Lautsian kartanon vanha klaveeri

Hauholla on tunnetusti kesäisin monia musiikkitapahtumia, jotka paljolti keskittyvät alueen vanhoihin kartanoihin. Sillä, että kartanoissa soi edelleen konserttimusiikki, on vuosisataiset perinteen. Kuuluihan säätyläisten elämään olennaisena osana seuraelämä tanssiaisineen ja kotikonsertteineen. Eric Ehrströmin Hauhon päiväkirjassa vuonna 1811 mainitaan viulu, joka lieneekin ollut se yleisin tanssimusiikin säestäjiä.

Tein löydön, joka kertoo, että muitakin soittimia Hauholla tunnettiin. Lautsian kartanonherran, majuri Otto Wilhelm Schulmanin vuodelta 1830 olevassa perukirjassa mainitaan ”vanha fortepiano”. Löytö ei ole aivan tavallinen, kun liikutaan näinkin varhaisella ajalla. Fortepianon ulkonäköä ei kerrota, mutta mahdollisesti se oli taffelimallinen ja mahonkia, kuten tuolloin oli tapana. Löytö todistaa, että Lautsian kartanon huoneissa soitettiin pianomusiikkia jo 1800-luvun alkupuolella, ehkäpä jopa 1700-luvun lopulla.

Pianoforte on nykyisen pianon edeltäjä, joka toimi vasaratekniikalla ja siksi sitä kutsutaan myös vasaraklaveeriksi tai klaveeriksi. Soitin kehitettiin vuonna 1711 Italiassa, ja sen nimi tuli sanoista pehmeästi ja kovaa (”piano e forte”). Sointia voitiin siis säätää. Monet kuuluisat säveltäjät, mukaan lukien Mozart ja Haydn soittivat fortepianoa. Fortepianoja valmistettiin 1770-luvulta alkaen Tukholmassa, ja 1800-luvun alussa niitä oli jo monissa kodeissa ja konserttisaleissa. Turkuun perustettiin 1770 Aurora-seura, joka alkoi järjestää konsertteja. Sen toimintaa jatkoi vuonna 1790 Turun Soitannollinen seura, joten musiikkiharrastus levisi säätyläisten mukana sisämaahan.

Hyvä kysymys on, että kenelle Lautsian vanha fortepiano oli alun perin hankittu? Koska se vuonna 1830 katsottiin vanhaksi, niin sen täytyi todellakin olla vuosikymmeniä vanha. Sen arvokin oli vain kahdeksan ruplaa, kun kirjoituslipastokin oli arvioitu kymmeneen ruplaan. Tietenkin on mahdollista, että Otto Wilhelm Schulman oli ostanut soittimen käytettynä avioiduttuaan vuonna 1810 Lovisa Vilhelmina Gardiemeisterin kanssa. Käytettyjä fortepianoja, samoin kuin nuotteja myytiin paljon lehti-ilmoituksilla. Toisaalta Otto Wilhelm on saattanut periä fortepianonsa jo vanhemmiltaan kapteeni Carl Fredrik Schulmanilta ja Ebba Christina Thilmanilta. Tällöin soitin olisi hankittu Lautsiaan jo 1700-luvulla. Kiehtova ajatus.

 Fortepianoja löytyi vauraimmista kodeista jo 1700-luvun lopulla, mutta yleinen se ei vielä ollut. Esimerkiksi vapaaherra Klinckowströmillä oli fortepiano tai klaveeri vuodelta 1786. Sen peri hänen tyttärensä Louise, joka oli aviossa Gustaf Mauritz Armfeltin kanssa. Nuorten säätyläisnaisten tuli osata soittaa 1800-luvulla, joten pianoja alkoi ilmaantua yhä enemmän kartanoihin. Hämeenlinnassa syntynyt Gustaf Otto Wasenius (1789-1852) muutti Helsinkiin ja perusti sinne vuonna 1823  kaupan nimeltä ”Bok- och musikhandel,” jossa myytiin sekä opaskirjaa että lukuisia nuotteja fortepianolle. Moderni piano ohitti fortepianon nopeasti 1800-luvun alkupuolella. Sekin selittää sen, miksi Lautsian vanha fortepianolla ei ollut enää vuonna 1830 kovin suurta rahallista arvoa.

Lautsian vanha fortepiano eli klaveeri on erikoisuus, jota ei löydy muista saman ajan perukirjoista Hauholla. Olkoon se siis muistuttamassa, että konserttimusiikilla on paikkakunnalla vuosisataiset perinteet. Kuunneltiinhan Lautsian kartanossa klaveerin sointia jo reilusti yli kaksisataa vuotta sitten.

 

                                                                  ***

Musiikillista yhteyksistä mainittakoon muuten vielä, että Hauholla 1787 syntyneen kamarineuvos Johan Gabriel Martinin tytär Nina Lucia Martin avioitui säveltäjä Fredrick Paciuksen (1809-1891) kanssa. Paciusta pidetään suomalaisen taidemusiikin isänä, joka sävelsi Maamme-laulun.

 

Fredrick Pacius ilmoittaa musikaalisesta illanvietosta Helsingissä 9.3.1842

 

Lähteitä ja kuvat:

Otto Wilhelm Schulmanin perukirja 1830. KA Turun hovioikeuden arkisto. Aatelin perukirjat.

Helsingfors Tidningar 9.3.1842

Suomen musiikkilehti 1.6.1926, no 6.

Jean-François Garneray: The piano lesson. Wikimedia commons.

Kartanoiden kummitukset

Jokaisessa todellisessa herraskartanossa piti olla aave, kummitus, joka aiheuttaa outoja ääniä tai näyttäytyy silloin tällöin eläville. Joskus tällainen levoton sielu liitetään johonkin ammoin tapahtuneeseen traagiseen tapahtumaan tai henkilöön. Tärkeä rooli kummitustarinoiden kertojina ja ylläpitäjinä oli aikoinaan kartanoiden palkollisilla ja alustalaisilla sekä sukuhistoriansa tuntevalla isäntäväellä. Perinteisten kartanokummitusten katoaminen johtuukin siitä, että moni kartano on joko purettu, rakennettu uudelleen tai myyty eikä se enää muodosta ympärilleen yhteisöä, joka ylläpitäisi kummitustarinoita. 

Epäilen, että vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kartanoiden vaiheilla nähtiin selittämättömiä asioita ja kerrottiin aaveista. Kun yhteisö katoaa, katoaa myös suullinen perinne ja sen myötä haihtuvat aaveetkin. Eipä siis ihme, että tunnetuin ja edelleen esiintyvä haamu liittyy Hahkialan kartanoon, jossa sen tarinaa näyttäisivät ylläpitävän työntekijät ja osin vierailijatkin.

Hahkialan kartanossa kummittelee ”paha luutnantti.” Hän on ainoa aave, jonka pystyy tunnistamaan todelliseksi eläneeksi henkilöksi. Kyseessä on Hahkialan isäntä luutnantti Robert Emil Charpentier (1810-1882), joka hallitsi kartanoa vuosikymmeniä. Hän oli kookas - tai oikeastaan todella pulska mies, joka herkästi menetti malttinsa ja käytteli häikäilemättä alustalaisiinsa pamppua tai piiskaa. Se aiheutti kutsumanimen ”paha luutnantti”. Häijy isäntä jäi kummittelemaan ainakin ihmisten mieliin. 

Aaveena tämän ”pahan luutantin” sanotaan olevan lempeä, sillä hän pyrkii hyvittämään tekojaan. Pahantahtoinen ja pelotteleva aave olisikin matkailun kannalta jokseenkin hankala tapaus. Sanotaan, että steariinin jälkiä on löytynyt paikoista, joissa ei ole poltettu kynttilää, ja kaakeliuuni on tuntunut lämpimältä, vaikka sitä ei ole lämmitetty. Ilmeisesti Hahkialassa liikuskelee toinenkin levoton sielu, sillä ikkunoihin on ilmestynyt lapsen käden jälkiä.

Hyömäen kartano on kadonnut kokonaan kartalta, ja ilmeisesti aaveetkin samaa tietä. Vielä 1920-luvulla kartanon muonamies Vanha Kourula tunnettiin ”näkijänä”, joka kertoi havainneensa selittämättömiä asioita kartanossa. Kourula oli kerrankin maannut syyspimeällä kartanon pihalla ja nähnyt ikkunasta, kuinka yläkerrassa ”majuri” peilaili itseään. Majurin henkilöllisyys on epäselvää, mutta hänen uskottiin kuuluneen von Kraemer-sukuun. Hyömäen kylätutkimuksen mukaan kyseinen sotilasaave oli 1920- ja 1930-luvuilla kartanon entisten alustalaisten ja heidän jälkeläistensä suullista perinnettä. Lieneekö tämä aave-majuri jo haipunut kokonaan ihmisten mielistä? Vai vieläkö hänet tunnetaan Alvettulan tienoilla? 

Sotjalan Hovinkartanossa tiettävästi vaeltelee ratsumies Roland, joka kaatui vuonna 1630 kolmekymmenvuotisessa sodassa. Kerrotaan hänen kihlatun morsiamensa palvelleen kartanossa. Kesäiltoina tämä Roland saattaa näyttäytyä vaikkapa tiililinnan parvekkeella. Roland myös soittelee huilua tai kulkee valittaen. Rolandia ei pysty tunnistamaan tarkemmin. Vuoden 1630 vaiheilla Sotjalassa ei vielä ollut varsinaista kartanoa, vaan kylä oli Adam Schrapferin läänitys. Sinne nousi 1630-luvulla jonkinmoinen säterirakennus. Ratsumiehiä Sotjalasta lähti aivan varmasti 1600-luvulla sotimaan ja sille tielle moni myös jäi. 

Lautsian kartanon kummitustarina on kaikkein synkein. Kerrotaan, että vanhan päärakennuksen portaikossa liikkui öisin kaksi neitoa, jotka tulivat yläkerran kamarista rappuja alas. Tarinan mukaan tytöt oli tuotu Hämeenlinnasta, surmattu ja haudattu päärakennuksen alle. Kun päärakennus sittemmin purettiin, niin eipä sen alta löytynyt mitään ruumiisiin viittaavaa. Lautsian omistaneella aatelisella Schulman-suvulla ei ole tarinaan osaa eikä arpaa. Kerrotaan, että 1900-luvun alussa Lautsian palvelusväki keksi tarinan, jotta voisi käydä salaa näpistelemässä ruokaa aitoista ja kellareista. 

Kaiken kaikkiaan hauholaiset kartanokummitukset ovat tänä päivänä suorastaan uhanalaisia. Havaintojakin taitaa olla aina vain vähemmän. Pitäisikö tulevina kesäöinä olla tarkkana, kierrellä kartanoiden läheisyydessä ja yrittää saada aaveista uusia havaintoja? No, ehkäpä on parempi, että levottomat sielut kuitenkin saavat levätä rauhassa. Toimikoon mieluummin blogini kartanossa ammoin eläneiden ihmisten väylänä kertoa tarinaansa.

 

Lähteitä:

Etelä-Suomen Sanomat 12.11.1988

Hämeen Sanomat 5.3.1995

Keski-Häme 7.4.2016 Hahkiala, Hauhon nähtävyys

Lehtipuro, Outi: Hauhon Hyömäki perinneyhteisönä. Turku 1972.