Ristiäiset Hämeenlinnan maaherran talossa vuonna 1821

Hämeenlinnassa maaherran talossa pidettiin ristiäiset 11. kesäkuuta 1821. Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherran Gustaf Hjärnen puoliso Gustava Sophie oli synnyttänyt edellisenä päivänä kaksostytöt. Kaksosraskaus oli tuolloin aina vaarallinen äidille ja syntyville lapsille – ja varsinkin kun maaherratar oli jo 41-vuotias. Mitään suuria ristiäiskalaaseja ei voitu järjestää. Pelkona oli, että pienokaiset menehtyisivät. Äidinkin henki saattoi olla vaarassa. Kaste oli suoritettava heti ja kummit saatava paikalle nopeasti. He olivat varmasti jo varautuneet tapahtumaan hyvissä ajoin saapumalla etukäteen kaupunkiin.

Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherraksi oli vuonna 1816 nimitetty Gustaf Hjärne. Aviopari oli kotoisin Ruotsista ja jäänyt Suomen sodan jälkeen maahan. He olivat puolensa valinneet. Molemmilla on väitetty olleen keskeinen rooli Viaporin antautumisessa venäläisille. Hämeenlinnassa he olivat asuneet vasta viitisen vuotta. Tarkastellaanpa pitkää ja komeaa kummiluetteloa Hämeenlinnan syntyneidenluettelossa. Keitä maaherrapari oli kunnioittanut pyytämällä tyttäriensä kummeiksi? Millainen oli heidän seurapiirinsä Hämeenlinnassa?

Hämeenlinna 1823

 

Kaksosten pääkummina oli avioparin vanhin tytär neiti Beata Sophia Jeanne Hjärne, joka oli jo 20-vuotias ja muuttanut vanhempiensa luo Tukholmasta pari vuotta aiemmin. Toisena kummina mainitaan Anders Petrus Ammilon, Skånessa syntynyt ja Hämeenlinnaan päätynyt 61-vuotias rykmentin lääkäri. Kolmantena kummina oli Hämeenlinnan kappalainen Henrik Konsin, joka oli vaatimatonta syntyperää: talollisen poika Hattulan Rahkoilan Konsan talosta. Hän kastoi molemmat lapset maaherran kotona.

Aviopari halusi osoittaa erityistä kiitollisuutta lääkäriä ja pappia kohtaan kutsumalla molemmat kummeiksi. He olivat todennäköisesti valvoneet maaherran virkatalossa koko synnytyksen ajan antaen sekä henkistä että lääketieteellistä apua. Synnytyksessä oli siis turvauduttu rykmentinlääkäriin eikä Hämeenlinnassa asuneeseen piirilääkäri Johan Erik Sabelliin.

Sen jälkeen syntyneiden luettelossa mainitaan kummit vielä molemmille tyttärille erikseen. Lapsista syntyi ensin Alexandra, joka sai nimensä Venäjän keisarinnan mukaan. Neiti Alexandran läsnä olevista kummeista kirjattiin ensimmäiseksi vapaaherratar Anna Elisabet Rehbinder, omaa sukua Hedenberg ja hänen puolisonsa paroni, Suomen suuriruhtinaskunnan valtiosihteeri ja ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder. He olivat korkea-arvoisimmat kummit ja lisäksi avioparin läheisiä ystäviä jo Viaporin ajoilta. Robert Henrik Rehbinder oli Suomen korkea-arvoisin virkamies.

Toiseksi kummiksi valikoitui leskirouva Fredrika Charlotta Stjernvall, omaa sukua von Yhlen, joka asui Hämeenlinnassa. Leskirouvan aviomies oli ollut Hämeen läänin maaherra Gustaf Fredrik Stjernvall. He olivat omistaneet Orimattilan Sommarnäsin kartanon. Sitä ennen he olivat asuneet Hauholla Keson puustellissa, jossa rouva oli kokenut lievää alemmuudentunnetta suhteessa paikallisiin aatelisiin. Nyt asiat olivat toisin.

Kolmantena kummina oli everstiluutnantti ja ritari Gustaf Carl Palmfelt, Luopioisten Kantolan kartanon isäntä. Neljänsinä kummeina kirjattiin kamarineuvoksetar Inga Lovisa Nordenswan, omaa sukua Gylling ja tämän puoliso ritari, kamarineuvos Henrik Kristian Nordenswan. Nordenswanit olivat vahvasti Hämeenlinnaan sitoutunut paikallisesti merkittävä aatelissuku, jota ei voinut sivuuttaa.

Kaksosista jälkimmäinen sai nimen Hedwig. Kenties vertauskuvallisesti haluttiin muistaa Ruotsi-Suomen viimeistä yhteistä kuningatarta Hedwig Elisabeth Charlottaa. Alexandra ja Hedwig niminä edustivat siten kiinnostavasti uutta ja vanhaa maailmaa, jota jakoi Suomen sota ja vuosi 1809.

Hedwig neidin ensimmäisenä kummina oli läsnä vapaaherratar Catharina Sophia Munck af Fulkila, omaa sukua Fleming af Liebelitz, jonka edesmennyt puoliso oli ollut Uudenmaan ja Hämeen läänin entinen maaherra Johan Henrik Munck af Fulkila. Toiseksi kummiksi oli kutsuttu Hauhon Hahkialan isäntä eversti Robert Carl Charpentier ja kolmanneksi kummiksi kirjattiin leskirouva Maria Elisabet Stierwald, omaa sukua Gylling, jonka puoliso oli ollut senaattori, valtiopäivämies ja laamanni Reinhold Wilhelm Stierwald.

Neljäntenä kummina oli everstiluutnantti Carl Fredrik Schulman, joka oli hauholaista sukua Lautsian kartanosta mutta hankkinut omistukseensa Asikkalan Kalkkisten kartanoon. Hän asui perheineen kuitenkin Hämeenlinnassa. Viidensinä kummeina olivat rouva Lovisa Ulrika Krook, omaa sukua Arckenholtz ja laamanni Bengt Detlof Krook, joka toimi maaherran alaisuudessa Uudenmaan ja Hämeen läänin lääninsihteerinä. Viimeisiksi kummeiksi on kirjattu 22-vuotias neiti Inga Christina Nordenswan ja avioparin oma poika, vasta 16-vuotias Gustaf Adolf Hjärne. 

Keskeistä kummien valinnassa oli kunnianosoitus tärkeille henkilöille: vapaaherratar Anna Elisabet Rehbinderille sekä entisten maaherrojen leskille vapaaherratar Catharina Sophia Munck af Fulkilalle ja Fredrika Charlotta Stjernvallille. Ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinderillä on arvioitu olleen ratkaiseva rooli Suomen autonomian vahvistumisessa 1800-luvun alussa. Johan Henrik Munck af Fulkila oli ollut aatelissäädyn edustajana Porvoon valtiopäivillä 1809 ja samoin Henrik Kristian Nordenswan.

Autonomia oli vielä nuorta ja maaherran lasten kummeilla oli poliittista merkitystä ympäröivälle yhteiskunnalle. Kummivalinnoilla haluttiin todistaa uskollisuutta Venäjän keisarille. Kummeiksi valitut olivat selkeästi valinneet puolensa jo Suomen sodan aikana 1808 tai heti sen jälkeen.  Kummiluettelo kertoo myös siitä, ketkä olivat Hämeenlinnan korkea-arvoisimpia asukkaita 1820-luvun alussa.

Gustaf Carl Palmfeltiin aviopari lienee tutustunut jo Viaporissa Suomen sodan alla. Gustav Hjärne toimi tuolloin linnoituksen asevaraston hoitajana. Hauhon Hahkialan kartanon isäntä Robert Carl Charpentier kuului luultavasti maaherraparin henkilökohtaisiin ystäviin, samoin kuin Carl Fredrik Schulman. Gustaf Hjärne oli tutustunut kumpaankin aatelismieheen jo sotapalveluksessa Ruotsin armeijassa. Se, miksi mainittujen herrojen vaimot eivät olleet kummeina, liittyi ehkä siihen, että heillä oli pieniä lapsia. Rouvat olivat kesällä lapsineen kartanoissaan maaseudulla. Nordenswanit asuivat Schulmanien tavoin Hämeenlinnassa, vaikka omistivat myös Vähikkälän kartanon Janakkalassa. Charpentier pääsi nopeasti paikalle Hauhon Hahkialasta.

Hedwig -nimellä kastettu pienokainen ei elänyt kauan, vaan kuoli jo 28. kesäkuuta ”sydänpysähdykseen.” Sisar Alexandra Hjärne sen sijaan eli aikuiseksi ja avioitui vuonna 1844 Sten Knut Johan Furuhjelmin kanssa, jonka serkku Carl Emil Furuhjelm oli muuten avioitunut vuonna 1828 Hauhon Hovinkartanon perijättären Margareta Charlotta Gripenbergin kanssa. 

 

Lähteet:

KA Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan kastettujen luettelo 1821. Uudenmaan ja Hämeen läänin henkikirja U: 13, 1821. 

Kuvat:

Kastevaippa 1700-luvun lopulta. Kuulunut Ramsay- ja Adelborg-suvuille Esbogårdissa (Espoonkartanossa) ja Ruotsissa. KAMU Espoon kaupunginmuseo.

Carl von Kügelgen: Hämeenlinna. Vues pittoresques de la Finlande, Pietari 1823 – 1824. Historian kuvakokoelma. Museovirasto.

KA Kaupunkikartat. Charta öfver Tavastehus nya Stadstomter, Plantagier, Kryddegårdar och ängsdelar inom Canalen 1780.

 

 

Kultaa ja kimallusta

Joulunajan kunniaksi päätin tarkastella hauholaisten aatelisnaisten perukirjoja ja niissä mainittuja koruja. Perukirjoissa otsikon ”kulta” alaisuudessa lueteltiin vainajan arvokkain omaisuus eli kultaiset esineet, jotka olivat naisilla pääosin koruja. Toisena otsikkona oli ”hopea”, jonka alla saattoi myös olla koruja, joskin enemmän kuitenkin astioita. Ikävä kyllä, perukirjoissa ei kuvailla koruja kovinkaan tarkasti. Tärkeintä oli ilmoittaa metalli ja laskea sen arvo.

Varsinaista kimallusta oli varsin vähän, jos verrataan nykyaikaan. Maalaisaateli 1800-luvun alun Hämeessä oli kaukana englantilaisten epookki tv-sarjojen maailmasta. Kimallusta oli siis niukasti mutta toisaalta sen vähyys teki sen arvokkaammaksi. Kynttiläillallisilla ja tanssiaisissa pienikin kullankimallus teki tilaisuudesta juhlavan varsinkin, kun jokaiseen kartanotalouteen kuului vielä hyvin kiillotettu hopeinen illallisastiasto.

Jalokiviä ei juurikaan mainita perukirjoissa. Joko niitä ei ollut, tai sitten niitä ei vain osattu tunnistaa. Vanhin maininta jalokivistä Hauhon seudulla löytyy tuomiokirjasta vuodelta 1679. Tuolloin Tuuloksen Pohjoisten kartanon rouva Christina Kinnemond oli pantannut Hauhon Hahkialan Toussaint Charpentierin rouvalle Magdalena Duckille 50 taalarin arvoisen timanttisormuksensa sekä 40 taalarin arvoisen sinettisormuksen.

1800-luvun alussa suosittiin niin Euroopassa kuin Suomessakin keltaisia topaaseja ja sinivihreitä turkooseja. Topaaseiksi nimitettiin myös sitriinejä, sillä niiden eroa topaasiin on vaikea havaita. Kimmellystä toivat myös erilaiset hiotut ja värjätyt lasikivet. Lisäksi suosittiin kultaisia sinettisormuksia. Liiallista korujen käyttöä ei kuitenkaan pidetty sopivana ja varsinkin nuoret neidot esiintyivät joko ilman koruja tai korkeintaan heillä oli korvakorut tai ohut kaulaketju. Selvästi korujen määrä alkaa lisääntyä 1830-luvulla. Herrasväki alkoi vaurastua ja se näkyi siinä, että naisten perukirjoissa on yhä enemmän kultakoruja. Muotikin alkoi olla näyttävämpää ja korut yhä hienompia.

 

Muodikas hiuksista punottu rintakoru

Hovinkartanossa syntyneellä neiti Fredrika Wilhelmina Leopoldilla ei ollut 1835 perukirjassa lainkaan kultakoruja. Sama tilanne oli Kokkalan säterillä 1850-luvun alkuun asti asuneilla Charpentierien neideillä Dorothea Sofialla ja Margareta Elisabetilla. Jälkimmäiset olivat perineet irtaimen omaisuutensa äidiltään Margareta Blomcreutzilta ja se käsitti etupäässä arkisia taloustavaroita. Iäkkäillä rouvillakaan ei aina perukirjassa mainita kultakoruja, sillä ne oli ehditty antaa eteenpäin tyttärille lahjoiksi. 

Kultakorujen lisäksi naisilla oli paljon koruja, joiden arvo ei ollut suuri. Hiekka- ja vahahelmistä pujoteltiin helminauhoja, jotka eivät päätyneet perukirjoihin. Erityisen suosittua oli punoa omaisten ja ystävien hiuksista muistokoruja, joihin joskus liitettiin kultaisia osia. Tällöin ne löytyvät myös perukirjoista. Hahkialan rouvalla Andriette Fredrika Charpentierilla (os. Rotkirch) oli 1878 perukirjan mukaan hiuksista punottu rintakoru, jossa oli kultainen lyyra. Sama koru näyttäisi hänellä olevan myös muotokuvassa. Rouvalla oli myös hiuksista tehty rannekoru kultaisella lukolla. Korulippaasta löytyi lisäksi kultainen rannerengas, pieni kultainen medaljonki, sormuksia sekä kultakello kultakäätyineen.

Monilla aatelisnaisilla oli 1800-luvun alkupuolella muodikas pitkä kultainen kaulaketju tai oikeammin käädyt, joihin saattoi ripustaa erilaisia koruja, kuten ristin, joka olikin yksi suosituimpia riipuksia sydänten lisäksi. Kultakellot ja medaljongit vaativat myös ketjuja. Pitkä kultaketju oli samalla hyvä sijoitus, sillä siitä voitiin myydä osia, jos taloustilanne niin vaati.

Hienoin korukokoelma vuonna 1834 vain 36-vuotiaana kuolleella Hovinkartanon perijättärellä Margareta Charlotta Furuhjelmilla (o.s. Gripenberg) Nuoren rouvan arvokkain oli kultainen ketju 12 timantilla. Hänelläkin oli hiuksista punottu rannekoru kultalukolla. Lisäksi löytyi useita sormuksia, korvakoruja ja vahahelmistä tehty kaulaketju pronssilukolla, sekä helmikaulanauha ja iso kultainen sydänriipus. 

Korvakoruja käytettiin vaihtelevasti. Esimerkiksi Hahkialan rouvalla Andrietta Charpentierilla sellaisia ei mainita. Hänen kälyllään neiti Selma Charpentierilla oli kultakorvakorut, joissa oli valkoiset kivet. Sappeen Alastalon neidillä Hedvig von Schildtillä oli 1840 korvarenkaat, joista roikkui pienet kellot. Hänen sisarellaan Ebballa oli 1850 erityisen ”hienot kultaiset korvarenkaat”, joita ei sen tarkemmin kuvailla.

Korvalehtien lävistys tehtiin kotioloissa ja se oli kivulias toimenpide. Kaikki eivät siihen koskaan ryhtyneet. Aatelisneiti Jacobina Munsterhjelm kuvasi 14-vuotiaana 21.4.1800 päiväkirjaansa pikkusiskonsa Beatan korvalehtien puhkaisua seuraavasti:

”Iltapäivällä Beata antoi laittaa reiän toiseen korvaansa, jonka Anette-sisko puhkaisi, vaikka ei olisi halunnut. Mutta se tuli hyvin puhkaistua eikä tehnyt kipeää, vaikka Beata pelkäsi aluksi niin, että halusi puhkaisua hivuttaen. Sitten Anette-sisko puhkaisi reiät Lisan korviin ja Beatan korvasta valui eilen melkoisesti verta mutta tänään ei valunut.”

Hämeenkoskella Kurjalan kartanossa kuolleella Beata Munsterhjelmilla oli perukirjan mukaan kultaiset korvarenkaat. Samoin Anette-siskolla ja myös Jacobinalla itsellään. Kun reiät oli kivuliaasti saatu puhkaistua, niin korvakoruja tietenkin piti käyttää loppuun asti.

 

 

                                 ****
 

Sitriinien tai topaasien eurooppalainen suosio tulee ilmi myös kirjailija Jane Austenin veljeltään Charles Austenilta saamassa topaasiristissä vuonna 1801, jota säilytetään Hampshiressa museona olevassa Chawton Housessa. Koru esiintyy myös romaanissa Mansfield Park (Kasvattitytön tarina), joskin topaasiristi on kirjassa vaihdettu merkipihkaristiksi, jonka päähenkilö Fanny saa lahjaksi veljeltään. Joulupukki toi minulle tänä jouluna Jane Austenin topaasiristin jäljennöksen, joka on englantilaista käsityötä Somersetistä. Kivet ovat sitriinejä ja ketju kultaa.

 

 

 

Lähteet:

KA Turun hovioikeuden arkisto. Aatelin perukirjat 1774-1867

KA Hollolan tuomiokunnan arkisto 1832-1917.

Kuva:

Sitriinejä ja turkooseja korvakoruissa. Suomen kansallismuseo. Historialliset kokoelmat, Antellin kokoelmat

Magasin för konst, nyheter och moder 1826

Hiuskoru. Turun museokeskus. TMK12874:4.