Tietoja minusta

Oma kuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon ja sen lähialueen kartanoiden historiasta sekä niiden lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvun taitteessa. Blogini on omistettu kirjailija Jane Austenille ja hänen aikakaudelleen Hämeessä. Oma kartanoni on vanha karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

keskiviikko 26. tammikuuta 2022

Kartanoiden kummitukset

Jokaisessa todellisessa herraskartanossa piti olla aave, kummitus, joka aiheuttaa outoja ääniä tai näyttäytyy silloin tällöin eläville. Joskus tällainen levoton sielu liitetään johonkin ammoin tapahtuneeseen traagiseen tapahtumaan tai henkilöön. Tärkeä rooli kummitustarinoiden kertojina ja ylläpitäjinä oli aikoinaan kartanoiden palkollisilla ja alustalaisilla sekä sukuhistoriansa tuntevalla isäntäväellä. Perinteisten kartanokummitusten katoaminen johtuukin siitä, että moni kartano on joko purettu, rakennettu uudelleen tai myyty eikä se enää muodosta ympärilleen yhteisöä, joka ylläpitäisi kummitustarinoita. 

Epäilen, että vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kartanoiden vaiheilla nähtiin selittämättömiä asioita ja kerrottiin aaveista. Kun yhteisö katoaa, katoaa myös suullinen perinne ja sen myötä haihtuvat aaveetkin. Eipä siis ihme, että tunnetuin ja edelleen esiintyvä haamu liittyy Hahkialan kartanoon, jossa sen tarinaa näyttäisivät ylläpitävän työntekijät ja osin vierailijatkin.

Hahkialan kartanossa kummittelee ”paha luutnantti.” Hän on ainoa aave, jonka pystyy tunnistamaan todelliseksi eläneeksi henkilöksi. Kyseessä on Hahkialan isäntä luutnantti Robert Emil Charpentier (1810-1882), joka hallitsi kartanoa vuosikymmeniä. Hän oli kookas - tai oikeastaan todella pulska mies, joka herkästi menetti malttinsa ja käytteli häikäilemättä alustalaisiinsa pamppua tai piiskaa. Se aiheutti kutsumanimen ”paha luutnantti”. Häijy isäntä jäi kummittelemaan ainakin ihmisten mieliin. 

Aaveena tämän ”pahan luutantin” sanotaan olevan lempeä, sillä hän pyrkii hyvittämään tekojaan. Pahantahtoinen ja pelotteleva aave olisikin matkailun kannalta jokseenkin hankala tapaus. Sanotaan, että steariinin jälkiä on löytynyt paikoista, joissa ei ole poltettu kynttilää, ja kaakeliuuni on tuntunut lämpimältä, vaikka sitä ei ole lämmitetty. Ilmeisesti Hahkialassa liikuskelee toinenkin levoton sielu, sillä ikkunoihin on ilmestynyt lapsen käden jälkiä.

Hyömäen kartano on kadonnut kokonaan kartalta, ja ilmeisesti aaveetkin samaa tietä. Vielä 1920-luvulla kartanon muonamies Vanha Kourula tunnettiin ”näkijänä”, joka kertoi havainneensa selittämättömiä asioita kartanossa. Kourula oli kerrankin maannut syyspimeällä kartanon pihalla ja nähnyt ikkunasta, kuinka yläkerrassa ”majuri” peilaili itseään. Majurin henkilöllisyys on epäselvää, mutta hänen uskottiin kuuluneen von Kraemer-sukuun. Hyömäen kylätutkimuksen mukaan kyseinen sotilasaave oli 1920- ja 1930-luvuilla kartanon entisten alustalaisten ja heidän jälkeläistensä suullista perinnettä. Lieneekö tämä aave-majuri jo haipunut kokonaan ihmisten mielistä? Vai vieläkö hänet tunnetaan Alvettulan tienoilla? 

Sotjalan Hovinkartanossa tiettävästi vaeltelee ratsumies Roland, joka kaatui vuonna 1630 kolmekymmenvuotisessa sodassa. Kerrotaan hänen kihlatun morsiamensa palvelleen kartanossa. Kesäiltoina tämä Roland saattaa näyttäytyä vaikkapa tiililinnan parvekkeella. Roland myös soittelee huilua tai kulkee valittaen. Rolandia ei pysty tunnistamaan tarkemmin. Vuoden 1630 vaiheilla Sotjalassa ei vielä ollut varsinaista kartanoa, vaan kylä oli Adam Schrapferin läänitys. Sinne nousi 1630-luvulla jonkinmoinen säterirakennus. Ratsumiehiä Sotjalasta lähti aivan varmasti 1600-luvulla sotimaan ja sille tielle moni myös jäi. 

Lautsian kartanon kummitustarina on kaikkein synkein. Kerrotaan, että vanhan päärakennuksen portaikossa liikkui öisin kaksi neitoa, jotka tulivat yläkerran kamarista rappuja alas. Tarinan mukaan tytöt oli tuotu Hämeenlinnasta, surmattu ja haudattu päärakennuksen alle. Kun päärakennus sittemmin purettiin, niin eipä sen alta löytynyt mitään ruumiisiin viittaavaa. Lautsian omistaneella aatelisella Schulman-suvulla ei ole tarinaan osaa eikä arpaa. Kerrotaan, että 1900-luvun alussa Lautsian palvelusväki keksi tarinan, jotta voisi käydä salaa näpistelemässä ruokaa aitoista ja kellareista. 

Kaiken kaikkiaan hauholaiset kartanokummitukset ovat tänä päivänä suorastaan uhanalaisia. Havaintojakin taitaa olla aina vain vähemmän. Pitäisikö tulevina kesäöinä olla tarkkana, kierrellä kartanoiden läheisyydessä ja yrittää saada aaveista uusia havaintoja? No, ehkäpä on parempi, että levottomat sielut kuitenkin saavat levätä rauhassa. Toimikoon mieluummin blogini kartanossa ammoin eläneiden ihmisten väylänä kertoa tarinaansa.

 

Lähteitä:

Etelä-Suomen Sanomat 12.11.1988

Hämeen Sanomat 5.3.1995

Keski-Häme 7.4.2016 Hahkiala, Hauhon nähtävyys

Lehtipuro, Outi: Hauhon Hyömäki perinneyhteisönä. Turku 1972.