Kuka oli J.R. Danielson-Kalmari?

Hauhon pikkupappilan eli punaisen tuvan seinässä on valtioneuvos J.R. Danielson-Kalmarin (1853-1933) muistolaatta. Harva oikeastaan enää tarkalleen tietää kuka hän oli eikä nimikään tule vastaan juuri missään. Vielä muutama vuosikymmen sitten Danielson-Kalmaria juhlittiin merkittävänä poliitikkona ja Suomen valtiollisen historian kirjoittajana. Onkin syytä kerrata, kuka oli Johan Richard Danielson-Kalmari ja miksi häntä kannattaisi edelleen muistaa.

Hauhon pikkupappila, J.R. Danielson-Kalmarin syntymäkoti

 

Johan Richard Danielson syntyi Hauholla 7.6.1853 Eerolassa, kappalaisen puustellissa. Rakennus, punainen tupa, on siis edelleen olemassa kirkon vieressä. Lapsen vanhemmat olivat Hauhon kappalainen Johan Philip Danielson ja hänen toinen vaimonsa Amanda Lovisa Palander. Pienen pojan kummit tulivat pääosin Hauholta: kirkkoherran leskirouva Charlotta Palander ja leskirouva rovastinna Karolina Neclair, herra majuri Edvard Memssen ja rouvansa Sofia Neclair, mademoisellet Emma Alopaeus, Lovisa Neclair ja Alina Mörtengren. Aatelisneiti Emelie Charpentier, luutnantti Carl Leonard Schulman, ylioppilaat Knut Charpentier ja Carl Alopaeus sekä herra kapteeni Georg Wilhelm Schildt. Hauhon merkittävin herrasväki oli siis mukana tulevan valtioneuvoksen kummilistassa.

Äiti Amanda Palander kuoli jo vuonna 1858 lapsivuoteeseen. Hänen hautaristinsä löytyy uudelta hautausmaalta. Pikku Johan Richardin eli Rikun toverina oli vanhempi sisar Lilli, kunnes nuorimmat lapset Alfred ja Jenny varttuivat. Lapsista piti huolta Saarijärveltä perheen mukana Hauholle muuttanut Kaisa. Pappilan vanha puutarha vanhoine omenapuineen oli lasten leikkipaikkana. Kesäisin vieraaksi tuli serkkupoikia, joiden kanssa Riku seikkaili kirkonkylän ympäristössä Kotkon metsissä ja Saunalammella lumpeita poimimassa – kielloista huolimatta.

Takana vas. Riku ja Lilli, edessä Jenny, isä ja Alfred

 

Johan Richardin koulutie alkoi Hämeenlinnan alkeiskoulussa ja jatkui Jyväskylässä sen jälkeen, kun perhe vuonna 1865 muutti Hauholta Hartolaan. Isä valittiin Hartolan kirkkoherraksi. Johan Richardin kiinnostus historiaa kohtaan alkoi jo lapsuudessa. Hän hakeutui yliopistossa varsin pian historian pariin.

Danielson-Kalmarin historiantutkijan ura alkoi 1870-luvulla ja jatkui 1900-luvun alkuun. Yleisen historian professoriksi hänet valittiin 1880. Siihen aikaan vakavasti otettava historia keskittyi tiukasti Suomen valtiolliseen kehitykseen. Olihan Suomi irtautumassa Venäjästä ja kansakunta haki juuriaan sekä perusteli olemassaoloaan. Paikallishistoria, henkilöhistoria sekä naisten ja arjenhistoria jäivät etupäässä harrastelijoiden käsiin. Niiden aika tuli vasta myöhemmin. Danielson-Kalmarin julkaisut koskivat Suomen valtiollisen historian keskeisiä tapahtumia autonomian aikana, mikä teki hänestä oman aikansa suurmiehen. Samoin kuin menestyksekäs poliittinen ura, jonka ansiosta hän sai valtioneuvoksen arvonimen.

J.R. Danielson-Kalmarin 12 osainen teossarja Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nella ja 19:nellä vuosisadalla julkaistiin vuosina1920–1933. Sen hän kirjoitti vasta ollessaan eläkkeellään. Kuusi ensimmäistä osaa käsittelivät Ruotsin aikaa ja seuraavat kuusi autonomian alkuvuosia päähenkilönä Gustaf Mauritz Armfelt. Jokainen osa on paksu kuin tiiliskivi eikä kuville ole jäänyt tilaa. Myönnän, että epäluuloisena katselin Danielson-Kalmarin teossarjaa, joka ilmestyi yliopiston historian oppiaineen tiloissa olevaan kirjahyllyyn. Siitä sai vapaasti ottaa kirjoja omaan käyttöönsä, sillä kyse oli kirjaston tuplakappaleista.

Lopulta kurkistin osaa VI – ja rehellisesti sanoen yllätyin. Se käsittelee Fredrick Stjernvallin maaherrakautta Uudenmaan ja Hämeen läänissä 1810–1815. Siis liki 400 sivua tekstiä vain viidestä vuodesta. Danielson-Kalmari on ottanut pitkiä lainauksia maaherran kirjoittamista kirjeistä, kirjoituksista ja raporteista. Ne tarjoavat lukijalle erinomaista aikalaiskuvausta 1800-luvun alun Hämeestä. Löytyy luonnehdintaa läänin asukkaista, heidän arjestaan ja elinkeinoistaan. Ne eivät vanhene koskaan. Oikeastaan Danielson-Kalmarin teos on sittenkin paikallishistoriaa parhaimmillaan.

Totta on, että Danielson-Kalmarin laajemmat näkemykset Suomen historiasta ovat jo vanhentuneita, mutta niin pitää ollakin, sillä jokainen aika kirjoittaa historiaa uudelleen omasta näkökulmastaan. Vanhan perustuksen päälle on helppo rakentaa uutta, mitä ei pidä unohtaa. Mutta Hämeen ja Uudenmaan historiasta kiinnostuneelle osa VI antaa paljon ja ehkäpä sen sivuilta löytyy myös tekijän omaa paikallishistoriallista kiinnostusta seutuun, jossa hän vietti lapsuutensa, nuoruutensa ja vanhuutensakin päivät. Danielson-Kalmarilla oli vuodesta 1892 lähtien omistuksessaan Suviniemen huvila Asikkalan Vääksyssä.

 

J.R Danielson muutti sukunimensä Danielson-Kalmariksi 12.5.1906. Nimi Kalmari tuli isoisän Saarijärvellä omistaman talon nimestä.

J.R. Danielson-Kalmari ja tyttärentytär Mirja s.1914

 

Kuvat:

Danielson-Kalmari, J.R.: Lapsuuteni ajoilta. Kotiliesi 1.1.1932

Historian kuvakokoelma. Museovirasto.

Hakkalan kartanon seuralaisneidit

Hauhon Vuolujoen varressa oleva Hakkala oli rälssimaata, jota keskiajalla omistivat paikalliset mahtisuvut. Sen viljelystä huolehtivat talonpoikaiset lampuodit eli vuokraviljelijät, joiden tilat saivat nimet Heikkilä ja Eerola. Hakkalan tilukset kuuluivat 1700-luvulla Hyömäen kartanossa asuneelle von Kraemer-suvulle. Varsinaista aatelin asumakartanoa Hakkalaan ei syntynyt, mutta siihen tähtäävä hanke aloitettiin vuonna 1763. 

Tuolloin Ruotsista Suomeen Hämeen läänin jalkaväkirykmentin muuttanut kapteeni Herman Johan Dassau avioitui Hauhon Hyömäen kartanon neidin Helena Margareta von Kraemerin kanssa. Neiti oli ehtinyt jo 33 vuoden ikään ja aviomieskin oli jo 52-vuotias leskimies. Hakkalan toinen lampuotitila kunnostettiin avioparin kodiksi. Sen lähimpänä naapurina oli Keson kartano saman Vuolujoen varressa. 

Syntynyt ”kartano” tuskin oli kovin suuri ja loistelias rakennus, vaikka siitä toisinaan käytettiinkin nimitystä ”Hakkala gård” eli Hakkalan kartano. Kirkonkirjoissa se kulki silti entiseen tapaan Hakkalan rälssinä. Lapsia avioparille ei syntynyt. Kapteeni Dassau kuoli keuhkotautiin vuonna 1776. Lyhyt kuolinilmoitus julkaistiin Ruotsissa Inrikes Tidningarissa 7. maaliskuuta 1776. Siinä kapteeni Dassaun mainittiin kuolleen ”kartanossaan Hämeen läänissä.” Se kuulosti varsin muhkealta.

Hakkalan leskirouvalla oli luonaan varattomia aatelis- ja säätyläistyttöjä parempina palvelijattaria ja seuralaisina. Nuoret neitoset saivat opastusta kartanotalouden hoitoon, ja pääsivät seurustelemaan herrasväen kanssa. Mitä seuraneidin ja kamarineidin velvollisuuksiin kuului? Se tietysti vaihteli, mutta katsotaanpa Englannissa vuonna 1825 ilmestyneestä kirjasta The Complete Servant mitä heiltä odotettiin:

Ensinnäkin tämän tuli olla vaatetukseltaan siisti ja puhdas. Hänen piti olla aina hyväntuulinen ja nöyrä sekä herkeämättä tarkkailla rouvansa luonnetta voidakseen täyttää tämän tahdon ”sillä kohteliaan pehmeällä ja ystävällisellä käytöksellä, joka tuo seuraneidille arvostusta ja kunnioitusta.” Liikkumisen tuli olla hillittyä ja huomaamatonta. Puvun piti olla siisti ja yksinkertainen, ei koreileva. Ehdoton täsmällisyys oli hyve ja samoin kuin väsymätön huomion osoittaminen. Seuraneidin tai kamarineidin tuli pitää huolta rouvansa vaatevarastosta ja varmistaa, että pukeutumishuone pysyy siistinä. Mikäli palveltava rouva oli iäkäs, niin seuraneiti huolehtii edellisten lisäksi tämän lääkkeistä, oli seurana ja tarvittaessa viihdytti tätä vaikkapa lukemalla ääneen. Ei monotonisesti kuten koulutyttö eikä teeskennellen, vaan luontevasti olipa sitten kyseessä romaani, saarnakokoelma, runous tai oodit.

Toki tehtävät vaihtelivat sen mukaan, millainen talous oli kyseessä, ja mikä oli rouvan asema. Hauhon Hakkalan kaltaisessa upseerinlesken vaatimattomassa taloudessa kamarineiti oli luultavasti myös taloudenhoitajatar. Todella kokenut seura- tai kamarineiti oli niin kallis ylellisyys, jollaista vain harva pystyi palkkaamaan. Siksi oli tyydyttävä nuoriin neiteihin, joilla oli kotoa saadut perustaidot. Rouvan piti opastaa heitä, joten hyöty oli molemminpuolista. 

Ensimmäinen seura- tai kamarineiti Hakkalassa lienee ollut 18-vuotias Catharina Eleonora Taube, joka muutti sinne veljensä furiiri Peter Ludvig Tauben luota Aikkolan majoittajan puustellista. Neiti Taube oli tullut Hauholle vanhempiensa luota Kuhmoisista Keikkalan puustellista. Kun veli vaimoineen muutti Rautalammille, Catharina siirtyi Hakkalaan leskirouva Dassaun seuralaiseksi. Pari vuotta kartanotalouden opiskelua takasi hyvän pääoman joko avioliittoon tai taloudenhoitajattaren uraan – mikäli sulhasta ei alkanut kuulua. 

Catharina Tauben muutettua vuonna 1775 Viitasaarelle, Hakkalaan tuli 18-vuotias Anna Kaisa Stampel, joka oli syntynyt Jämsässä korpraali Johan Stampelin ja Christina Rönbergin tyttärenä. Perheessä oli monta lasta ja korpraalintorpassa oli varmasti vaikeaa pysytellä säätyläisessä elämäntavassa. Anna Kaisa muutti Hakkalaan vuoden 1778 tienoilla ja oli enemmän palvelijatar kuin seuraneiti. Hän viipyi muutaman vuoden ja avioitui vuonna 1783 Kokkilasta kotoisin olleen korpraali Henrik Skönin kanssa. Avioliitto jatkui miehen kuolemaan asti, jonka jälkeen Anna Kaisa palasi leskenä vielä vuosiksi 1814-15 Hakkalan kartanoon. 

Hämeen vaatimattomissa kartanoissa seuraneidin, kamarineidin, taloudenhoitajattaren ja sisäkön erot olivat olemattomia. Heidät merkittiin kirkonkirjoihin joko tittelillä ”fröken” (neiti) ja tai nimekkeellä ”jungfru” (neitsyt). Merkitystä oli lähinnä sillä, oliko asianomainen aatelinen vai aateliton. Siitä kertoo merkintä neitsyt Britan kohdalla. Hänen kerrotaan lähteneen ”palvelukseen kappalainen Grahnin luo”. Kaikkia Hakkalan seura- ja kamarineitoja yhdistää hyväsukuisuus ja köyhyys eli heidän piti ansaita elantonsa. Seuraneitinä saattoi päästä tapaamaan soveliaita sulhasehdokkaita, kunhan ei kurkottanut liian ylös. Silloin köyhä säätyläisneiti helposti päätyi avioliiton sijasta avoimeen liittoon. Hakkalan aatelisista seuraneideistä yksikään ei avioitunut aatelismiehen kanssa, vaan avioliiton myötä säätykierto vei heitä alemmas. 

Hakkalan rälssi Vuolujoen varressa

Aatelisen Margareta Helena Schulmanin asema Hakkalassa 1800-luvun alussa viittaa seuraneitiin. Hän tuli taloon 21-vuotiaana vuonna 1798 ja viipyi siellä peräti 15 vuotta, kunnes avioitui vuonna 1813 kersantti Gustaf Henrik Memsenin kanssa. Talon rouva oli tuolloin jo iäkäs ja tarvitsi huolenpitäjää. Ilmeisesti neiti Schulman oli erityisen mieluinen seuraneiti. Viimeisin seuraneiti Hakkalassa mainitaan kapteeninrouvan kuolinvuonna 1817. Hän oli 21-vuotias aatelisneiti Agneta Concordia Sass, joka oli kotoisin Tuuloksen Kommilasta. Agneta solmi myöhemmin avioliiton Johan Mennanderin kanssa. 

Kapteeninleski Helena Margaretan kuoltua vuonna 1817 Hakkala palautui takaisin Hyömäen kartanon von Kraemereille. Hakkalan kausi kartanona kesti siis suunnilleen 40 vuotta. Sen jälkeen se muuttui jälleen lampuotien asumaksi. Hakkalan tilukset myytiin vuonna 1864 Lammilta kotoisin olleelle Adam Karhulalle. Tuolloin Hakkalan vuokratilat Eerola ja Heikkilä muodostivat jo pienen kylämäisen asutuksen, jossa oli myös torppia ja mäkitupia.

Vuonna 1820 luotettava ja kunnollinen neiti jätti ilmoituksen Åbo Tidningariin, toivoen paikkaa kamarineitinä jossakin kunniallisessa perheessä, joko kaupungissa tai maaseudulla; hän on jopa saksan kielen taitoinen eikä puutu arvostettua koulutodistusta. Vastauksia ilmoitukseen pyydetään jättämään sillan pielessä olevaan kirjakauppaan. Vastaavia hienotunteisia ilmoituksia julkaistiin paljon.

Kuvat: 

Pehr Hillerström: Kerivä nainen. Kansallisgalleria.

Kalmbergin kartasto 1855. Doria. Kansalliskirjasto

Åbo Tidningar 19.7.1820, no 55.