Hämeenlinnan rakentaja

Hauhon kirkon vierestä löytyy vaatimaton hautalaatta, josta erottuu nimi Eric von Stockenström 1731-1801. Paikallista historiaa tuntevalle sukunimi on outo. Mikä mies oli majuri von Stockenström, ja miten ja mistä hän oli päätynyt Hauholle? 

Varsin usein tässä maailmassa käy niin, että jonkun suuren hankkeen päättäjät ja suunnittelijat saavat pysyvän maineen, mutta sen sijaan hanketta toteuttaneiden uurastus unohtuu. Erik von Stockenströmin kohdalla voi todeta näin tapahtuneen. Hämeenlinnan historiasta kirjoitetut lukuisat tutkimukset tuntuvat unohtaneen hänet. Nimi kyllä vilahtelee siellä täällä, mutta kukaan ei näytä pysähtyneen häneen tarkemmin.

Hyvin kyllä tiedetään, että Hämeenlinnassa vieraillut Kustaa III teki vuonna 1775 päätöksen Hämeen linnan puolustuksen kohentamisesta ja kaupungin siirrosta nykyiselle paikalleen Niementaustaan. Uudistettava linna kivettyine vallihautoineen tarvitsi lisää tilaa ja kaupunki sai luvan siirtyä pois alta. Päämajoitusmestari Axel Magnus von Arbin sai vuonna 1776 valmiiksi suunnitelmansa Hämeen linnan puolustuskunnon kohentamiseksi. Maaherra Anders de Brucella on myös ansionsa kaupungin 1700-luvun historiassa. Sen sijaan von Stockenström pysyy varjoissa.

Aloitetaan alusta. Erik von Stockenström syntyi Ruotsissa Örebrossa Genstorpin virkatalossa 28.12.1731. Hänen vanhempansa olivat kihlakunnantuomari ja hovioikeudenneuvos Lars Stockenström ja Maria Elisabet Fegraea. Suku polveutui 1500-luvulla eläneestä Norrköpingin pormestarista. Erik lähti tavan mukaan sotilasuralle. Isän aatelointi vuonna 1752 toi sukunimeen etuliitteen -von. Isän aateloitu veli eteni urallaan vieläkin komeammin. Setä Erik von Stockenström päätyi valtaneuvokseksi ja oikeuskansleriksi, jolla oli merkittävä rooli Ruotsin sisäpolitiikassa. Hänet korotettiin ensin vapaaherraksi ja sittemmin kreiviksi. Veljenpojalle olisi avautunut komeat näkymät aatelissuvun ainoana perillisenä, koska sedälle ei syntynyt poikia. Toisin kuitenkin kävi: Erik ei solminut avioliittoa. Niinpä aatelittomaksi jääneelle Larsin ja Erikin veljelle Salomonille myönnettiin aatelisarvon 1778, ja hänen poikansa turvasivat suvun jatkuvuuden. Erik von Stockenström eli elämänsä yksin ilman perhettä.

Majuriksi ylennyt Erik von Stockenström päätyi 1770-luvulla 40-vuotiaana Suomeen ja Hämeenlinnan komendantiksi. Mahdollisesti Kustaa III:n hovipiiriin kuulunut setä kreivi von Stockenström auttoi häntä saaman toimen. Erik von Stockenströmin tehtävä oli johtaa massiivisia linnoitustöitä ja koko kaupungin siirtoa. Kuningas lähetti hänelle suoraan ohjeita, kuten esimerkiksi määräyksen kaupungin uuden paikan tasaamisesta. Viisitoista vuotta von Stockenström valvoi, johti, raportoi ja organisoi väsymättä suurhanketta. Diplomatiaakin tarvittiin, koska suunnitelmat eivät aina miellyttäneet kaupunkilaisia. Mutta kuninkaan antamia määräyksiä oli pakko totella. Hämeenlinnalaisten lähin kiukunpurkauksen kohde oli tällöin von Stockenström.

Päävartio näkyy kuvassa portin takana

Näkyvimmin Erik von Stockenströmin kädenjälki näkyy nykyisin linnan Päävartiossa, joka rakennettiin kruununleipomon jatkeeksi sen länsipuolelle. von Stockenström ja Nils Cedergren laativat rakennusta varten piirustukset vuonna 1780. Rakentaminen alkoi heti seuraavana vuonna ja kaksi kerroksinen tiilirakennus valmistui parissa vuodessa.

Erik von Stockenström erosi komendantin tehtävistä 60-vuotiaana vuonna 1792. Oli tullut aika vetäytyä eläkkeelle. Hän ei palannut Ruotsiin, vaan asettui Hauholle Kokkalan rälssitilalle. Palveluksessa oli taloudenhoitajattaria, piikoja ja renkejä. Maanviljelyksestä huolehtivat lampuodit. Miten lienee vanhan herran aika kulunut Hauhonselän rannalla? Kenties siten kuin kenen tahansa eläkeläisen: kalastellen ja vanhoja ystäviä tavaten. Hämeenlinna asukkaineen oli tullut tutuksi ja sinne oli Hauholta lyhyt matka. Ehkäpä majurilla oli myös vuokra-asunto kaupungissa. Hauholaiselle herrasväelle vanha upseeri jäi ehkä vieraaksi niiden yhdeksän vuoden aikana mitkä hän vakituisesti asui pitäjässä. Vuonna 1801 huhtikuun alussa majuri von Stockenström kuoli Hauhon Kokkalassa 70-vuotiaana. Kuolinsyyksi kirjattiin ”ruusu ja kylmänvihat” (rosen och kallbrand).

Kokkalan rannasta avautuu Hauhonselkä

On hienoa, että Hämeenlinnan historian kannalta erittäin merkittävässä roolissa olleen Erik von Stockenströmin hautakivi on edelleen olemassa. Hän jos kuka ansaitsisi näkyvämmän paikan myös Hämeenlinnan kaupungin historiassa. Vaatimaton hautakivi Hauholla muistuttaa sisämaakaupungin historian mullistavimmasta vaiheesta, jonka majuri von Stockenström ajoi sinnikkäällä päättäväisyydellä läpi.   

Lähteet:
Koskinen, Pekka: Linnoitustoiminta Hämeen linnassa 1777-1783. Linnassa ja sen liepeillä. Elämää Hämeen linnassa. Hämeenlinna 1990.

Koskinen, Pekka: Hämeen linnan linnoittaminen kustavilaisella ajalla 1772-1808. Väitöskirja, Tampereen yliopisto 2007.

Lindeqvist, K.O: Hämeenlinnan kaupungin historia (osa II) Ruotsin vallan aikana. Hämeenlinna 1926.

Vilkuna, Anna-Maria: Hämeen linnan opaskirja. Helsinki 2001.

Kuvat:

Julius Ailio: Hämeenlinnan kaupungin historia I (1917). Hämeenlinna 1880-luvulla.

Adelsvapen, wikimedia commons.

Laskiaishuveja

Laskiaisena vuonna 1814 Hauhon Sotjalan Hovinkartanon neiti Charlotte Gripenberg vieraili äitinsä kanssa Tuuloksen Toivoniemen kartanossa. Mukaan oli kutsuttu myös kirkkoherra Ivar Walleniuksen vaimo Maria Krogius. Paikalla oli myös Toivoniemen neidin Sofia Munsterhjelmin ja Charlotte Gripenbergin ystävätär ja koulutoveri neiti Fredrika von Knorring Hämeenkyröstä. Juhlinta oli varsin pienimuotoista vain muutamien vieraiden kera. Sofien päiväkirja kertoo, että laskiaisen kunniaksi kartanossa tarjottiin vehnäpullia, jotka oli täytetty manteleilla, sokerilla, kanelilla ja korinteilla. Pullalautaselle kaadettiin lisäksi manteleilla, ruusuvedellä, sokerilla, sitruunankuorella ja kanelilla maustettu kuuma maito. Tätä herkkua varmasti tarjoiltiin muissakin lähiseudun herraskodeissa.

Laskiaispulla pilkottiin siis maidon sekaan. Toivoniemen erikoisuus oli se, että mantelimaitoon lisättiin tilkka ruusuvettä. Laskiaispulla onkin vanha herkku, joka on muuttanut muotoaan parin vuosisadan kuluessa: mantelimaidon on korvannut kermavaahto ja mantelimassa.

Tavallinen kansa Hauholla juhli laskiaista mäenlaskun merkeissä ja huuteli omaan kylään pitkiä pellavia ja toivotteli naapurikylään tappuroita. Laskiainen kietoutui vahvasti pellavan kasvuonneen ja siksi tytöt kulkivat laskiaisena hiukset auki. Tukevan ja rasvaisen ruuan syöminen oli perinne, sillä laskiainen merkitsi vanhastaan pääsiäiseen päättyvän paaston alkua. Herne- ja papurokka siansorkilla oli laskiaisen perinneruoka. Hauholla piti laskiaissaunassa olla hiljaa, etteivät hyttyset syö kesällä. Kartanoiden esikuvan mukaan, laskiaispullat alkoivat 1800-luvulla yleistyä tavallisen kansan pöydissä. Jo 1800-luvun lopulla pullapitko oli perinteinen herkku Hauholla. Vehnänen eli nisunen tehtiin kokomaidosta, nostatettiin hiivalla ja maustettiin munalla ja voilla sekä palmikoitiin lenkiksi. 

Herrasväki juhli laskiaista 1800-luvun alussa suurilla naamiaistanssiaisilla. Laskiainen on tunnetusti Venetsian kuuluisien karnevaalien aikaa, ja niiden vaikutus ulottui aina talviseen Hämeenlinnaan asti. Finlands Allmänna Tidningissä ilmoitettiin vuonna 1843 Hämeenlinnassa järjestettävistä yleisistä laskiaissunnuntain naamiohuveista seurahuoneella. Niihin myytiin lippuja kauppaneuvos Carl Detlof Thérmenin kaupassa. Kaikille avointa huvia naamiaiset eivät sentään olleet, sillä ilmoituksen mukaan ne koskivat vain säätyläishenkilöitä - Hämeenlinnan rahvas saattoi korkeintaan seurata ulkona, keitä juhliin oli menossa. Lopuksi vielä huomautetaan, että lippuja ei myydä naamioituneille henkilöille. Siten estettiin se, ettei joku naamioitu sorea piika tai salskea renki tullut kohtalokkaasti sekoittamaan Hämeenlinnan säätyhierarkiaa ja säätyläisnuorison sydämiä... 

Historiasta ammentavaa naamiaismuotia vuodelta 1837 (yllä) ja fantasiapukuja vuodelta 1844

Naamiaiset olivat niin suosittua laskiaishuvia, että ruotsalaisessa vuodesta 1818 ilmestyneessä muotilehdessä Magasin för konst, nyheter och moder esiteltiin säännöllisesti naamiaisiin soveltuvia toinen toistaan eksoottisempia asuja, joita arvattavasti kopioitiin myös suomalaisen säätyläistön keskuudessa. Kartanoiden ullakoiltakin saattoi löytyä edellisten vuosisatojen peruina vanhoja peruukkeja ja pönkkähameita naamiohuveihin. Myös tyylitellyt "kansanpuvut" olivat suosittuja naamiaisasuja. Olihan "talonpoikaistytöksi" pukeutuminen samalla muodikkaan kansallisromanttista. Alla olevassa vuoden 1834 muotikuvassa esitellään naamiaisiin saksalaista, sveitsiläistä ja skotlantilaista kansanpukua.

Voikin vain kuvitella millaisiin pukuja nähtiin Hämeenlinnan seurapiirien laskiaistanssiaisissa tai yksityisissä naamiaisissa lähialueen kartanoissa.

Kuvat: Magasin för konst, nyheter och moder 1834, 1837, 1844. Nordic museum. 

Lähteet:

Finlands Allmänna Tidning 8.2.1842. 

Kirsi Vainio-Korhonen: Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. SKS. 2012.

Vanhaa Hauhoa. Vuonna 1925 toimineen kansatieteellisen retkikunnan tulokset. Suomen Muinaismuistoyhdistys

Kouluneitejä Hämeenlinnassa

Syksyllä mukaani tarttui sivukirjaston poistomyynnistä Kirsi Vainio-Korhosen teos Sofie Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa (2012). Arvelin, että se voisi valottaa hauholaisen seurapiirin elämää – ja olin oikeassa. Sain paljon lisätietoa Hämeenlinnan seudun kartanoelämästä. Huolimatta Hauhon kirkkoherra Ivar Walleniuksen vilpittömästä pyrkimyksestä yhdistää seudun herrasväkeä, säätyerot olivat yhdessä suhteessa ylittämättömiä: aatelisto muodosti suljetun sisäpiirinsä, vaikka seurustelikin vilkkaasti muiden kanssa.

Hovinkartanon aatelisneiti Margareta Charlotte Gripenberg saattoi 12-vuotiaana tanssia katrillia Hauhon pappilassa ja Leppäniemessä, mutta se oli vasta harjoittelua tulevaa seurapiiriä varten. Sen muodostivat Hämeenlinnan lähiseudun aatelisperheet. Aateliston piiristä valittiin myös neitojen aviopuolisot. Tuuloksen Juttilan Toivoniemen kartanon Munsterhjelmit ja Sotjalan Hovinkartanon Gripenbergit seurustelivat tiiviisti keskenään. Sofie Munsterhjelm ja Charlotte Gripenberg olivat sydänystäviä viimeistään siinä vaiheessa, kun molemmat siirtyivät tyttökouluun Hämeenlinnaan. Tämä käy ilmi Sofie Munsterhjelmin pitämästä päiväkirjasta. 

Hämeenlinna 1819

Hämeenlinnaan perustettiin vuonna 1813 madame Ahlbergin yksityinen sisäoppilaitos nuorille neidoille. Uusi venäläistyyppinen tyttökoulu saavutti nopeasti lähiseudun aatelisperheiden suosion. Madame oli saksalaissyntyinen ja avioitunut Venäjällä pastori Johan Ahlbergin kanssa. Koulun suosion takasi se, että Hämeen läänin maaherra Gustaf Fredrik Stjernvallin kaksi tytärtä kirjautuivat kouluun heti ensimmäisten joukossa. Mukaan pääsivät syksyllä 1813 myös Hauhon Hovinkartanon neiti Charlotta Gripenberg samoin kuin Tuuloksen Toivonniemen Sofie Munsterhjelm, jonka päiväkirja on ainoa säilynyt kuvaus 1800-luvun alun tyttökoulusta. 

Tanssiaispuku 1812

Koulussa nuoret aatelisneidit opiskelivat saksaa, ranskaa, piirustusta, klaveesin soittoa, uskontoa, maantietoa ja historiaa sekä filosofiaa ja mytologiaa. Koulupäivät kestivät yli kahdeksan tuntia. Sen ohessa Sofie ja Charlotte ehtivät ostoksille Hämeenlinnan moniin puoteihin, vieraisille ja tietenkin tanssiaisiin. Samaan ystäväpiiriin kuuluivat maaherran tytär Fredrika Stjernvall sekä kapteenintytär Fredrika von Knorring Hämeenkyröstä, Janakkalan Tervakosken kartanon neidit Jeanette ja Louise Nordenswan ja Monikkalan perijätär Wilhelmina Liljebrunn. 

Hämeenlinnan seuraelämä oli 1800-luvun alussa vilkasta ja siksi varakkaampi herrasväki asui talvella pitkät ajat kaupungissa. Hauhon Hahkialan Charpentierit asuivat siellä jopa vakituisesti. Matka Hämeenlinnasta Hauholle ja Tuulokseen ei ollut pitkä. Pikkukaupungin kevättalvi täyttyi illanvietoista ja loputtomista tanssiaisista. Kiertäviä muusikoita ja teatteriseurueita poikkesi myös Hämeenlinnassa tuomassa vaihtelua nuorison elämään. 

Tyttökoulua kesti vuoden verran. Sen yhtenä tavoitteena oli opettaa neidot sivistyneesti seurustelemaan kouluja käyneiden upseerien ja siviilivirkamieheksi pyrkivien aatelisherrojen kanssa. Kielitaidolla ja yleissivistyksellä oli merkitystä tulevaisuuden suhteen, sillä aateliston laajat avioliittomarkkinat ulottuivat Venäjälle. Hämäläisenkin aatelisneidin tuleva puoliso saattoi ruotsin sijasta puhua saksaa, venäjää tai ranskaa. 

Sofia ja Charlotte tosin päätyivät avioon paikallisten aatelismiesten kanssa: Charlotte avioitui vuonna 1828 serkkunsa kollegiassesori Carl Emil Furuhjelmin kanssa ja Sofie Munsterhjelm vuonna 1830 kapteeni Lars August von Platenin kanssa. Niin tai näin, koulunkäynnistä oli heille varmasti elämässä paljonkin iloa ja hyötyä.

Bonuvierin teatteriseurue saattoi esittää Hämeenlinnassakin Friedrich Schillerin näytelmää Röfwarebandet vuodelta 1781. Ja August von Kotzebuen kirjoittamaa komediaa De bägge Swartsjuke. Oheinen mainos on Helsingfors Tidningar -lehdestä 3.3.1830.

Hauhon ja Tuuloksen kartanohistoriasta kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti lukea Kirsi Vainio-Korhosen kirja: Sofien Munsterhjelmin aika. Aatelisnaisia ja upseereita 1800-luvun Suomessa. SKS 2012.

Kuvat:

Karl von Kügelgen  (1772–1832): Maisema Hämeenlinnasta 1819 

England, London, April 1, 1812 Prints; engravings Hand-colored engraving on paper Gift of Dr. and Mrs. Gerald Labiner (M.86.266.98) Costume and Textiles(Wikimedia Commons)