Tietoja minusta

Oma kuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon kartanoiden historiasta sekä niiden lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvun taitteessa. Blogini on omistettu kirjailija Jane Austenille ja hänen aikakaudelleen Hämeessä. Oma kartanoni on vanha karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

torstai 20. toukokuuta 2021

Tie Hauhon pappilan mamsellista kirjailijaksi


Vuonna 1826 Hauholle saapui uusi kirkkoherra Jakob Johan Björkstén. Sitä edelsi vaikea aika, jolloin kirkkoherroja oli edesmennyt melko kiivaaseen tahtiin. Pitäjäläiset varmaankin toivoivat, että tällä kertaa kirkkoherra pysyisi useamman vuoden samana. Johan Jakob Björksténillä ja hänen toisella vaimollaan Gustava Albertina von Hausenilla oli mukanaan Kangasniemellä 23.7.1823 syntynyt pienokainen Arkadia Emilie. Uusperheeseen kuuluivat myös tytär Matilda, miehen aiemmasta avioliitosta sekä lapset Hildur, Amanda ja Sune. Nuorimmainen Kuno Jakob Oliver syntyi Hauholla. 

Emilie Björkstén vietti lapsuutensa Hauholla, ja pitäjästä tuli hänelle tärkeä kiinnekohta. Omien sanojensa mukaan Hauhon pappila oli ollut hänen ainoa pysyvä kotinsa. Koti kuitenkin menetettiin jo Emilien ollessa vain 10-vuotias. Perheen isä Johan Jacob Björkstén kuoli vuonna 1833, joten leskiäiti lapsineen muutti Hauholta Hämeenlinnaan. Siitä lähtien - muiden naimattomien sukulaisnaisten tavoin - Emilien aikuiselämä oli jatkuvaa muuttoa sukulaistaloudesta toiseen. Muuta mahdollisuutta ei ollut, ellei avioitunut. 

 Nuori Emilie oli poikkeuksellisen lukenut, kielitaitoinen ja kirjallisesti lahjakas – ja kaunis. Hän asui pitkään Porvoossa, jossa tutustui ihailemaansa runoilijaan Johan Ludvig Runebergiin. He solmivat skandaalinkäryisen suhteen, mikä tietenkin aiheutti juoruja ja oli tahrata Emilien maineen, sillä olihan mies lähes 20 vuotta vanhempi ja perheellinen. Suhdetta kesti vuoteen 1849, jolloin Emilie sai tarpeekseen, pakkasi tavaransa ja lähti Porvoosta. 

Porvoossa Emilien ystäviin lukeutuivat myös Adolf Fredrik Sirén ja vaimonsa Matilda Lovisa Nordenstolpe. Sirén valittiin vuonna 1852 Hauhon kirkkoherraksi, mikä oli samalla surullista ja ilahduttavaa. Emilie Björkstén menetti rakkaat ystävät Porvoossa, mutta saattoi vierailla heidän luonaan Hauhon pappilassa verestämässä lapsuusmuistojaan. Pappilarakennus tosin oli toinen. Nykyaikaan säilynyt pappila nousi entisen paikalle 1842. 

Emilie Björkstén oli kirjoittanut koko ikänsä, mutta kirjailijaksi ja runoilijaksi hän alkoi kypsyä 1850-luvun kuluessa. Runebergiin solmitun on-off-suhteensa Emile katkaisi lopullisesti 1863. Heti sen jälkeen hän julkaisi esikoisrunokokoelmansa Sandperlor vuonna 1864. Teos sai hyvin näkyvyyttä. Ilmeisesti se löysi hyvin lukijansa. Vuonna 1868 ilmestynyt toinen runoteos Drottningarna sai jo laajempaa huomiota. Arvostelija toteaa nimimerkin e*** tulleen jo aiemmin tunnetuksi. Uuden teoksen parhaana antina pidettiin lyyrisiä runoja. Lisäksi kiitetään hyvin esiintuotua konfliktia naiseuden ja kuningattaren roolin välillä. Malliksi toistetaan ote runosta ”Hortence Beauharnais”. Kokoelman sisältö kertoo runoilijan kiinnostuksesta historian naishahmoja kohtaan.

Hauhon pappila
 Runojen julkaiseminen oli säätyläisnaiselle rohkea teko vielä 1860-luvulla. Soveliaisuus saikin Emilienkin käyttämään nimimerkkiä. Maine kasvoi, ja lehtimainonta ruokki sitä: Emilien runoteoksia myyttiin 1860-luvulla Runebergin teosten rinnalla kirjakaupoissa kautta maan. Emilie Björksténille tekevät enemmän oikeutta muistokirjoitukset vuodelta 1896 kuin myöhempi jälkimaine. Häntä kutsuttiin ennen muuta tunnetuksi kirjailijaksi ja runoilijaksi. Neiti Björkstenin mainittiin myös olleen maamme ensimmäisiä naispuolisia kaunokirjailijoita. Vielä vuonna 1920 Ragnar Öller lukee Emilie Björksténin kuuluvaksi 1800-luvun keskeisiin runoilijoihin.

Kun päivänvaloon tulivat vuonna 1922 Emilien päiväkirjaotteet ja kirjeenvaihto Runebergin kanssa, niin kiitetty kirjailija alennettiin kauniiksi hupakoksi, jonka pauloihin suurmies tahtomattaan lankesi. ”Ja kun hän harsopuvussaan valssin pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä »sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt yleensä.” Runebergin ja Björkstenin välillä korostettiin olleen ”ritarillinen lemmensuhde” eikä Emiliellä katsottu olleen vaikutusta Runebergin kirjalliseen tuotantoon. Tätä seikkaa useampi varhainen tutkija painottaa samoin kuin sitä, ettei Emilie Björksténin omasta kirjallisesta tuotannosta kannattanut puhua. Ja jos puhuttiinkin, niin sitä vähäteltiin. Hänen ”runokokeiluillaan” ei ollut esteettistä arvoa.

Hufvudstadsbladet 1864

”Hänen sielunsa oli häilähtelevä ja kevyt, joka ei ollut vapaa runsaasta keimailustakaan.” Emiliellä oli lisäksi ”vaarallinen halu ja kyky vangita miessydämiä.” Yhtä hyvin nimen ”Emilie” tilalle voisi vaihtaa nimen ”Johan Ludvig”, sillä eipä kansallisrunoilijakaan ollut keimailusta sen vapaampi. Juhlitulla Runebergilla oli sama vaarallinen halu ja kyky vangita naissydämiä. Entäpä jos mies olisi vain tyynesti torjunut nuoren naisen lähestymisyritykset? 

Emilie Björksténistä ei enää vuoden 1922 jälkeen puhuttu muuta kuin kevytmielisenä kaunottarena, joka lähes sotki Runebergien avioliiton. Lopullinen leima painettiin vuonna 1940, kun elokuva ”Runon kuningas ja muuttolintu” tuli ensi-iltaan. Emilie ei ollut enää kirjailija, vaan ”runoilijan rakastettu”, titteli, joka hänelle on lisätty myös vuonna 2001 Suomen Kansallisbiografian henkilöartikkeliin. 

Voisimmeko viimein nähdä kahden kirjailijan Emilie Björksténin ja Johan Ludvig Runebergin välisen suhteen kahden kirjailijan välisenä tunnesiteenä, joka antoi molemmille jotakin. Ja voisimmeko puhua Emilie Björkstenistä joskus myös ihan ilman Runebergia? 

Vuonna 2006 Hauholla järjestettiin Rouwasväenyhdistyksen toimesta Emilie Björkstén-runomatinea, jossa kuultiin hänen runojaan. Vastaavan voisi joskus uusia, sillä voihan Emilietä pitää hauholaisena kirjailijana.

 

Lähteitä:

Sandperlor af e*** [Emilie Björkstén] 1864.

Viikko-Sanomat 17.03.1923 no 11

Björneborgs Tidning 18.01.1896 no 5

Borgå Nya Tidning 17.01.1896 no 5

Castrén, Gunnar 1920: Runebergs brev till Emilie Björkstén. Historiska och litteraturhistoriska studier 16. Red: Emil Hasselblatt, Eirik Hornborg, C. A. Nordman.

Edelfelt, Berta 1922: Vanhan päiväkirjan lehtiä. Episodi J.L. Runebergin elämästä. Otava.

Lehto, Katri: Björkstén, Emilie. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 19.5.2021)

Lustre-Pere, Leni: Hauhon pappilan mamsellin vaiettuja säkeitä kuunneltiin tunnelmallisessa runomatineassa. Hauhon Joulu 2006.

Nutid 1.2.1896 no 2

Palmroth, Wilhelm 1929: Hauhon seurakunnan muistojulkaisu.

Wiborgs Tidning 27.05.1868 no 41

Öller Ragnar: Ett kvarts sekel av vårt litterära liv: 1828-1853. I, Poesin.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Jacobina Charlotta Munsterhjelmin perintö

 

Tuuloksen Juttilan Kommilan eli Toivoniemen kartanoon muutti Nastolasta 27.10 1818 neiti Jacobina Charlotta Munsterhjelm. Kartanon oli ostanut vuonna 1802 Jacobinan veli kapteeni Anders Munsterhjelm. Sisarusten isä Anders Gustaf oli velkaantunut ja hänen kuoltuaan perheen vanha sukukartano Elimäen Hämeenkylä jouduttiin myymään. Andersin ja hänen vaimonsa Vendla Glansenstjernan perintörahat riittivät Toivoniemen ostoon Tuuloksesta. Siten he päätyivät osaksi Hauhon seudun herrasväen seurapiiriä. Munsterhjelmit seurustelivat 1800-luvun alussa tiiviisti varsinkin Hovinkartanon Gripenbergien kanssa. 

Toivoniemen kartanoon vuonna 1818 muuttanut 32-vuotias Jacobina-neiti oli kulkeutunut etäälle syntymäkodistaan. Jacobina ehti päästä Elimäellä ripille 2.10.1802, mutta jo samantien hän muutti äidin ja sisarustensa kanssa Nastolan Immilän Joentaan tilalle. Isän velkojen tähden leski Ester Nohrström ja neljä tytärtä Anna, Ulrika, Jacobina ja Beata jäivät taloudellisesti ahtaalle. Heistä vain Ulrika pystyi solmimaan avioliiton serkkunsa Otto Mangnus von Essenin kanssa. Sukulaisten keskinäisillä avioliitoilla saatiin usein turvattua omaisuutta sekä turvattomien naissukulaisten asema. 

Jacobina Munsterhjelmin ainoat hyödynnettävät taidot olivat ompeleminen ja taloudenhoito. Molemmat hän oli oppinut lapsuudessaan. Niiden avulla naimaton nainen saattoi olla hyödyksi sukulaispiirille. Mikäli tilanne kävi todella tukalaksi, niin säätyläisneitikin saattoi antautua palkatuksi taloudenhoitajaksi. Jacobinan kohdalla sellainen ei ollut suotavaa, ja olisi alentanut sekä veljen että aatelissuvun arvoa. Ompelullakin saattoi korkeintaan ansaita siten, että myi käsitöitä sukulaisilleen. Silloin ei tarvinnut kokea kerjäävänsä armopaloja eikä työn tilaaja loukannut naista tarjoamalla rahaa vastikkeetta. Jacobina oli Toivoniemessäkin taitava ja ahkera neulan käyttäjä. 

Kodin menetys 15-vuotiaana ja vuonna 1808-1809 käyty Suomen sota vaikuttivat väistämättä Jacobinan elämään. Monta nuorukaista ystävä- ja sukulaispiiristä oli kaatunut sodassa. Perimätieto kertoo, että Jacobina suri koko elämänsä sodassa kaatunutta rakastettuaan. Romantiikan aika arvosti elämänikäistä suremista, ja tavallaan se loi hohtoa naimattomaksi jääneeseen naiseen: Ikään kuin naimattomuuden syynä olisikin oma valinta eikä se, ettei kukaan ollut kosinut. 

Jacobinan kukkein nuoruus kului Nastolan Immilän Joentaan kartanossa. Äiti kuoli vuonna 1817, minkä jälkeen sisarusjoukko hajaantui avioituneiden sisarusten talouksiin. Jacobina ei ollut koskaan sellaisissa varoissa tai asemassa kuin Tuuloksen Ylöskartanon Sofia Gustava von Platen, joka päätyi hoitamaan itsenäisesti Hauhon Hyömäen kartanoa. Todennäköisesti Jacobina hoiti veljensä taloutta Toiviniemen kartanossa, sillä veljenvaimo Vendla poti keuhkotautia ja kuoli vain 46-vuotiaana vuonna 1821. 

Toivoniemen kartano 1910-luvulla
 

Jacobina muutti heti veljensä Anders Munsterhjelmin kuoltua vuonna 1824 Tuuloksen Toivoniemestä Kosken kappeliin. Jälleen oli yksi koti hajonnut alta. Sisar Ulrika otti naimattomat sisarensa Jacobinan, Annan ja Beatan luokseen Kurjalan kartanoon. Suvun perimätieto kertoo, että ”muster Jacobina” oli äkkipikainen, katkeroitunut ja omaan maailmaansa sulkeutunut. Eräs suvun jälkeläinen pohti, että mikä teki päiväkirjaa kirjoittaneesta iloisesta tytöstä katkeran vanhuksen. Olisiko yhtenä syynä ollut se, ettei hän pystynyt vaikuttamaan omaan elämäänsä juuri mitenkään. 

Viimeiset vuotensa Jacobina asui sisarensa Beatan kanssa Kosken kirkonkylän Koppelon eli Fridshyddan tilalla. Syy muuttoon oli se, että hän ei viihtynyt Kurjalan kartanossa. Rippikirjassa Jacobinan mainitaan olleen kuuro sekä viallinen tai ontuva (ofälig), mikä osaltaan teki hänestä eristäytyneen ja masentuneen. Arvattavasti lohtua toi pikkusisaren Beatan läsnäolo, ja ehkäpä hän viimeinkin sai oman rauhan omassa taloudessa. Jacobina kävi sisarensa kanssa ehtoollisella loppuun asti, joten vammat eivät tehneet hänestä täysin liikuntakyvytöntä. Jacobina oli kuollessaan 1.4.1842 vasta 56-vuotias eli suhteellisen nuori. Kuolinsyy oli tuntematon. 

Jacobinan muuttokirja Tuuloksesta

Naimaton Jacobina Charlotta Munsterhjelm eli hiljaista elämää sukulaiskartanoissa eikä hän tai kukaan muukaan olisi osannut arvata, kuinka merkittävän perinnön hän jättäisi jälkipolville. Jacobinan 13-vuotiaana aloittama päiväkirja on nimittäin ainoa säilynyt lähde suomalaisen kartanoelämän arkeen vuosina 1799-1801. Toista yhtä pikkutarkkaa dokumenttia ei ole. Lisäksi siinä katsellaan maailmaa teini-ikäisen tytön silmin. 

Vaikka Jacobinan kirjallinen perintö onkin vain osin hajonnut langalla sidottu 185 sivuinen nuoruuden päiväkirja, niin uskallan verrata häntä varovasti samalla ajalla Englannissa eläneeseen kirjailija Jane Austeniin. Tavallisen arjen kuvaajana Jacobina oli jo nuorena taitava, terävä ja huumorintajuinen. Ei ole tietoa haaveiliko Jacobina kirjailijan urasta. Kirjoittamiseen hänellä oli ainakin nuorena sisäistä paloa. Hän sai paperiarkkeja lahjoiksi ja teki itse jopa mustetta. Miksi hän lopetti kirjoittamisen? Kodin menetys, Suomen sodan aiheuttamat traumat, köyhyys, taloudenhoito, kuurous, sairaus… 

Yhtä syytä tuskin on. Päiväkirja teki Jacobinasta kuitenkin kuolemattoman – ja se on paljon se. 

Jacobina Charlotta Munsterhjelmin päiväkirjamerkintöjä suomeksi 8.5.2021 alkaen twitterissä.

 

Lähteitä:

Lönnqvist Bo (toim.): Jacobina Charlotta Munsterhjelms Dagböcker 1799-1801. SLS. 1970.

Vainio-Korhonen, Kirsi: Sophie Creutzin aika. Aateliselämää 1700-luvun Suomessa. SKS. 2012.

Vainio-Korhonen, Kirsi: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. SKS. 2012.

Kuva: Tuuloksen Toivoniemen kartano. Signe Brander. Historian kuvakokoelma. Museovirasto.