Johanna Carolina Blåfield - aatelisneiti kyökin puolella

Blåfieldit aateloitiin vuonna 1476. Se on vanhimpia suomalaisia aatelissukuja ja juhlii 540 vuottaan marraskuussa Ritarihuoneella. Se on huomattavasti vanhempi kuin Schulmannien suku, jos mittana pidetään ikää. Blåfieldit ovat aina olleet lapsirikas suku eikä sitä ole uhannut ”sammuminen”, vaan se elää mieslinjassa edelleenkin. Suvun elinvoimaisuuden ilmentymä lienee sekin, että siihen syntyneet ovat sitkeästi selviytyneet tilanteesta kuin tilanteesta – kuten vaikkapa armottomasta säätykierrosta.

Tarina alkaa Espoosta, jossa vuonna 1794 armeijasta eronnut kersantti Anders Reinhold Blåfield asusteli avosuhteessa Maria Adamintyttären kanssa Espoon Friisilän Svinolundin torpassa. Maria Adamintytär käväisi synnyttämässä Janakkalan Vähikkälässä aviottoman tyttären vuonna 1792, joka kastettiin Hedvig Helenaksi. Maria oli ehkä talollisentytär Janakkalan Koutolasta. Toinen avioton tytär Maria Sofia syntyi Espoossa vuonna 1794 eikä sitä enää pyritty salaamaan. Maria Adamintytär ja Anders Reinhold Blåfield solmivat avioliiton vuonna 1798. Selvää siis on, että painetut aatelismatrikkelit eivät tällaista perhettä tunne kuin auttavasti.

Vuonna 1802 syntynyt aviolapsi Johanna Carolina sai säätyläiskummit, joista silmään pistää Nils Adolf von Kraemer ja vaimonsa Gustava Ingman. Nils Adolfin äitikin oli omaa sukua Blåfield Tuusulasta. Johanna Carolina oli hädin tuskin vuoden vanha, kun perhe muutti vuonna 1803 Hattulan Kouvalaan, josta he siirtyivät vuonna 1806 Janakkalan Vuorenpäähän. Ainoa poika Johan Ivar syntyi ja kuoli 1805. Carolina Johannan ja hänen sisartensa elämä oli kaukana kartanon salien ja förmaakien eleganssista.

Isä Anders Reinhold Blåfield kuoli vain 40 vuotiaana vesipöhöön (svulnad) 24.2.1809. Vaikea tilanne leskelle ja tämän pienille lapsille. Äiti Maria Adamintytär oli kironkirjoissa rouva (fru) ja tyttäret saivat vihittäessä tittelin ”jungfru” eli neiti kuten aatelisneidolle kuului. Jonkinlaista säädynmukaisuutta pyrittiin säilyttämään. Maria Sofia, Johanna Carolina ja Gustava Otteliana lähtivät sisäpiioiksi kartanoihin. Kaatumatautia poteva Hedvig Helena eli äitinsä kanssa ruotuvaivaisena ja kuoli Janakkalan Nuolialassa 30 vuotiaana vuonna 1821. Leski Maria Adamintytär kuoli 70 vuotiaana vuonna 1837. Vaikea arvioida voiko hänen kohdallaan puhua nousevasta säätykierrosta...

Blåfieldin aatelisneitipiiat päätyivät kaikki Hauholle. Maria Sofia Blåfield palveli Keson puustellissa vuonna 1820 ja avioitui hauholaisen suutarin Juho Hylenin kanssa. Nuorin sisar Gustava Ottiliana Blåfield avioitui vuonna 1835 Hyömäen Kirppusen emännäksi. Talo kuului Hyömäen kartanoon, jonka von Kraemer-sukuinen herra oli emännälle etäistä sukua.

Johanna Carolina Blåfield ja miehensä Henrik Henrikinpoika asettuivat aluksi Hausjärven Leppäkosken kartanoon. Henrik mainitaan vuoden verran renkivoutina ja sitten muonatorpparina Viralan myllyllä. Sieltä he muuttivat 1833 Kalvolaan Niemen kartanoon ja vuonna 1835 Hauholle Vitsiälän Tekkariin, josta he siirtyivät vuodeksi 1838 Lautsian kartanoon. Neljästä syntyneestä lapsesta kolme oli jo kuollut. Vitsiälässä syntyneen Carl Fredrikin kummeina oli Hyömäen kartanon rouva von Kraemer ja tämän tytär.

Henrikin ja Johanna Carolinan muuttokirja Hauholle

Lautsian kartanossa tapahtui kesäkuussa 1838 tragedia: perheen nelivuotias Johan hukkui kartanon kaivoon. Miten se tapahtui, ei selviä. Murheellinen tapahtuma kosketti varmasti koko kartanoa ja sen asukkaita. Elämä kuitenkin jatkui. Carolina Johanna synnytti Lautsiassa syksyllä 1839 pojan Reinholdin. Tämän jälkeen perhe muutti Lammille, Lammilta Hausjärvelle ja Hämeenlinnaan. Tässäkin tapauksessa liikkuva, levoton elämä pätkätöineen tuntui vaativan veronsa, sillä viimeksi kirvesmiehenä toiminut aviomies kuoli 1845 vain 41-vuotiaana vatsavaivoihin. Seitsemän lasta synnyttänyt ja heistä suurimman osan menettänyt Carolina Johanna menehtyi kolme vuotta myöhemmin 46-vuotiaana ”horkkaan” (frossa).

Mitenkähän säätyasteikon eri portailla elävät Blåfieldit suhtautuivat toisiinsa? Kohtasivatko rikkaat Blåfieldit renkeinä, piikoina ja tilattomina puuhailevia lukuisia aatelisia Blåfieldejä, ja jos kohtasivat, miten he suhtautuivat? Oliko tunnelma kiusallinen? Miltä tuntui Schulmanneista se, että renkivoudin vaimo oli vanhaa aatelia mutta hääri kyökissä ja tuvassaan? Oliko ajatus helppo ohittaa Jumalan määräämänä kohtalona ja kenties rangaistuksena epäsäätyisistä avioliitoista, joissa jalo aatelinen veri pääsi sekoittumaan rahvaaseen? Silti ainakin Hyömäen von Kraemerit tuntuivat auttaneen etäistä sukulaisperhettään ja toimivat useita kertoja lasten kummeina. Niin tai näin: Blåfieldit ovat selviytyjien sukua.

Blåfield-perheet, klikkaa kuva isommaksi

 Kuva: Giuseppe Maria Crespi: Keittiöpiika (wikimedia commons)

Mamselli Ulrika Hirn ja "Ulla Winblad"

Marraskuun 11. päivänä vuonna 1788 Hauhon Lautsian kartanossa vietettiin 30-vuotiaan mamselli Ulrika Hirnin häitä. Hän oli tullut vuotta aiemmin Lammilta sisäpiiaksi kartanoon. Ulla mamselli oli syntynyt ja kasvanut Hauholla. Hän oli hyvää sukua – mutta köyhä. Häät järjestänyt Lautsian rouva Ebba Christina Tihlman saattoi tuntea lämpöä mamselli Ulrikaa kohtaan: tämä oli kasvanut Hauhon Vitsiälässä aivan kuten hänkin, samassa seurapiirissä. Kumpikaan heistä ei ollut aatelinen: Silti toinen päätyi kartanon rouvaksi ja toinen hänen piiakseen.

Ulrika Hirn syntyi vuonna 1758 siltavouti Håkan Hirnin toiseksi nuorimmaksi lapseksi. Miehellä oli 50-vuotiaana ehtinyt olla kolme vaimoa ja nyt syntyi yhdestoista lapsi. Vaimo Brita Johanintytär jäi jo vuonna 1761 leskeksi lapsikatraansa kanssa. Håkanin isoisä oli ollut varusmestari Jonas Hirn ja isoäiti aatelinen Elisabet Gyllenbögel. Jälkeläisiä oli kirkkoherroina ja virkamiehinä, kuten Axel Bergholmin sukukirja Suomen aatelittomista suvuista vuosilta 1899-1901 kertoo. Ulrika Hirn ei ole päätynyt sukukirjaan. Syitä lienee kaksi: sukuhaara niin sanotusti ”vajosi rahvaaseen”. Toinen syy oli se, että yksittäisten köyhien mamsellien etsiminen kirkonkirjoista oli 1800-luvun lopulla liian työlästä eikä patrilineaarisesti katsoen tärkeää.

Ulrika Hirn (1758-1835) ei löydy Bergholmin sukukirjasta

Håkan Hirnin tyttärien osana oli ansaita elantonsa. Parempiosaiset auttoivat perhettä parhaansa mukaan. Salpietarinkeittämän johtaja Christoffer Herkepaeus palkkasi Petter Håkaninpojan salpietarinkeittäjäksi mikä auttoi osaltaan myös perheen naisia. Petter ei katsonut tarpeelliseksi käyttää sukunimeä.

Vitsiälän Tekkarin puustellin omistaneet kornetti Caspar Fredrik von Kraemer ja Maria Elisabet Blåfield ottivat Ulrika Hirnin luokseen palvelijattariksi 1770-luvun alussa. Talossa oli jo taloudenhoitajattarena Ulrikan sisarpuoli Anna Maria Hirn. Ulrika oli 16-vuotias neito ja sai merkinnän tjänarinna (palvelijatar). Se oli tavallista piikaa korkeampi asema. Vuonna 1781 Ulrika siirtyi palvelijattareksi pappilaan. Samana vuonna 41-vuotias sisar avioitui iäkkään puusepän tointa harjoittaneen korpraali Jacob Wramin kanssa.

Nuoren mamsellin kohtaloksi koitui – kuinkas muuten – nuori aatelismies Carl Gustaf Blåfield. Tämä oli Tekkarin rouva Margareta Elisabetin nuori veljenpoika. Ulla mamselli ei ollut oppinut sisarensa kohtalosta mitään. Anna Maria oli nimittäin synnyttänyt aikoinaan aviottoman lapsen ja kertonut isäksi Nils Herman Silvanin, joka avioitui Tekkarin herran Casper Henrik von Kraemerin sisaren kanssa muutamaa päivä ennen aviottoman lapsen syntymää. Melkoinen skandaali, mutta se on toinen tarina.

Nuoret herrat mieluusti bellmanilaisessa hengessä palvoivat mamselli Ullan ja Anna Marian kaltaisia nymfejä mutta eivät avioituneet heidän kanssaan. Ulrika saattoi sitä odottaa, koska Hirnit olivat hyvää sukua, mutta se ei riittänyt. Hän oli sisäpiika ja äitikin oli kuulunut rahvaaseen. Ulrika synnytti 25-vuotiaana Vitsiälän Tekkarissa aviottoman Carl Gustafin 1.12.1783, joka eli vain muutaman kuukauden. Isäksi merkittiin Carl Gustaf Blåfield. Jotenkin traagista, että Tekkarin herran ja rouvan luokseen ottamat köyhät mamsellit vieteltiin heidän nuorten sukulaismiestensä toimesta. Surullista, mutta epäilemättä tavallista.

Ulrika Hirnin avioton Carl Gustaf syntyi vuonna 1783

Ulrika mamselli löysi Lautsiassa aviomiehen, Pälkäneeltä muuttaneen pellavankutojan oppipojan Anders Andersinpojan, joka oli häntä viitisen vuotta nuorempi. Hän sai vaimonsa kautta hyvät suhteet Hauhon säätyläisiin. Anders otti sukunimen Stierna ja aviopari asettui Hauholle.

Mamselli Ulrika Hirnin elämäntarinaa voisi verrata trubaduuri Carl Michael Bellmanin muusan Ulla Winbladin elämäntarinaan. Palvotun hahmon esikuva oli Maria Christina (Maja-Stina) Kiellström (1744-1798), joka syntyi hyvään perheeseen mutta joutui ansaitsemaan elantonsa jo nuoresta alkaen. Hän oli työssä tukholmalaisessa silkkikehräämössä päätyessään suhteeseen eversti Wilhelm Schildin kanssa, joka oli Maja-Stinan mukaan luvannut avioitua hänen kanssaan. Avioton lapsi eli vain lyhyen aikaa. Maja-Stinasta tuli ”langennut nainen”. Jotkut ovat tulkinneet Maja-Stina Kiellströmin prostituoiduksi, mutta mitään siihen viittaavaa ei löydy asiakirjoista.

Avioton lapsi ei tehnyt naisesta prostituoitua. Eikä se, että vietti iloista elämää herraseurassa krouveissa ja puistikoissa. Eikä edes se, että eksyi joskus yhden yön suhteisiin. Viinin virta ja nuorten naisten estoton ilottelu herätti toki paheksuntaa kuten se herättää kaikkina aikoina. Mutta varsinaisen ilotytön ammatin harjoittaminen oli 1700-luvulla, ja on edelleenkin, aivan eri asia.

Maja-Stina haastettiin oikeuteen – ei elämäntavoistaan, vaan koska hän fabriikin kehrääjänä pukeutui punaiseen silkkiin ylellisyyslakien vastaisesti. Carl Michael Bellman palvoi Maja-Stinaa kuten moni muukin herra. Maja-Stinaa voi verrata nykypäivänä tosi tv-tähteen tai julkkismalliin, jolla on tuhansia seuraajia Instagramissa. Maja-Stina eli ”Ulla Winblad” avioitui vuonna 1772, jäi leskeksi ja avioitui toistamiseen. Hän ei tiettävästi myöhemmällä iällään ollut erityisen otettu roolistaan suorasukaisten Fredmanin epistoloiden estottomana Bacchuksen papittarena.

Juhannuksen kunniaksi tässä vielä Carl Michael Bellman ja hänen Ulla Winbladinsa. Moni muistaa koulussa laulaneensa samaa sävelmää, mutta siveämmällä suomennoksella, jossa kaino morsian solmii seppelettä ja hääpari suuntaa kohti kirkkoa. Alkuperäisessä tekstissä – käy hieman toisin…

Epistola numero kahdeksankymmentä

Ulla Winbladin huvimatkasta ensimmäiselle torpalle

Kattrumpenin tullin lähelle

Pastoraali on omistettu kuninkaalliselle sihteerille

Kellgreenille

Kuin paimentyttö korea

Kesäpäivänä lähteellään

Hän poimii kukkaisnurmeltaan

Nuo korunsa kauneimmat

Ja joukost' apilan, syreenien

Et helmien sä loistavan nää

Kun sitoo tyttö seppeltään

Noin rakkauden puuskassaan

Niin verhoutui nymfini juhlaansa

Hän kukkiin kauniisiin

Kun lähti hän vieraaks' Mollbergin

Tuohon torppaan niin pikkuiseen

Se aivan lähellä tullia on

Siel' ravut punaiset kattiloissa

Ja sinne vesi lahden tän

Näin aaltoina etsiytyy

Kas, luona torpan eteisen

Hän astuen havuille

Noin jätti nuo keinuvat kiesinsä

Oli sunnuntaipäivä tuo

Oli aika Jufursin ukkosen

Ja Danderydin kellot löi

Ja kukko kiekui jossakin

Ja pääskynen lens huoneeseen

Nyt pikari alkoi kierellä

Ja Mollberg jo kaatuikin

Nymfimme kaatoi kädellään

Tuon viinan hameelleen

Kas, paimentyttö lisää pyys

Ja hameensa hän riisui pois

Ja herrasväkemme ryyppäsi

Kun luottoa sai muorilta

Tuos' pihalla hevonen keltainen

Noin ylöspäin ojentuu

Et' kiesien kori ja pyörätkin

Siin' hajoten murentuu

Se kiimassaan pois haluaa

Ja pärskii, hirnuu turvallaan

Mut' Ulla sänkyyn kaadettu

Ja Mollberg, he nukkuvat viel'

(Suom. Jukka Taberman, Vesa-Matti Loiri: Ennen viimeistä maljaa 1980)

Kuvat: Francois Boucher: Les Charmes de la vie champêtre 1737. Wikimedia Commons. Axel Bergholm (toim.): Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja, I osa, s.582.