiston. Hän oli ankaran kirkonmiehen maineessa, mutta samalla aikaansaava. Bonsdorffin aikana 1782-84 valmistui Hauhon kirkkoon uusi tilava sakasti, ja muutenkin kirkkoa kunnostettiin. Rahvas alkoi pitää ”Puustolppia” jopa yliluonnollisia kykyjä omaavana, jonka kerrottiin mm. karkottaneen pirut Pälkäneen rajalla sijaitsevasta Mälinkalliosta. Bonsdorff tunnettiin myös kirkollisissa piireissä ankarana oikeaksi katsomansa uskon vaalijana, joka ei hyväksynyt vapaampia uskonajatuksia, joita 1700-luvun lopulla alkoi ilmaantua. Pojasta polvi kuitenkin muuttui: poika Jacob Bonsdorff oli ylioppilaana esittänyt näkemyksen, ettei usko helvetin olemassaoloon. Tästä professori Henrik Gabriel Porthan oli järkyttyneenä todennut: ”Mitähän hurskas isä Bonsdorff sanoisi, jos tietäisi poikansa puheista!”

Catharina Haartmanin elämästä tuli Hauholla vaikeaa, sillä häntä vaivasi yhä pahemmin krooninen kihti. Hän lopulta tiesi kuolevansa, ja teki päätöksen lahjoittaa silkkitaulunsa Hauhon kirkolle. Hän kirjoitti tauluunsa seuraavasti: ”Tässä kirkkotarhassa lepuuttaa luitaan eräs, joka nuoruudessaan on ilahduttanut itseään silkkiompelulla ja nyt vanhuudessaan luovuttaa sen Jumalan kunniaksi Herran huoneelle.” Tekstin alla on vielä signeeraus: ”Catharina Haartman.”

Catharina Haartman kuoli 55-vuotiaana 19.2.1787 haudattujen luettelon mukaan kihdin aiheuttamaan kuumeeseen. Ja hän siis ”lepuuttaa luitaan” Hauhon kirkon lattian alla.

Silkkitaulu sijoitettiin kirkkoherra Bonsdorffin toimesta alttaritauluksi, mikä oli merkittävä päätös. Silkkitaulu mainitaan jo 1796 kirkon inventaariossa alttaritauluna kullatuissa kehyksissä, jonka ruustinna Bonsdorff on lahjoittanut. Catharinan silkkille omeltu alttaritaulu oli paikoillaan aina vuoteen 1883 asti, jolloin seurakunta tilasi uuden alttaritaulun. Lienee Catharinan ansiota, että uudenkin alttaritaulun teemaksi valikoitui Jeesus rukoilemassa Getsemanessa. Valinnalla kunnioitettiin ruustinna Bonsdorffin silkkitaulua, jota kirkkokansa oli katsellut jo muutaman sukupolven ajan. Hauhon valoisa ja tilava sakasti onkin oikeastaan nykyisin Bonsdorffin avioparin eräänlainen muistomerkki: kirkkoherra rakennutti sen ja hänen vaimonsa silkkinen alttaritaulu on ripustettu seinälle, joskin sen heleät 1700-luvun rokokoohenkiset pastellisävyt ovatkin jo himmenneet.


 Lähteitä:

KA Hauhon seurakunnan arkisto. Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat: 18.1.1796 inventaario.

KA Maarian seurakunnan arkisto. Syntyneiden luettelo 1732 

KA Turun ruotsalainsen seurakunnan arkisto. Vihityt 1758

Hufvudstadsbladet 16.10.1938 no 279 (kuva)

Palmroth, W: Hauhon seurakunta. Muistojulkaisu 600 vuotisjuhlaa varten. Hämeenlinna 1929.

torstai 23. kesäkuuta 2022

Metsäomenapuita erämaassa

 Hämeen läänin komissiomaanmittari Johan Miltopaeus (1730-1804) määrättiin kesäkuussa vuonna 1760 tekemään selkoa Hauhon pohjoisosassa sijaitsevan Taipaleenmaa-nimisen maa-alueen omistuksesta. Kyseinen metsäalue sijaitsi Käkistenjärven ja Katumajärven välimailla. Taipaleenmaata halkoi taival eli tie Kaukkalaan ja Luopioisten kyliin. Riitaa samoista nautinta-alueista oli käyty Miehoilan ja Torvoilan välillä jo keskiajalta lähtien. Taipaleenmaa oli vain yksi kylien monia kiistanaiheita, joka piti selvittää ennen kuin kylissä voitaisiin siirtyä tekemään varsinaista isojakoa.

Roineentakana ei ollut kartanoita eikä suurtiloja. Asukkaat olivat talonpoikia. Matka Torvoilan ja Miehoilan kyliin oli kirkonkylästä pitkä ja hankala. Oletettavasti Miltopaeus vietiin sinne vesitse, sillä Roineentaustaan ei mennyt virallista tietä. Toki paikallisilla oli kulkureittinsä, mutta kesäaikaan oli helpompi kulkea vesitse kirkonkylästä Iso-Roineen yli Miehoilaan. Sieltä matkaa jatkui joko jalan tai jatkui vesitse Lampaansalmen kautta Painonselälle ja vihdoin Rääkkiälle, josta voitiin jalkautua itse kiistanalaiselle metsäalueelle. Miltopaeus rämpi metsissä ja teki mittauksia sekä tutki rajamerkkejä.

Johan Miltopaeuksen 14.7.1760 päiväämä kartta Taipaleenmaasta

Metsäalueen koko nimeksi hän merkitsi lopulliseen karttaansa ”Taipaleenmaa ja Mäyränvahan maa”. Idässä tämä metsäalue rajoittui siis Rääkkiään ja Koivulahteen, josta metsät jatkuivat Ahvenusmaana. Lännessä vastaan tulivat Pälkäneen Vuolijoen kylän metsät. Miltopaeuksen selvityksen mukaan torvoilalaiset kutsuivat nykyistä Koivulahtea nimellä Pohjaslahti, mutta miehoilalaiset nimittivät sitä Koivulahdeksi. Tottakai nimistäkin piti olla erimielisiä.

Miltopaeus merkitsi karttaansa myös alueella kasvavia puulajeja. Käkistenjärven ja Koivulahden välinen metsäalue kasvoi hänen mukaansa pääosin koivuja, mäntyjä ja haapoja. Siellä täällä oli raivattuja kaskipeltoja ja niittyjä sekä pikkuisia latoja. Erityinen yllätys maanmittari Miltopaeusta odotti, kun hän rantautui Pohjaslahden saareksi nimettyyn saareen. Miltopaeus kirjoitti saaren puustosta kuvauksen karttaansa, vaikka se ei millään tavalla liittynyt itse aiheeseen, mutta siihen oli syy. ”Påhjaslahdensari är en hög stenig holme, hwaro wäxer willapplen, biörck och tall skog”, siis suomeksi: Pohjaslahdensaari on korkea kivinen saari, jossa kasvaa villiomenaa, koivuja ja mäntymetsää. Siis saaressa kasvoi metsäomenapuita eli ruotsiksi vildaple (Malus sylvestris). Miltopaeus oli paikalla todennäköisesti kesäkuussa juuri omenankukkien aikaan. Voin kuvitella hänen hämmästystään, kun yhtäkkiä kaukaisessa metsäisessä erämaasaaressa törmää valkeana kukkiviin omenapuihin! Hän halusi merkitä havainnon omenapuista erämaassa muistiin. Nykyisessä peruskartassa kyseinen ”Pohjaslahden saari” kulkee nimellä Koitaipaleensaari. 

Tänä päivänä metsäomenapuita kasvaa luontaisesti Ahvenanmaalla sekä Suomen etelärannikolla, jossa se on erittäin uhanalainen. Aiemmin epäiltiin, että Luopioisten Kukkian Iso-Vekunan ja Saksalan saarissa olevat villit omenapuut olisivat aitoja metsäomenapuita mutta tarkempi tutkimus paljasti ne kuitenkin tarhaomenapuiksi (Malus domesticus).

On selvää, että vielä vuonna 1760 Hauhon Iso-Roineen vesistön perukoilla, Painonselän takaisen Koivulahden Koitaipaleensaaressa kasvoi aitoja metsäomenapuita. Ne eivät voineet olla mitään muita, koska mitään asutusta ei vielä tuolloin ollut lähimaillakaan. Eikä tarhaomenapuitakaan kasvanut vielä 1700-luvun puolenvälin tietämillä muualla kuin harvoissa kartanoissa.

Eipä taida Koivulahden tienoilla enää kasvaa metsäomenapuita. Tai ehkäpä ne ovat ajan myötä risteytyneet tarhaomenapuihin, jotka levisivät sinne ajan ja asutuksen myötä 1800- ja 1900-luvuilla. Kannattaa ehkä kuitenkin katsella, olisiko Koitaipeleensaaressa tai Koivulahden rannoilla metsäomenapuiden tuntomerkkeihin sopivia omenapuita. Joka tapauksessa vanhat kartat voivat olla monella tapaa mielenkiintoisia, siis myös vaikkapa dendrologian eli puulajitieteen kannalta.

Koivulahti on Hauhon ja Luopioisten rajalla
Lähde:

KA Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, uudistuskartat ja -asiakirjat, H13:13/1-5 Miehoila; Miehoilan ja Torvoilan kylät: kartta ja pöytäkirja Taipaleenmaa-nimisestä riitamaasta (1760).