Kultaa ja kimallusta

Joulunajan kunniaksi päätin tarkastella hauholaisten aatelisnaisten perukirjoja ja niissä mainittuja koruja. Perukirjoissa otsikon ”kulta” alaisuudessa lueteltiin vainajan arvokkain omaisuus eli kultaiset esineet, jotka olivat naisilla pääosin koruja. Toisena otsikkona oli ”hopea”, jonka alla saattoi myös olla koruja, joskin enemmän kuitenkin astioita. Ikävä kyllä, perukirjoissa ei kuvailla koruja kovinkaan tarkasti. Tärkeintä oli ilmoittaa metalli ja laskea sen arvo.

Varsinaista kimallusta oli varsin vähän, jos verrataan nykyaikaan. Maalaisaateli 1800-luvun alun Hämeessä oli kaukana englantilaisten epookki tv-sarjojen maailmasta. Kimallusta oli siis niukasti mutta toisaalta sen vähyys teki sen arvokkaammaksi. Kynttiläillallisilla ja tanssiaisissa pienikin kullankimallus teki tilaisuudesta juhlavan varsinkin, kun jokaiseen kartanotalouteen kuului vielä hyvin kiillotettu hopeinen illallisastiasto.

Jalokiviä ei juurikaan mainita perukirjoissa. Joko niitä ei ollut, tai sitten niitä ei vain osattu tunnistaa. Vanhin maininta jalokivistä Hauhon seudulla löytyy tuomiokirjasta vuodelta 1679. Tuolloin Tuuloksen Pohjoisten kartanon rouva Christina Kinnemond oli pantannut Hauhon Hahkialan Toussaint Charpentierin rouvalle Magdalena Duckille 50 taalarin arvoisen timanttisormuksensa sekä 40 taalarin arvoisen sinettisormuksen.

1800-luvun alussa suosittiin niin Euroopassa kuin Suomessakin keltaisia topaaseja ja sinivihreitä turkooseja. Topaaseiksi nimitettiin myös sitriinejä, sillä niiden eroa topaasiin on vaikea havaita. Kimmellystä toivat myös erilaiset hiotut ja värjätyt lasikivet. Lisäksi suosittiin kultaisia sinettisormuksia. Liiallista korujen käyttöä ei kuitenkaan pidetty sopivana ja varsinkin nuoret neidot esiintyivät joko ilman koruja tai korkeintaan heillä oli korvakorut tai ohut kaulaketju. Selvästi korujen määrä alkaa lisääntyä 1830-luvulla. Herrasväki alkoi vaurastua ja se näkyi siinä, että naisten perukirjoissa on yhä enemmän kultakoruja. Muotikin alkoi olla näyttävämpää ja korut yhä hienompia.

 

Muodikas hiuksista punottu rintakoru

Hovinkartanossa syntyneellä neiti Fredrika Wilhelmina Leopoldilla ei ollut 1835 perukirjassa lainkaan kultakoruja. Sama tilanne oli Kokkalan säterillä 1850-luvun alkuun asti asuneilla Charpentierien neideillä Dorothea Sofialla ja Margareta Elisabetilla. Jälkimmäiset olivat perineet irtaimen omaisuutensa äidiltään Margareta Blomcreutzilta ja se käsitti etupäässä arkisia taloustavaroita. Iäkkäillä rouvillakaan ei aina perukirjassa mainita kultakoruja, sillä ne oli ehditty antaa eteenpäin tyttärille lahjoiksi. 

Kultakorujen lisäksi naisilla oli paljon koruja, joiden arvo ei ollut suuri. Hiekka- ja vahahelmistä pujoteltiin helminauhoja, jotka eivät päätyneet perukirjoihin. Erityisen suosittua oli punoa omaisten ja ystävien hiuksista muistokoruja, joihin joskus liitettiin kultaisia osia. Tällöin ne löytyvät myös perukirjoista. Hahkialan rouvalla Andriette Fredrika Charpentierilla (os. Rotkirch) oli 1878 perukirjan mukaan hiuksista punottu rintakoru, jossa oli kultainen lyyra. Sama koru näyttäisi hänellä olevan myös muotokuvassa. Rouvalla oli myös hiuksista tehty rannekoru kultaisella lukolla. Korulippaasta löytyi lisäksi kultainen rannerengas, pieni kultainen medaljonki, sormuksia sekä kultakello kultakäätyineen.

Monilla aatelisnaisilla oli 1800-luvun alkupuolella muodikas pitkä kultainen kaulaketju tai oikeammin käädyt, joihin saattoi ripustaa erilaisia koruja, kuten ristin, joka olikin yksi suosituimpia riipuksia sydänten lisäksi. Kultakellot ja medaljongit vaativat myös ketjuja. Pitkä kultaketju oli samalla hyvä sijoitus, sillä siitä voitiin myydä osia, jos taloustilanne niin vaati.

Hienoin korukokoelma vuonna 1834 vain 36-vuotiaana kuolleella Hovinkartanon perijättärellä Margareta Charlotta Furuhjelmilla (o.s. Gripenberg) Nuoren rouvan arvokkain oli kultainen ketju 12 timantilla. Hänelläkin oli hiuksista punottu rannekoru kultalukolla. Lisäksi löytyi useita sormuksia, korvakoruja ja vahahelmistä tehty kaulaketju pronssilukolla, sekä helmikaulanauha ja iso kultainen sydänriipus. 

Korvakoruja käytettiin vaihtelevasti. Esimerkiksi Hahkialan rouvalla Andrietta Charpentierilla sellaisia ei mainita. Hänen kälyllään neiti Selma Charpentierilla oli kultakorvakorut, joissa oli valkoiset kivet. Sappeen Alastalon neidillä Hedvig von Schildtillä oli 1840 korvarenkaat, joista roikkui pienet kellot. Hänen sisarellaan Ebballa oli 1850 erityisen ”hienot kultaiset korvarenkaat”, joita ei sen tarkemmin kuvailla.

Korvalehtien lävistys tehtiin kotioloissa ja se oli kivulias toimenpide. Kaikki eivät siihen koskaan ryhtyneet. Aatelisneiti Jacobina Munsterhjelm kuvasi 14-vuotiaana 21.4.1800 päiväkirjaansa pikkusiskonsa Beatan korvalehtien puhkaisua seuraavasti:

”Iltapäivällä Beata antoi laittaa reiän toiseen korvaansa, jonka Anette-sisko puhkaisi, vaikka ei olisi halunnut. Mutta se tuli hyvin puhkaistua eikä tehnyt kipeää, vaikka Beata pelkäsi aluksi niin, että halusi puhkaisua hivuttaen. Sitten Anette-sisko puhkaisi reiät Lisan korviin ja Beatan korvasta valui eilen melkoisesti verta mutta tänään ei valunut.”

Hämeenkoskella Kurjalan kartanossa kuolleella Beata Munsterhjelmilla oli perukirjan mukaan kultaiset korvarenkaat. Samoin Anette-siskolla ja myös Jacobinalla itsellään. Kun reiät oli kivuliaasti saatu puhkaistua, niin korvakoruja tietenkin piti käyttää loppuun asti.

 

 

                                 ****
 

Sitriinien tai topaasien eurooppalainen suosio tulee ilmi myös kirjailija Jane Austenin veljeltään Charles Austenilta saamassa topaasiristissä vuonna 1801, jota säilytetään Hampshiressa museona olevassa Chawton Housessa. Koru esiintyy myös romaanissa Mansfield Park (Kasvattitytön tarina), joskin topaasiristi on kirjassa vaihdettu merkipihkaristiksi, jonka päähenkilö Fanny saa lahjaksi veljeltään. Joulupukki toi minulle tänä jouluna Jane Austenin topaasiristin jäljennöksen, joka on englantilaista käsityötä Somersetistä. Kivet ovat sitriinejä ja ketju kultaa.

 

 

 

Lähteet:

KA Turun hovioikeuden arkisto. Aatelin perukirjat 1774-1867

KA Hollolan tuomiokunnan arkisto 1832-1917.

Kuva:

Sitriinejä ja turkooseja korvakoruissa. Suomen kansallismuseo. Historialliset kokoelmat, Antellin kokoelmat

Magasin för konst, nyheter och moder 1826

Hiuskoru. Turun museokeskus. TMK12874:4.

 

Varjon puolella vaeltaja

Pari sataa vuotta sitten elämänkohtalon saneli se asema, mihin ihminen sattui syntymään. Jyrkät säätyerot erottelivat ihmisiä: kaikilla ei ollut samoja mahdollisuuksia. Herrasväen kartanoelämän varjon puolella elämä näyttäytyi ankarana, mutta sitkeitä selviytyjiä sieltäkin löytyi ja elämä jatkui.

Hauhon Sotjalan Hovinkartanoon ilmestyi vuonna 1844 piiaksi Heta Liisa Liisantytär. Pappi kirjasi, että Heta Liisa oli tullut Luopioisista Hauholle ilman muuttotodistusta eli omin lupineen, mikä oli periaatteessa laitonta. Jokaisen piti seurakunnasta muuttaessaan hakea papilta muuttokirja ja toimittaa se tuloseurakunnan papille. Piian olisi pitänyt antaa muuttokirja isännälleen. Nähtävästi Hovinkartanon isäntä Carl Emil Furuhjelm ei asiaa kysellyt eikä Heta Liisan palkannutta voutia asia kiinnostanut. Eikä Heta Liisa ollut halukas avaamaan menneisyyttään, mihin oli syynsä…

Heta Liisa edusti 1800-luvun alkupuolella sitä ihmisryhmää, jolle sattui syntymähetkellä käsiin mahdollisimman huonot kortit. Heta Liisa syntyi Kuhmoisten Harmoisissa tammikuussa 1822. Isäksi hänelle merkittiin renki Simo ja äidiksi ”langennut nainen” Liisa Heikintytär. Heta Liisa oli siis avioton lapsi eikä edes äitinsä ensimmäinen, sillä Liisalle oli syntynyt jo vuonna 1819 avioton Matti. Lapsuus kului Harmoisten kylällä eikä se taatusti ollut huoletonta ja turvattua. Äiti sairasti keuhkotautia, johon kuoli 43-vuotiaana 1831, kun Heta Liisa oli yhdeksänvuotias. 

Seurakunnassa sitten pohdittiin mitä orvolle tyttöselle tehtäisiin. Hänet sijoitettiin Hukin taloon, jonka alustalaisena äitikin oli asunut. Voisihan lapsi jo ansaita elantoaan pikku piikana. Syystä tai toisesta 14-vuotias Heta Liisa lähetettiin 1836 Luopioisiin. Hänen tittelinsä oli muuttaneiden luettelossa ”piikalikka”. Saattoi muutto olla pikkupiian omakin päätös, johon ei kukaan puuttunut. Luopioisissa Heta Liisa asettui Padankoskelle Lahdensuun torppaan pikku piiaksi. Sieltä hän pääsi ripille 1838, ja otti heti piian pestin Padankosken Tupalaan.

Sitten tapahtui jotakin ikävää. Heta Liisa sairastui noin 18-vuotiaana ”veneeriseen rokkoon”, kuten merkittiin kirkonkirjoihin. Kyseessä oli ilmeisesti kuppa eli syfilis. Heta Liisalla se huomattiin ehkä ihomuutoksista. Kuka tartutti Heta Liisaan sukupuolitaudin? Sitä ei voi tietää. Heta Liisan tausta, lapsuus ja nuoruus oli ollut sellaista, että hän on saattanut myydä itseään, tulla hyväksikäytetyksi – tai sitten vain seurustella jonkun kanssa, jolta sai taudin. Aikalaiset pitivät syfilistä prostituoitujen tautina, mikä leimasi sen kantajan.

Sukupuolitautia pelättiin, ja Heta Liisakin toimitettiin piirilääkärin toimesta välittömästi Hämeenlinnaan saamaan ”kuuria”. Kuppaa hoidettiin sianihralla, johon sekoitettiin elohopeaa ja kloorivettä. Lääninsairaaloissa hoito oli ilmaista eikä paraneminen ollut varmaa. Heta Liisa palasi Hämeenlinnasta Luopioisiin Padankoskelle vuonna 1843, ja hänen todettiin parantuneen sairaudestaan. Elämä jatkui levottomasti piikana ja itsellisenä. Merkintöjen perusteella voisi olettaa, että tauti oli leimannut 23-vuotiaan Heta Liisan eikä hyvin palkattuja piian paikkoja oikein löytynyt.

Heta Liisa ratkaisi asian siten, että hän ilmestyi ilman muuttokirjaa 1844 Hauholle Hovinkartanoon piiaksi. Muuttokirjaan pappi olisi merkinnyt tiedon sairastetusta taudista. Ja jos tauti olisi tiedetty, olisiko häntä Hovinkartanoon edes palkattu? Piian pestin ehkä onnekkain sattuma oli se, että Hovinkartanossa Heta Liisa tutustui renki Kalle Emmanuelinpoikaan. He näyttäisivät pitäneen siitä lähtien yhtä: yhdessä muutettiin takaisin Luopioisiinkin. Tuttavuus johti myös raskauteen, sillä Liisa synnytti aviottoman lapsen Hermannin. Vakka oli kantensa valinnut. Vihillä Heta Liisa ja Kalle kävivät 30.11.1847. Liekö pappikin siihen jo patistellut… 

Renki Kallen ja Heta Liisan vihkimerkintä Luopioisissa 1847

Levottoman nuoruuden jälkeen avioparin elämä vakiintui – tai, no, alkoi vakiintua: Kalle tosin sai 1859 tuomion osallisuudesta murtovarkauteen. Lopulta päädyttiin kuitenkin Luopiosten Kouvalaan. Kallesta tuli Knaapin muonatorppari. Siten oli maatyötä vastaan mökki. Lapsi Hermanni ei elänyt ja kuluikin muutama vuosi ennen kuin tytär Josefina syntyi syyskuussa 1854 ja huhtikuussa 1858 kastettiin Eufrosyne. Tytöt varttuivat, mutta sitten iskivät 1860-luvun pahat nälkävuodet kulkutauteineen, joista Josefina ei selvinnyt. Hänet haudattiin huhtikuussa 1868.

Paljon kokeneet Heta Liisa Liisantytär ja Kalle Emmanuelinpoika olivat sitkeää tekoa. Heta Liisa kuoli 76-vuotiaana vuonna 1898 Luopioisissa, ja kaksi vuotta myöhemmin haudattiin Kalle. Ainoa eloon jäänyt lapsi Eufrosyne eli Siina oli eri maata kuin äitinsä, ja saihan hän viettää isän ja äidin kanssa turvatumpaa lapsuutta. Siina avioitui asianmukaisesti ja asettui miehensä Eemilin kanssa Hauhon Vitsiälään. Perimätieto kertoo, että Siina oli hyvinkin uskonnollinen ja vakavamielinen eikä sietänyt edes poikiensa tansseissa käyntejä eikä korttipeliä.

Heta Liisan ja Kallen tytär Eufrosyne oli isoäitini isoäiti ”Siina-mummu”. Jos muuta ei perinnöksi heiltä jäänyt, niin toivottavasti ainakin jokunen sitkeysgeeni.

Heta Liisan muuttokirjasta 1845 käy ilmi se, ettei Hauhon kirkkoherra Alopaeus tiedä hänestä yhtään mitään. Ei tämän syntymäaikaa- ja paikkaa, kristinopintaitoja, ei sitä onko vapaa avioliittoon tai millainen maine hänellä on eikä edes sitä onko tällä mahdollisia ruumiinvikoja. Heta Liisa ei ole käynyt sen paremmin lukusilla kuin ehtoollisellakaan Hauholla.

Lähde:

Södö, Maria: ”Paha tauti on yli koko Suomen maan levinnyt”: kuppa suomalaisissa lehtikirjoituksissa 1850-1940. Ennen ja Nyt: Historian tietosanomat 2/2023.

Hauhon ja Luopioisten seurakuntien kirkonarkistojen asiakirjat.

Kuva:

Augustin Ehrensvärdin piirros. Kansallisgalleria.