Hauhon Hyömäen kartano ja Jääkärin torppa

Yksittäisten torppien historian tutkiminen on 1800-luvulla vaikeaa, koska maanomistaja saattoi perustaa ja lakkauttaa niitä mielensä mukaan eikä siitä tarvinnut tiedottaa viranomaisille. Virallisia asiakirjoja ei siis syntynyt. Joskus vastaan voi tulla yllättäen vaikka yksityiskirje, joka valaisee yksittäisen torpan historiaa. Sellaiseen törmäsin Kansalliskirjaston Alopaeus-suvun kirjekokoelmassa.

Hauhon Hyömäen kartanon valtiatar oli 1840-luvulla aatelisneiti Gustava von Platen (1791-1877). Häneltä on säilynyt kirje Hauhon kirkkoherra Karl Elias Alopaeukselle, joka koskee kartanolle kuulunutta Jääkärin torppaa ja sen asukkaiden kohtaloa. Kirje kertoo myös kiinnostavasti sitä, millaisia toimia ja päätöksiä saattaa piillä rippikirjamerkintöjen takana.

Korkeasti kunnioitettu Tohtori ja Rovasti!

Koska olen nyt ottanut Jääkärin torpan omaan viljelyyni Hyömäen kartanon alaisuuteen, niin olisi ratkaistava saavatko vanha torppari yhdessä vanhan vaimonsa kanssa apua pitäjältä tai ruodulta, joka voisi heidät elättää. En tiedä miten tämä asia pitäisi järjestää heidän suuren köyhyytensä tähden. He eivät voi pitää enää torppaa, joten otin sen itselleni hyvin huonossa kunnossa.

Vanha ukko elättää itsensä, vaikka hänellä onkin hyvin huono näkö, valmistamalla rattaanpyöriä ja muuta sen kaltaista, mutta vanha vaimo on jo kauan maannut vuoteessa toisten autettavana. Jonkun aikaa torppaa viljeli heidän poikansa vaimoineen, mutta nyt he ovat minulla muonatorppareina, ja heillä on kolme pientä lasta elätettävänä. Voiko heitä velvoittaa ruokkimaan ja pitämään huolta vanhuksistaan? Sen tähden jätän tämän asian herra tohtorin ratkaistavaksi heidän vaikean tilanteensa vuoksi ja anon apua näille vanhuksille kirkolta. Pojan vaimo voi parhaiten tehdä selväksi, kuinka on hänen anoppinsa laita. Olen parhaani mukaan kuvannut tilanteen. Teitä herra Tohtori aina suuresti kunnioittava Teidän nöyrin palvelijattarenne Gustava von Platen

Kyseinen Jääkärin torppa on sama, jota rippikirjoissa kutsutaan nimellä Elgin torppa. Siinä asuivat 1840-luvulla yli 60-vuotias Juho Matinpoika Elg ja vaimonsa Anna Matintytär. Juho Matinpoika mainitaan jääkärinä Hyömäessä vuodesta 1806. Kyseessä oli kevyen jalkaväen sotilas. Ruotsin armeijan ensimmäiset jääkäripataljoonat perustettiin Kustaan sodan (1788–1790) jälkeen, joten ei ihme, että uusi ja erikoinen titteli jätti jälkensä Hyömäen paikannimiin. Jääkärin torpan lisäksi Hyömäessä oli Jääkerinlahti, Jääkerinvainio sekä Jääkerinlato, jossa kylän nuoriso kävi 1900-luvun alussa tanssimassa. Jääkärin torpan rauniot olivat vielä 1970-luvulla näkyvissä Uittoonlahden pohjukassa. 

Hyömäen kartano ja Uittoonlahti vuoden 1940 kartassa

Kun sotaväki vuoden 1809 jälkeen lakkautettiin, jääkäri Juho Elgistä tuli Hyömäen kartanon torppari. Jääkärin torppa mainitaan maatorppana (jord torp) mikä tarkoitti, että sillä oli omat viljelykset toisin kuin muonatorpissa (statt torp). Muonatorpparit asuivat mökeissään, ja tekivät työtä kartanossa ja sen pelloilla. Gustava von Platen uudisti viljelyä samaan suuntaan kuin muutkin kartanonomistajat: maatorppareita korvattiin maatyöläisillä eli muonatorppareilla. Kartanoiden lähellä olevia torppia lakkautettiin ja niiden pellot liitettiin kartanon vainioihin.

Vanhusten hoito kuului lain mukaan aikuisille lapsille. Gustava-neidin kirje rovastille kertoo pieneltä osaltaan muutoksesta: yhteiskunnan eli seurakunnan tulisi huolehtia huonokuntoisista vanhuksista, jotta nuoret voisivat hoitaa työnsä ja lapsensa. Toisin sanoen pitää herraskartanoita pystyssä. Juhon ja Annan naimaton tytär Eeva Loviisa Elg mainitaan Jääkärin torpassa vielä 1840-luvun alussa ja hän olisi periaatteessa voinut huolehtia vanhemmistaan. Jostain syystä hän kuitenkin jatkoi piikana muualla. Lisäksi vanhin poika Juho Juhonpoika Elg vaimoineen asui Lautsian kartanon muonatorppareina. Hoitajia olisi siis vanhuksille ollut.

Jääkärin torpan vanhuksia ei jätetty heitteille, mistä Gustava piti huolen kääntymällä kohteliaasti mutta päättäväisesti kirkkoherran puoleen. Aatelisen neidin näennäisen nöyrä anomus oli samalla käsky, johon myös vastattiin. Kirkkoherran vastauskirjettä ei ole, mutta vastaus löytyy vuosien 1839-1849 rippikirjasta:

Pappi on kirjannut Elgin eli Jääkärin torpan kohdalle, ettei Juho Elg ole enää torppari, vaan itsellinen aivan kuten Gustava-neidin kirjekin kertoi. Vaimon kohdalle on tehty lisämerkintä kyrkofattig eli kirkonvaivainen. Seurakunta on siis antanut apua, kuten Gustava von Platen kirjeessään toivoi. Avioparin nuorin poika Simo Juhonpoika ja vaimonsa Anna Lovisa Petterintytär asuivat torpassa, mutta Simon kohdalle on merkitty, että tämä oli kartanon muonatorppari. 

Kovin pitkään Hauhon seurakunnan ei tarvinnut Jääkärin torpan vanhuksia elättää, sillä molemmat on merkitty kuolleiksi vuonna 1848. Simo Juhonpoika ja Anna Loviisa Petterintytär asuivat lapsineen Elgin eli Jääkärin torpassa vuoteen 1851, jolloin he muuttivat Alvettulaan. Simo Juhonpojan mainitaan olleen Bobackan omistajan Viktor Bosinin palveluksessa. Hyömäen Jääkärin eli Elgin torppa katoaa sen jälkeen rippikirjoista, mutta muistona siitä on edelleen ainakin Jääkärinvainiontie.

Gustava von Platenin omakätinen nimikirjoitus

Lähteet:

Kansalliskirjasto. Alopaeus-suvun arkisto. Kirjeenvaihto. Platen, Gustava von → Alopaeus, Carl Elias‎ (1837–1845).

KA Hauhon seurakunnan rippikirja 1839-1849.

Viljo Nissilä: Hauhon Hyömäen kartano. Hauhon Joulu 1970.

Maanmittauslaitos. Maanmittauslaitoksen vanhoja painettuja karttoja. Hauho 1940. Vanhat kartat.

Mökin Jussi ja Hyömäen arpajaiset 1880

Hämeen Sanomissa julkaistiin lukijakirje Hauholta 30.7.1880, jossa kuvailtiin Hyömäen kartanossa pidettyjä arpajaisia, joilla kerättiin rahaa hopeisiin kynttilänjalkoihin Hauhon kirkkoon. Millaista oli hauholaisissa iltahuveissa vuonna 1880? Se selviää tästä.

Hauholta heinäkuun 26. päivänä 1880:

Vaikka minä en oikein tiedä mitä parempi kansa siitä tykkää, kun tämmöinen äkkinäinen maanmies rupee kynää käyttämään Hämeen Sanomissa, jolla on paljon oppinutta väkeä lukijoina, olen minä kumminkin uskaltanut pännään ruveta saadakseni arvoisille Hämeen Sanomien lukijoille, varsinkin oppimattomalle kansalle, johon minäkin luen itseni, mutta myös oppineille, jos mieli heidänkin lukea tekee, parilla sanalla kertoa eilen Hyömäen kartanossa olleista arpajaisista.

Hauhon pitäjän ompeluseura oli päättänyt panna toimeen arpajaiset hankkiakseen siten hopeiset kynttilänjalat seurakunnan kirkkoon. Monta kieltä pääsi liikkeelle tätä tämmöistö tarkoitusta vastaan, ja kuulin minäkin pistettävän koko lailla ankaria sanoja asiasta, mutta toisten mielestä taas ei hullumpaakaan ollut saada kirkonvalo nousemaan kirkkaasta lähteestä, nimittäin hopeajaloista. Olipa vaan nyt miten olikaan, mutta saatiin sitä kumminkin huvit toimeen sekä vasta- että myötämieleen.

Ilma kyllä jo juhlapäivän aamulla kävi kamalaksi, jottei meidänkään kylästä kaikki ne, mitkä aikeessa olivat mennä, uskaltaneet sateen alle lähteä, vaan minä kuitenkin uskalsin koettaa päästä paikalle. Pälkäneellä tiesin kyllä kansanjuhlat oleviksi, vaan minä kun arvelin pahemmaksi vielä kastuvan siellä, missä oli taivasalla oltava, niin käänsin tienhaarasta Hyömäkeen päin, vaikka olis vähän mieleni tehnyt Pälkäneelle. Sama tuuma oli muillekin tuupannut päähän, koska niitä näkyi itse pälkäneläisiäkin vaeltavan Hauholle.

Tuossa kuuden vaiheilla olin perillä ja hauskaa se oli katsella, kun pihakin oli rappusten ympärillä koristettu niin, että hyvin tiesi mistä piti sisään mentämän. Kun olin minäkin, niin kuin muut, saanut itselleni 75 penillä sisäänpääsymerkin lunastetuksi, astuin juhlasaliin. Se olikin hyvä jos muuallakin, niin kuin nyt Hyömäessä, sinisiä silkkinauhasolmuja (herrasväki taitaa sanoa niitä ruseteiksi) käytettäisi pääsymerkkinä, niin ei maksamatonta kansaa pääisis sisään, niin kuin on tapahtunut, kun paperipilettejä on annettu. Niin, minulta taisi unohtuakin sanoa, että se silkisolmukka pistettiin neulalla takin etukaulukseen.

Kun sisään tulin, niin pisti oikein oudosti silmääni niistä paljoista koristuksista, kun siellä oli nähtävänä. Salin peräseinälä oli kaikki voitot ladottuna niin kauniisti, luontonsa mukaan aina toisiinsa, ettei ollut missään liikaa komeutta eikä taas toisessa paikassa köyhyyden todistusta. Voittojen arvoisuutta minä en niin ymmärtänyt laskea, mutta paljo kalua siellä oli semmoista, jota olisin itselleni tahtonut, esim. yksi suuri tupakkikukkaro, joka oli tehty valkoisesta kankaasta, mutta se oli kuvallista, ja ne kuvaukset olivat korollaan. Arpa maksoi 25 penniä ja minä ostinkin niitä toistakymmentä, mutta kun ei onnistunut sen kukkaron sattua minun lipulleni, niin minä herkesin ostamasta. Se minua kyllä harmitti, etten sitä saanut, mutta kun sitten mulle sanottiin, että se olikin semmoinen esine, jolla kahvipannua jähtymästä varjellaan, niin minä lepyin, koska se on mulle yhdentekevä, jos sellainen kalu, jota ei mulla olekaan, on lämmin taikka kylmä. 

Katon alta, ympäri koko salia, eikä niitä olekaan monin paikoin niin suuria salia kuin Hyömäen, oli kierretty seppele, ja siihen vielä sinne tänne ruusuja pistetty, ihanteeksi. Kun arvat oli myyty, niin rupesivat Rantalan pojan soittamaan eikä sitten enää huilut hiljenneet ennen kuin kello kolme aamulla. Paljon oli tanssiväkeä eikä tahtoneet jalat väsyä valssista eikä polkka-polka loppua. Mutta sitten tuli siihen hauskaan seuraan semmoinen soma häiriö, kun parempi kansa yksistään pääsi laattialle. Minusta olisi ollut purppurin vuoro nyt käsissä, ja siihenhän sitä pojat jo hankkivatkin, mutta kun siinä soitto nousi, niin herrasväki rupesikin aivan omaa karkeloansa pitämään. Kerran kaupungissa käydessäni pääsin sattumalta minäkin oppineen kansan tanssia näkemään, jota sanotaan ranseesiksi ja joka oli hyvin sievää, vaan tämä oli niin lystimäistä ja juuri kuin jotakin sekasortoa olisi ollut. Nauratti se meitä äkkinäistä kansaa, kun herrat siinä yksinään tanssivat, ja pisti vähä vihaksikin monen, kun ei saanut siitä kielestä selkoa, jota tuo johtaja huusi toverilleen, (niin se oli soinnultaan kuin ruotsi, mutta en minä sitä sentään siksi uskalla sanoa), mutta kyllä me sen kumminkin mielellämme anteeksi annoimme, kun nähtiin että siinä oli vaan vallan lapsellista väkeä, joka ei kaupungissa ehkä oikein ole päässyt vuoroon, ja jolta ei kannata niin varsin paljon vaatia. 

Franseesi on tuttu enää lähinnä promootiotanssiaista

Ja saatiinhan me sitten perästäpäin pistää purppuria, kun tanssiaherrasväki meni kotiin. Eikä kenenkään heistä pidä sanoistani suuttua, vaan katson sen vallan viisaaksi, että kuki rätireerää ja avanseeraa – ne sanat minä erotin tuon johtomiehen puheessa – tässä maailmassa aina tarpeen ja tilaisuuden mukaan.

Mutta Hyömäkeläisille, ja varsinkin isäntäväelle, tahtoisin minä lausua lämpimät kiitokset siitä suuresta vaivasta, jota he olivat tilaisuutta varten nähneet ja siitä ystävällisyydestä, jolla he kansaa kohtelivat. Samaten tulee kiitosta paljo niille muille, jotka olivat työtä tehneet huvien toimeenpanossa. Se on nimittäin aina lystiä, kun pääsee hauskaan juhlaan ja hauskat ne todella olivat nämä Hyömäen arpajaiskemut. Ja kaikki käyttivät itsensä siististi.

Mitä tulee itse tarkoituksen saavuttamiseen, niin sain tiedon isäntäväeltä, että puhdas voitto nousi 381 markkaan, joka ei hyljättävä summa olekaan. Tulevaisuudessa sitten, jos minä joskus Hauhon kirkkoon pääsen talvisajalla, ja silmiini iskee valonsäteet kynttilöistä, joita kannattaa komeat hopeajalat, niin on niin hupaista.

Se minua hyvin hävettää, kun minun täytyy nimeni ilmoittaa, mutta koska minä olen kuullut, ettei sanomiin oteta yhtään kirjoitusta, jossa ei ole nimeä alla, niin kai täytyy minun sanoa se. Oikea nimeni kirjoissa on Isak Leanter Sundholm, mutta kyläläisten kesken tunnetaan minä nimellä

Mökin Jussi.

Hämeen Sanomat 13.8.1880:

Oikaisu: Mökin Jussin ilmoituksessa Hyömäen arpajaisista on oikaistava nettotulojen summa 330 markaksi. Huomattiin jälestäpäin, ettei oltukan laskettu pois kaikkia menoja

Hyömäkeläinen

Hakkalan kartanon seuralaisneidit

Hauhon Vuolujoen varressa oleva Hakkala oli rälssimaata, jota keskiajalla omistivat paikalliset mahtisuvut. Sen viljelystä huolehtivat talonpoikaiset lampuodit eli vuokraviljelijät, joiden tilat saivat nimet Heikkilä ja Eerola. Hakkalan tilukset kuuluivat 1700-luvulla Hyömäen kartanossa asuneelle von Kraemer-suvulle. Varsinaista aatelin asumakartanoa Hakkalaan ei syntynyt, mutta siihen tähtäävä hanke aloitettiin vuonna 1763. 

Tuolloin Ruotsista Suomeen Hämeen läänin jalkaväkirykmentin muuttanut kapteeni Herman Johan Dassau avioitui Hauhon Hyömäen kartanon neidin Helena Margareta von Kraemerin kanssa. Neiti oli ehtinyt jo 33 vuoden ikään ja aviomieskin oli jo 52-vuotias leskimies. Hakkalan toinen lampuotitila kunnostettiin avioparin kodiksi. Sen lähimpänä naapurina oli Keson kartano saman Vuolujoen varressa. 

Syntynyt ”kartano” tuskin oli kovin suuri ja loistelias rakennus, vaikka siitä toisinaan käytettiinkin nimitystä ”Hakkala gård” eli Hakkalan kartano. Kirkonkirjoissa se kulki silti entiseen tapaan Hakkalan rälssinä. Lapsia avioparille ei syntynyt. Kapteeni Dassau kuoli keuhkotautiin vuonna 1776. Lyhyt kuolinilmoitus julkaistiin Ruotsissa Inrikes Tidningarissa 7. maaliskuuta 1776. Siinä kapteeni Dassaun mainittiin kuolleen ”kartanossaan Hämeen läänissä.” Se kuulosti varsin muhkealta.

Hakkalan leskirouvalla oli luonaan varattomia aatelis- ja säätyläistyttöjä parempina palvelijattaria ja seuralaisina. Nuoret neitoset saivat opastusta kartanotalouden hoitoon, ja pääsivät seurustelemaan herrasväen kanssa. Mitä seuraneidin ja kamarineidin velvollisuuksiin kuului? Se tietysti vaihteli, mutta katsotaanpa Englannissa vuonna 1825 ilmestyneestä kirjasta The Complete Servant mitä heiltä odotettiin:

Ensinnäkin tämän tuli olla vaatetukseltaan siisti ja puhdas. Hänen piti olla aina hyväntuulinen ja nöyrä sekä herkeämättä tarkkailla rouvansa luonnetta voidakseen täyttää tämän tahdon ”sillä kohteliaan pehmeällä ja ystävällisellä käytöksellä, joka tuo seuraneidille arvostusta ja kunnioitusta.” Liikkumisen tuli olla hillittyä ja huomaamatonta. Puvun piti olla siisti ja yksinkertainen, ei koreileva. Ehdoton täsmällisyys oli hyve ja samoin kuin väsymätön huomion osoittaminen. Seuraneidin tai kamarineidin tuli pitää huolta rouvansa vaatevarastosta ja varmistaa, että pukeutumishuone pysyy siistinä. Mikäli palveltava rouva oli iäkäs, niin seuraneiti huolehtii edellisten lisäksi tämän lääkkeistä, oli seurana ja tarvittaessa viihdytti tätä vaikkapa lukemalla ääneen. Ei monotonisesti kuten koulutyttö eikä teeskennellen, vaan luontevasti olipa sitten kyseessä romaani, saarnakokoelma, runous tai oodit.

Toki tehtävät vaihtelivat sen mukaan, millainen talous oli kyseessä, ja mikä oli rouvan asema. Hauhon Hakkalan kaltaisessa upseerinlesken vaatimattomassa taloudessa kamarineiti oli luultavasti myös taloudenhoitajatar. Todella kokenut seura- tai kamarineiti oli niin kallis ylellisyys, jollaista vain harva pystyi palkkaamaan. Siksi oli tyydyttävä nuoriin neiteihin, joilla oli kotoa saadut perustaidot. Rouvan piti opastaa heitä, joten hyöty oli molemminpuolista. 

Ensimmäinen seura- tai kamarineiti Hakkalassa lienee ollut 18-vuotias Catharina Eleonora Taube, joka muutti sinne veljensä furiiri Peter Ludvig Tauben luota Aikkolan majoittajan puustellista. Neiti Taube oli tullut Hauholle vanhempiensa luota Kuhmoisista Keikkalan puustellista. Kun veli vaimoineen muutti Rautalammille, Catharina siirtyi Hakkalaan leskirouva Dassaun seuralaiseksi. Pari vuotta kartanotalouden opiskelua takasi hyvän pääoman joko avioliittoon tai taloudenhoitajattaren uraan – mikäli sulhasta ei alkanut kuulua. 

Catharina Tauben muutettua vuonna 1775 Viitasaarelle, Hakkalaan tuli 18-vuotias Anna Kaisa Stampel, joka oli syntynyt Jämsässä korpraali Johan Stampelin ja Christina Rönbergin tyttärenä. Perheessä oli monta lasta ja korpraalintorpassa oli varmasti vaikeaa pysytellä säätyläisessä elämäntavassa. Anna Kaisa muutti Hakkalaan vuoden 1778 tienoilla ja oli enemmän palvelijatar kuin seuraneiti. Hän viipyi muutaman vuoden ja avioitui vuonna 1783 Kokkilasta kotoisin olleen korpraali Henrik Skönin kanssa. Avioliitto jatkui miehen kuolemaan asti, jonka jälkeen Anna Kaisa palasi leskenä vielä vuosiksi 1814-15 Hakkalan kartanoon. 

Hämeen vaatimattomissa kartanoissa seuraneidin, kamarineidin, taloudenhoitajattaren ja sisäkön erot olivat olemattomia. Heidät merkittiin kirkonkirjoihin joko tittelillä ”fröken” (neiti) ja tai nimekkeellä ”jungfru” (neitsyt). Merkitystä oli lähinnä sillä, oliko asianomainen aatelinen vai aateliton. Siitä kertoo merkintä neitsyt Britan kohdalla. Hänen kerrotaan lähteneen ”palvelukseen kappalainen Grahnin luo”. Kaikkia Hakkalan seura- ja kamarineitoja yhdistää hyväsukuisuus ja köyhyys eli heidän piti ansaita elantonsa. Seuraneitinä saattoi päästä tapaamaan soveliaita sulhasehdokkaita, kunhan ei kurkottanut liian ylös. Silloin köyhä säätyläisneiti helposti päätyi avioliiton sijasta avoimeen liittoon. Hakkalan aatelisista seuraneideistä yksikään ei avioitunut aatelismiehen kanssa, vaan avioliiton myötä säätykierto vei heitä alemmas. 

Hakkalan rälssi Vuolujoen varressa

Aatelisen Margareta Helena Schulmanin asema Hakkalassa 1800-luvun alussa viittaa seuraneitiin. Hän tuli taloon 21-vuotiaana vuonna 1798 ja viipyi siellä peräti 15 vuotta, kunnes avioitui vuonna 1813 kersantti Gustaf Henrik Memsenin kanssa. Talon rouva oli tuolloin jo iäkäs ja tarvitsi huolenpitäjää. Ilmeisesti neiti Schulman oli erityisen mieluinen seuraneiti. Viimeisin seuraneiti Hakkalassa mainitaan kapteeninrouvan kuolinvuonna 1817. Hän oli 21-vuotias aatelisneiti Agneta Concordia Sass, joka oli kotoisin Tuuloksen Kommilasta. Agneta solmi myöhemmin avioliiton Johan Mennanderin kanssa. 

Kapteeninleski Helena Margaretan kuoltua vuonna 1817 Hakkala palautui takaisin Hyömäen kartanon von Kraemereille. Hakkalan kausi kartanona kesti siis suunnilleen 40 vuotta. Sen jälkeen se muuttui jälleen lampuotien asumaksi. Hakkalan tilukset myytiin vuonna 1864 Lammilta kotoisin olleelle Adam Karhulalle. Tuolloin Hakkalan vuokratilat Eerola ja Heikkilä muodostivat jo pienen kylämäisen asutuksen, jossa oli myös torppia ja mäkitupia.

Vuonna 1820 luotettava ja kunnollinen neiti jätti ilmoituksen Åbo Tidningariin, toivoen paikkaa kamarineitinä jossakin kunniallisessa perheessä, joko kaupungissa tai maaseudulla; hän on jopa saksan kielen taitoinen eikä puutu arvostettua koulutodistusta. Vastauksia ilmoitukseen pyydetään jättämään sillan pielessä olevaan kirjakauppaan. Vastaavia hienotunteisia ilmoituksia julkaistiin paljon.

Kuvat: 

Pehr Hillerström: Kerivä nainen. Kansallisgalleria.

Kalmbergin kartasto 1855. Doria. Kansalliskirjasto

Åbo Tidningar 19.7.1820, no 55.