Nils Strömberg, maahanmuuttaja

Liisa oli piika, joka kiersi 1750-luvulla talosta toiseen. Hän avioitui yli 30-vuotiaana vuonna 1769 Hahkialan Sillanpään torpassa asuneen Eerikki Sipinpojan kanssa. Liisa oli tavallinen hauholainen piika, tilaton mökkiläinen ja lopulta ruotuvaivainen – mutta ihan tavallinen hän ei sittenkään ollut, sillä isä oli ollut maahanmuuttaja. 

Aloitetaanpa alusta. Loka-marraskuun pimeydessä 1721 Hauhon Tuittulan kylään tuli muukalainen. Hän oli 27-vuotias mies, joka puhui outoa kieltä: ruotsia, joka ei kuitenkaan ollut ruotsia. Oudosti murtava mies asetettiin Tuittulan Nukarin rusthollin uudeksi ratsumieheksi. Ajat olivat olleet Hauholla kovat. Katovuodet seuranneet toinen toistaan 1720-luvun alussa. Helppoa ei ollut Nukarin leskiemännällä Elisabet Hirnilläkään. Aviomies kappalainen Anders Erikinpoika Herkepaeus oli kuollut vuonna 1704. Leski lapsineen oli selvinnyt isonvihan vaikeiden aikojen yli. Tulokkaasta saatiin suurta apua talon töihin. Isovihan aika oli niittänyt Hauhon pitäjästä miehiä, ja rauhan tultua sotilasruotuja oli tyhjillään. Ruotsista laivattiin sitten uutta täydennystä: nuoria miehiä uusiksi sotilaiksi. 

 

Nilsin lapsuuden kirkko Gårdstångassa on 1100-1200-luvulta

Tuittulan uusi asukas Nils Strömberg syntyi aviottomana lapsena kaukana Hauholta, nimittäin Ruotsin eteläkärjessä Skånen Gårdstångan pitäjässä Roslövin kylässä. Maakunta oli Ruotsin tuoretta voittomaata, sillä se oli vallattu Tanskalta. Lundin lähellä taisteltiin vuonna 1675 Pohjoismaiden verisin taistelu, mikä vakiinnutti Skånen osaksi Ruotsia. Sitä seurasi maakunnan väestön ruotsalaistaminen (försvenskning), joka toteutettiin tehokkaasti ja armottomasti. Sitä varten painatettiin tuhansia abc-kirjoja. Jumalanpalvelukset pidettiin ruotsiksi ja papisto valvoi tiukasti, että nuori polvi alkoi puhua ruotsia tanskan sijaan. Kielen oppimista jopa seurattiin erikseen laadituilla luetteloilla nimeltä katekisationslängd. Niihin kirjattiin maakunnan avioparit, heidän lapsensa ja se, mitä kieltä he puhuivat. Gårdstångasta on säilynyt luettelo vuodelta 1703. Nilsin isovanhemmat Per Nilsson ja Kristina Jeppesdotter olivat tanskankielisiä, mutta heidän aikuiset lapsensa puhuivat jo ruotsia. Nils kasvoi sellaisessa perhepiirissä kaksikieliseksi. 
 

Nilsin avaraa lapsuusmaisemaa Skånen Gårdstångassa

Aviottomana syntyneen Nilsin oli pakko etsiä elantonsa muualta kuin äidinisän kotitilalta. Skånelaisia nuorukaisia värvättiin joukolla armeijaan. Myös teini-ikäinen Nils pestattiin armeijaan kuormastokuskiksi. Hän risteili Skånesta Smålantiin ja eteni samalla ratsumieheksi. Sitten Nils siirrettiin Suomeen, Hämeeseen ja lopulta Hauholle Tuittulan kylään. Muuttomatka oli melkoisen pitkä. Vaikea sanoa, lähtikö hän vapaaehtoisesti vai puolipakolla.

Hauhon kirkko. Nilsin kotikirkko vuodesta 1721

Jotkut Ruotsista siirretyt sotilaat eivät sopeutuneet. Maa tuntui vieraalta ja suomen kieli vaikealta. Hauholle tulleet sotilaat vaativatkin lisää ruotsinkielisiä saarnoja. Riitojakin syntyi paikallisten kanssa. Osa lähti nopeasti takaisin. Vitsiälään sijoitettu toinen skånelainen Vilhelm Lundberg muutti pois. Nilsin jäämiseen ehkä pääsyynä oli Tuittulasta vuoteen 1727 mennessä löytynyt vaimo Liisa – ja ehkä sekin, ettei Gårdstångassa ollut tarjolla hänelle, aviottomalle, mitään. Nukarin väki otti tulokkaan ystävällisesti vastaan. Se näkyy siinä, että Nilsin ja Liisan lasten kummeissa oli säännöllisesti Nukarin Herkepaeuksia. Nils puolestaan pyydettiin vuonna 1729 kummiksi Jonas Herkepaeuksen Lisa tyttärelle yhdessä kylän toisen, Västmanlandista kotoisin olleen rakuunan Olof Knipen kanssa. 

Miten Nils sopeutui Hauholle ja miltä hänestä tuntui? Vastauksia ei ole. Ainakaan hän ei näytä koskaan päätyneen käräjille. Hän ei myöskään ottanut mitään näkyvää roolia Hauholla. Jotkut tulokkaat onnistuivat nimitttäin kipuamaan säätyasteikossa kielitaidon ja avioitumisen ansiosta. Värmlannista tullut Lars Meijer nai Alvettulan Hykkyräisen talon tyttären. Lautsian Schulmanien smålantilainen rakuuna Håkan Nederberg avioitui talollisen lesken Anna Mikontyttären kanssa ja päätyi isännäksi kirkonkylän Mikkolaan. Hänet valittiin lautamieheksi ja myöhemmin jopa valtiopäivämieheksi. Nilsin ongelma oli ehkä kielikin, murteellinen ja vaikeaselkoinen ruotsi.

Sitäkin on vaikea tietää, miten Nils tuli toimeen toisten Hauholle asettuneiden ruotsalaisten sotilaiden kanssa. Kummisuhteita heihin ei ole. Kokiko Nils eroavansa heistä skånelaisen taustansa vuoksi? Ruotsihan saattoi edustaa hänelle vierasta maata, kieltä ja kenties osin viholliskansaakin. Sota oli runnellut ja köyhdyttänyt Skånen maakunnan, jonne alkoi virrata uutta väkeä Ruotsista. Nils ehti elää hauholaisena 21 vuotta. Hän kuoli  Tuittulan Nukarilla vuonna 1742 ja haudattiin Hauhon kirkon viereen. Pappi kirjasi haudattujen luetteloon poikkeuksellisesti tiedon miehen syntymäpaikasta, Skånesta. Harvemmin kukaan niin kaukaa oli Hauholle eksynyt. Nils jätti jälkeensä kaksi tytärtä Liisa Nilsintyttären (9.4.1732) ja hänen vanhemman sisarensa Margareta Nilsintyttären (16.6.1727). Heidän jälkeläisiään elää vielä tänäkin päivänä niin Hauholla kuin lähiseudullakin.

Nils Strömberg, "barnfödd i Skåne" kuolinmerkintä Hauholla

Lämpimät kiitokset FT Heikki Vuorimiehelle, joka onnistui paikantamaan esi-isäni Nilsin, ja avasi sitä kautta minulle tien Ruotsin ja Tanskan 1600-luvun lähdesarjoihin. 

Lisätietoa:
Blomqvist, Tore: Sotilaita Ruotsista Hämeeseen. Isonvihan jälkeen syksyllä 1721 Ruotsista Hämeeseen siirrettyjä sotilaita. Lahden seudun sukututkijat ry. 2013.
Vuorimies, Heikki: Suuren Pohjan sodan jälkeen Ruotsista Hämeeseen siirretyt ruotsalaissotilaat noin vuoteen 1760. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto, 2015.

Kuvat:
Gårdstångan kirkko, kuva: Sigilbert, Wikimedia Commons
Maisema Gårdstångasta, Google Maps, Street View.

Kartanon rakuuna ja valakka

Lautsian kartanon varhaisvaiheisiin 1700-luvun alkupuolella kuului nuori renkipoika, joka ilmestyi sinne 1720-luvulla vailla perhettä. Heikki tai Henrik Pertunpoika ei silti ollut orpo. Hän oli ratsumiehen poika Hauhon Portaan kylästä. Isä Perttu oli syntyisin Sysmästä, mutta päätynyt irtolaisena suurten nälkävuosien tienoilla Torvoilan kylään. Hän avioitui ja sai pestin ratsumieheksi Suuren Pohjan sodan aikaan. Sukunimeksi Pertulle annettiin Bardisan.

Lautsian ratsumiehenä oli 1720-luvulla Ruotsin Smålannista siirretty Håkan Nederberg, joka erosi 4.3.1732 palveluksesta ja keskittyi hoitamaan vaimonsa omistamaa Mikkolan tilaa kirkonkylässä. Aikanaan hänestä tulikin pitäjän luottomiehiä sekä lisäksi perin kiivasluontoinen valtiopäiväedustaja. Seuraaja Lautsian ratsumiehenä oli turvattu, sillä pestin sai nuori Heikki Pertunpoika, jolle annettiin sukunimeksi Öfverberg. Ehkä poika oli jo lapsena otettu kartanoon ja koulittu ratsumieheksi. Lautsian rakuunantorppaan tuli pian myös emäntä: Heikki avioitui 1734 Kaisa Tuomaantyttären kanssa, joka oli Ilmoilan Tupalan tyttäriä.

Lautsian Nederbeg ja Öfverberg

Liian harvoin tulee luotua ajatuksia eläimiin, jotka olivat olennainen osa esivanhempiemme arkipäivää. Sotilasrullissa päähuomio keskittyy nimeen, syntymäpaikkaan, komppaniaan ja sotilasuraan. Kuitenkin ratsumiehen omassa elämässä keskeinen sija oli hevosella. Se oli uskollinen kumppani ja toveri niin sodassa kuin rauhassa. Heikki Öfverbergin rinnalle ja turvaksi asettui vuonna 1732 väriltään vaaleanruskea valakka, jolla oli jaloissa valkoiset sukat ja päässä valkea laukki eli raita.

Millainen oli Lautsian rakuunan suhde hevoseensa? Mikä oli sen nimi? Hätkähdän. Sotilasrullista laukkaa äkkiä elävänä esiin suomenhevosen kaukainen sukulainen. Ulkonäkökin on kuvailtu tarkasti. Nelivuotias valakka ja parikymppinen nuorukainen, molemmat yhtä nuoria ja voimakkaita. Väistämättä he olivat myös erottamattomia. Yhdessä oltiin katselmuksessa vuonna 1735. Ja edelleen yhdessä, kun tuli käsky Hattujen sotaan vuonna 1741, jossa miehistö jäi vangiksi ja menetti venäläisille aseensa.

Pikkuvihan jälkeen Heikki Öfverberg erosi armeijan palveluksesta. Hän muutti perheineen Lautsiasta Kalailan kylän Heikkilän rälssilampuodiksi 1750-luvulla. Osasyy perheen Kalailaan muutolle oli varmaan osittain sekin, että samaan kylään ja Heikkilän upseerin puustelliin avioitui myös Lautsian kartanon tytär Anna Maria Schulman. Siten Lautsian entiselle rakuunallekin järjestyi uusi pesti lampuotina.

Esiäitini Valpuri syntyi Lautsian rakuunantorpassa 2.4.1738

Mieltäni vaivaa silti hevonen, se vaaleanruskea valakka… Mitähän sille lopulta tapahtui? Olisiko sekin päässyt ratsumiehensä kanssa Kalailaan nauttimaan eläkepäivistä? Siten haluaisin uskoa. Omaan lapsuuteni kuului olennaisena osana Kalailan kylän kukkiva hevoshaka. Viimeiset vanhat työhevoset Nippu ja Hurma nauttivat rantaniityillä joutilaista kesistä ja isomummuni leipäpaloista. Niin päättyi pitkä, satojen vuosien pituinen työhevosten aikakausi. Hakakin on kasvanut jo umpeen. Hirsiseinään on kiinnitetty ruosteisia hevosenkenkiä ja valjaiden metalliosia, joita maasta on noussut muistuttamaan, ettei mennyt maailma kuulunut vain ihmisille. Esi-isäni Heikki Öfverbergin valakan muisto elää nyt niissä. Ja kesäisinä kuutamoöinä heilahtaa sen vaalea harja – tai sumu – Kalailan rantaniityllä.

Lähteet:

Hauhon seurakunnan kirkonarkiston asiakirjat, 

Uudenmaan- ja Hämeen läänin rakuunarykmentti, pääkatselmusluettelo 1735

Vuorimies, Heikki: Suuren Pohjan sodan jälkeen Hämeeseen siirretyt ruotsalaissotilaat noin vuoteen 1760. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto 2015.

Kuva: Tiina Miettinen