Piika Helenan ensimmäinen työpaikka

Oheinen tarina syntyi oikeastaan vain katselemalla kahta Hauhon rippikirjan aukeamaa ja täydentämällä tietoja rikosluetteloista ja Hiski-tietokannasta. Miten paljon niistä saakaan irti!

Millaista on mennä ensimmäiseen työpaikkaan? Sydän hakkaa, kädet hikoavat ja vatsassa kiristää. Tuskinpa se oli erilaista 20-vuotiaalla äidinäidinäidin äidinäidilläkään Helena Mikontyttärellä, kun hän keväällä 1846 askelsi kohti Hyvikkälän punaiseksi maalattua päärakennusta. Ei paikka vieras ollut, koska kotitorppa Männistö oli Hyvikkälän alainen torppa. Herrasväki, Charpentierit, olivat siten tuttuja – mutta väistämättä etäisiä taksvärkissä käyvälle väelle.

Hauhon kartanot olivat 1840-luvulla täynnä vanhoja leskiarmoja. Suuri ikäero ja sotilaselämä veivät herroja hautaan ja jättivät kartanot rouville vuosikymmeniksi. Sellainen oli myös Helenan emäntä, Hyvikkälän armo: Sofia Lovisa Charpentier, omaa sukua Silfversvan. Hän oli syntynyt Ruotsissa Kaggeholmin linnassa ja vihitty eversti Robert Carl Charpentierin kanssa 1805 Eckerön kirkossa. Herrasväki asettui Hauholle, Hahkialaan ja ehti olla aviossa 25 vuotta. Leskirouva luovutti Hahkialan fideikomissin pojalleen ja muutti tyttärensä ja nuorempien poikiensa kanssa vajaan kilometrin päähän Hyvikkälän säterille. Kartanoilla oli näköyhteys. 

Sofia Lovisa Charpentier, Helenan emäntä

Hyvikkälä oli vuonna 1846 hirsinen ja punaiseksi maalattu puolitoistakerroksinen rakennus, joka oli alun alkaen rakennettu voudin asunnoksi. Alakerrassa oli kuusi huonetta ja yläkerrassa keskellä eteinen sekä kolme huonetta. Ne kuuluivat nuorelle herralle Knut Filip Achilles Charpentierille silloin kun tämä kartanossa vieraili. Hän opiskeli keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä. Kolmas poika Axel Edvard loi uraa upseerina. Kolme tytärtä olivat avioituneet säädynmukaisesti.

Kyökin puolella häärivät kesällä 1846 Anna Liisa Juhontytär jo vuosia talossa ollut piika. Apuna olivat vastatulleet Maria Wilhelmiina Vik, Eeva Leena Juhontytär ja nuori Helena sekä voudin vaimo Greta Leena. Ulkotöissä olivat renki Josef Juhonpoika sekä vouti Henrik Liljeström. Palvelusväki hoiti kolme hevosta, yhdeksän lehmää ja 12 lammasta sekä piiat keittiötyöt. Tarvittaessa lisäapua saatiin tietenkin Hahkialan kartanosta sekä omista torpista. Hyvikkälän rouvan on kerrottu olleen tiukka ja toimelias, mutta hyväsydäminen alaisiaan kohtaan. 

Taloudenhoitajatarta ei tarvittu, koska toimen hoiti 40-vuotias tytär, neiti Selma Charlotta Charpentier. Säännöt herrasväen taloudessa olivat tarkat, sen sai Helena oppia. Piika Eeva Leenan havaittiin olevan kesällä raskaana. Hän sai synnyttää aviottoman lapsensa syyskuussa 1847 Hyvikkälässä, mutta heti sen jälkeen tuli lähtö. Toinenkin vakava muistutus kurista saatiin. Vouti Liljeström kallisti kesällä liikaa pulloa ja sai sakot ensikertaisesta juopumuksesta syyskäräjillä 1847. Lähtö tuli jälleen välittömästi. Liljeströmit siirtyivät Hauhon Hovinkartanoon mutta eivät viipynyt siellä kauan, vaan suuntasivat Vihtiin. Tilalle tuli uusi vouti Tammelasta Erik Johan Finér. 

Sisähuoneisiin pääsi, jos oppi lämmittämään kakluuneja

Voiko piikatytön ystäväverkostoa tutkia? Eipä siihen ole paljon mahdollisuuksia mutta ehtoollismerkinnät voivat antaa vihjeitä. Olihan tapahtuma sellainen, että se oli ehkä mukavinta toimittaa jonkun kanssa. Helena kävi ehtoollisella 12.7.1846 pari vuotta vanhemman piian Maria Vilhelmiina Vikin kanssa. Pyhäinpäivän aikaan 31.10 Helena oli ehtoollisella kolme vuotta vanhemman piian Anna Liisa Juhontyttären kanssa. Häntä voisi luonnehtia pienen talouden työnjohtajaksi.

Maria Vilhelmina Vik oli maailmaa nähnyt piika ja kotoisinkin Hämeenlinnasta. Hän solmi kihlauksen Hyvikkälän rengin Josef Juhonpojan kanssa. Sitä ehkä kyökin puolella juhlittiinkin. Nuori pari ei malttanut odottaa vihkimistä, mikä sitten alkoi näkyä syksyllä 1846. Rikosnimike oli "ennenaikainen vuodeyhteys". Molemmat saivat sakot ja joutuivat pois Hyvikkälästä. Maria Vilhelmiina synnytti lapsensa kirkonkylässä.

Kartanolla ei ollut varaa sääliin. Nuhteeton maine oli aateliselle suvulle elintärkeä asia. Varsinkaan leskirouvan talouteen ei saanut tulla tahroja. Helena oppi väistämättä Hyvikkälässä herrasväen tiukat lait. Hyväsydämisiä ja ystävällisiä voitiin toki palvelijoille olla, mutta satunnaisestakaan hairahduksesta ei sääliä herunut, ei tippaakaan. Ei sen paremmin ensikertaiselle salavuoteudelle kuin ensikertaiselle juopumuksellekaan – eipä edes kihlaparille. Jos siis piikatyttö mieli edetä kartanoiden palveluksessa järki oli aina pidettävä tunteiden edellä. Hairahdus katkaisi uran väjäämättömän varmasti.

Sakotetun Josef-rengin tilalle otettiin uusi renki 23-vuotias Eteläisten Keson sotilastorpan poika Salomon Bäck. Maria Vilhelmiina Vik puolestaan korvattiin kokeneella 38-vuotiaalla piialla Anna Lovisa Erkintyttärellä, joka tuskin enää lankeaisi.  Helena viihtyi Hyvikkälässä kaksi vuotta, mikä oli pitkä aika. Moni vaihtoi paikkaa vuoden välein. Helena otti vuodeksi 1848 pestin läheisen Tuittulan kylän Nukarin rusthollista. Helenan pitkä tie piikana oli alkanut. Vielä kuluisi monia työntäytteisiä vuosia ennen kuin tie veisi Lautsian kartanoon renkivoudin vaimoksi.

Tie Hahkialan kartanon pihasta Hyvikkälään 2016

  

Kuvat Hahkialan kartanosta 1.10.2016 (Tiina Miettinen)

Johanna Carolina Blåfield - aatelisneiti kyökin puolella

Blåfieldit aateloitiin vuonna 1476. Se on vanhimpia suomalaisia aatelissukuja ja juhlii 540 vuottaan marraskuussa Ritarihuoneella. Se on huomattavasti vanhempi kuin Schulmannien suku, jos mittana pidetään ikää. Blåfieldit ovat aina olleet lapsirikas suku eikä sitä ole uhannut ”sammuminen”, vaan se elää mieslinjassa edelleenkin. Suvun elinvoimaisuuden ilmentymä lienee sekin, että siihen syntyneet ovat sitkeästi selviytyneet tilanteesta kuin tilanteesta – kuten vaikkapa armottomasta säätykierrosta.

Tarina alkaa Espoosta, jossa vuonna 1794 armeijasta eronnut kersantti Anders Reinhold Blåfield asusteli avosuhteessa Maria Adamintyttären kanssa Espoon Friisilän Svinolundin torpassa. Maria Adamintytär käväisi synnyttämässä Janakkalan Vähikkälässä aviottoman tyttären vuonna 1792, joka kastettiin Hedvig Helenaksi. Maria oli ehkä talollisentytär Janakkalan Koutolasta. Toinen avioton tytär Maria Sofia syntyi Espoossa vuonna 1794 eikä sitä enää pyritty salaamaan. Maria Adamintytär ja Anders Reinhold Blåfield solmivat avioliiton vuonna 1798. Selvää siis on, että painetut aatelismatrikkelit eivät tällaista perhettä tunne kuin auttavasti.

Vuonna 1802 syntynyt aviolapsi Johanna Carolina sai säätyläiskummit, joista silmään pistää Nils Adolf von Kraemer ja vaimonsa Gustava Ingman. Nils Adolfin äitikin oli omaa sukua Blåfield Tuusulasta. Johanna Carolina oli hädin tuskin vuoden vanha, kun perhe muutti vuonna 1803 Hattulan Kouvalaan, josta he siirtyivät vuonna 1806 Janakkalan Vuorenpäähän. Ainoa poika Johan Ivar syntyi ja kuoli 1805. Carolina Johannan ja hänen sisartensa elämä oli kaukana kartanon salien ja förmaakien eleganssista.

Isä Anders Reinhold Blåfield kuoli vain 40 vuotiaana vesipöhöön (svulnad) 24.2.1809. Vaikea tilanne leskelle ja tämän pienille lapsille. Äiti Maria Adamintytär oli kironkirjoissa rouva (fru) ja tyttäret saivat vihittäessä tittelin ”jungfru” eli neiti kuten aatelisneidolle kuului. Jonkinlaista säädynmukaisuutta pyrittiin säilyttämään. Maria Sofia, Johanna Carolina ja Gustava Otteliana lähtivät sisäpiioiksi kartanoihin. Kaatumatautia poteva Hedvig Helena eli äitinsä kanssa ruotuvaivaisena ja kuoli Janakkalan Nuolialassa 30 vuotiaana vuonna 1821. Leski Maria Adamintytär kuoli 70 vuotiaana vuonna 1837. Vaikea arvioida voiko hänen kohdallaan puhua nousevasta säätykierrosta...

Blåfieldin aatelisneitipiiat päätyivät kaikki Hauholle. Maria Sofia Blåfield palveli Keson puustellissa vuonna 1820 ja avioitui hauholaisen suutarin Juho Hylenin kanssa. Nuorin sisar Gustava Ottiliana Blåfield avioitui vuonna 1835 Hyömäen Kirppusen emännäksi. Talo kuului Hyömäen kartanoon, jonka von Kraemer-sukuinen herra oli emännälle etäistä sukua.

Johanna Carolina Blåfield ja miehensä Henrik Henrikinpoika asettuivat aluksi Hausjärven Leppäkosken kartanoon. Henrik mainitaan vuoden verran renkivoutina ja sitten muonatorpparina Viralan myllyllä. Sieltä he muuttivat 1833 Kalvolaan Niemen kartanoon ja vuonna 1835 Hauholle Vitsiälän Tekkariin, josta he siirtyivät vuodeksi 1838 Lautsian kartanoon. Neljästä syntyneestä lapsesta kolme oli jo kuollut. Vitsiälässä syntyneen Carl Fredrikin kummeina oli Hyömäen kartanon rouva von Kraemer ja tämän tytär.

Henrikin ja Johanna Carolinan muuttokirja Hauholle

Lautsian kartanossa tapahtui kesäkuussa 1838 tragedia: perheen nelivuotias Johan hukkui kartanon kaivoon. Miten se tapahtui, ei selviä. Murheellinen tapahtuma kosketti varmasti koko kartanoa ja sen asukkaita. Elämä kuitenkin jatkui. Carolina Johanna synnytti Lautsiassa syksyllä 1839 pojan Reinholdin. Tämän jälkeen perhe muutti Lammille, Lammilta Hausjärvelle ja Hämeenlinnaan. Tässäkin tapauksessa liikkuva, levoton elämä pätkätöineen tuntui vaativan veronsa, sillä viimeksi kirvesmiehenä toiminut aviomies kuoli 1845 vain 41-vuotiaana vatsavaivoihin. Seitsemän lasta synnyttänyt ja heistä suurimman osan menettänyt Carolina Johanna menehtyi kolme vuotta myöhemmin 46-vuotiaana ”horkkaan” (frossa).

Mitenkähän säätyasteikon eri portailla elävät Blåfieldit suhtautuivat toisiinsa? Kohtasivatko rikkaat Blåfieldit renkeinä, piikoina ja tilattomina puuhailevia lukuisia aatelisia Blåfieldejä, ja jos kohtasivat, miten he suhtautuivat? Oliko tunnelma kiusallinen? Miltä tuntui Schulmanneista se, että renkivoudin vaimo oli vanhaa aatelia mutta hääri kyökissä ja tuvassaan? Oliko ajatus helppo ohittaa Jumalan määräämänä kohtalona ja kenties rangaistuksena epäsäätyisistä avioliitoista, joissa jalo aatelinen veri pääsi sekoittumaan rahvaaseen? Silti ainakin Hyömäen von Kraemerit tuntuivat auttaneen etäistä sukulaisperhettään ja toimivat useita kertoja lasten kummeina. Niin tai näin: Blåfieldit ovat selviytyjien sukua.

Blåfield-perheet, klikkaa kuva isommaksi

 Kuva: Giuseppe Maria Crespi: Keittiöpiika (wikimedia commons)

Hauhon Lauttian muinaishistoriaa

Tartuin pitkästä aikaa historialliseen romaaniin. Kollegani lahjoitti minulle jo toissa keväänä Kristiina Vuoren romaanin Neidonpaula, johon tulin tarttuneeksi vasta nyt. Kiinnostukseni kasvoi, koska päähenkilöiden äidin todettiin olevan kotoisin Hauhon Lauttiasta. Toki jo saman kirjailijan esikoisteoksessa Näkijän tytär liikutaan Hauhonselän rannalla sijainneessa Lauttian rälssikartanossa.

Tietenkin on turhaa alkaa tonkia romaanien fiktiivisten henkilöiden tai paikkojen esikuvia - se voi olla jopa ärsyttävääkin. Mutta kaikesta huolimatta sain ajatuksen syventyä Lautsian kartanon muinaisuuteen. Vuoren romaanissa voisi kai sanoa yhdistyvän kaksi hauholaista kartanoa: Hyvikkälän ja Lautsian. Hyvikkälä oli yhteydessä Hauhonselkään ja mahtikartanon syntyvaiheet menevät ajalle, jolta ei ole lähteitä. Lautsia – jota ikäihmiset lapsuudessani kutsuivat nimellä Lauttia – ei ollut olemassa vielä keskiajalla.

Yrjö Koskimiehen tuomio Hauhon historiassa (osa I) nimestä ”Lautsia” on melko tyly: ”Asutushistorian kannalta nimi ei siis sano mitään”. Maallikko tietysti pohtii, että mitkä syyt vaativat lauttapaikan perustamiseen juuri tähän tiettyyn kohtaan Ilmoilanselän rannassa? Miksi Ilmoilasta piti päästä järven yli rannalle, jonka takana jatkui laaja, asumaton metsäalue? Tai miksi Alvettulasta piti päästä vesitse rantaa pitkin Lautsiaan, jonka alueeseen se kuului?

Siihen on selitys: Teponlinna, Hauhon ainoa virallinen linnavuori. Se sijaitsee aivan Lautsian läheisyydessä. Pieni, jyrkkärinteinen kalliopäällystäinen vuori, jonka laelle vie kapea polku. Tästä näkökulmasta Lautsia onkin ikivanha ja varsin merkittäväkin paikka. Se on ollut olemassa jo vähintään 1200-luvulla, jolloin linnavuoret ilmeisesti perustettiin ja niitä tarvittiin. Ehkäpä Ilmoilanselän ja Vähäjärven kapeikossa sijaitseva ”lauttasija” vakiintui 1200-luvulla linnan ohessa sen ”satamaksi”.

Lautsian tienoilta alkoi keskiajalla yhteismaa, jossa usealla kylällä oli omia niittyraivauksia. Lautsia kylänä on nuori. Se oli ”afgärda by”, siirtokylä. Tarkemmat syyt sen perustamiseen ovat hämärän peitossa. Myöhäiskeskiajan kuluessa ”Lauttasijan” liepeille asettui asukkaita – tai ainakin asutus siellä vakiintui. Paikka aidattiin erilleen Alvettulan maista. Vuoden 1539 maakirja tuntee Lautsiassa kolme nimeä: Martti Klemetinpoika, Mikko Pekanpoika ja Matti Sipinpoika. Vuonna 1563 Kustaa Fincke antoi todistuksen kylän olemassaolosta erillisenä alueena, joten hänen kai voisi sanoa olevan Lautsian eräänlainen perustaja.

Lautsia eli Lauttia Hauhon maakirjassa 1539

Väistämättä tulee mieleen, oliko alun perinkin kyse yhdestä sukuryhmästä, joka kenties jo keskiajalla muutti Lautsiaan, Teponlinnan kupeeseen. Miksi ja koska? Kysymyksiin ei saa vastausta.  Kylän historia jäi lyhyeksi, koska jo vuonna 1555 Matti Sipinpoika yhdisteli taloja ja suurtilan synty oli alkanut. Vai... oliko koskaan ollutkaan kyse muusta kuin yhdestä huonekunnasta, joka muutti asumaan erilleen muista, linnavuoren kupeeseen? Jos näin oli, niin kuka oli Matti Sipinpoika, jonka sukua asui tuomiokirjan mukaan 1600-luvun alussa myös Ruotsissa?

Lautsian lopullinen ero Alvettulasta oli tapahtunut tultaessa vuoteen 1590, sillä tuolloin riideltiin ensi kertaa käräjillä rajoista. Lautsian käyttöön jäi alue, jota rajoittivat Telkilahden niitty, Rantakorttehisto ja Sillanmäki. Tämän alueen ulkopuolella Lautsian asukkaat saivat laiduntaa ja ottaa metsästä tarvepuita.

Muinaislinnan kupeessa olevaan ”Lauttiaan” on helppo kuvitella toinen toistaan kiehtovampia asukkaita. Puhdas fiktiivinen historiallinen romaani, kuten Neidonpaula, antaa parhaimmillaan enemmän kuin epämääräinen faktana myytävä kuvitteellinen muinaishistoria. Sellaistakin on Teponlinnan ja Alvettulan seudulle takavuosina rakenneltu, vieläpä viikinkien voimin. 

Ilmoilan Kalomäestä löydetty "Hauhon risti" Kalevalakorun mallistossa

Juho Erkinpoika ja rengin CV

Alkava syyskausi tietää akateemisella alalla erilaisia hakuja ja ansioluetteloiden päivitystä. Sen johdosta on syytä muistaa entisajan elämänkiertoa ja varsinkin palkollisten, jotka myös syyspuolella alkoivat etsiä uutta palveluspaikkaa seuraavaksi vuodeksi. Lopullinen päätös piti olla tiedossa Mikkelinpäivän aikaan.

Samana vuonna 1839, jolloin mamselli Polviander vietti kesäänsä Lautsian kartanossa, sinne pestattiin 62-vuotias renki Juho Erkinpoika kirkonkylän kappalaisen puustellista. Vaikea sanoa, mihin toimeen niin iäkästä miestä kartanossa tarvittiin. Riittikö, että renkien joukossa oli joku kokenut vanhempi mies? Vai oliko kyseessä lähinnä säätyläisten järjestämä köyhäinapu vanhalle miehelle, joka ei enää ollut voimissaan? Jos palkollinen sairasti, se vähennettiin palkasta. Kartanoilla oli varaa sääliin: heikkokuntoiseen renkiin.

Todennäköisesti Juhon äiti oli ollut Maria Martintytär, Hauhon Vitsiälän Puupon talon tytär, joka oli avioitunut vuonna 1766 Hyömäestä kotoisin olleen rengin Erkki Erkinpojan kanssa. Lapsia syntyi seitsemän ja esikoistytär Anna avioitui armeijan rummunlyöjän Johan Brandvilin kanssa vain 19-vuotiaana vuonna 1788 ja päätyi siten kotitalonsa emännäksi. Juho oli tuolloin vasta 11-vuotias. Vanha pari lapsineen asui sen jälkeen itsellisiksi merkittyinä kirkonkylässä ja Vitsiälässä. Muiden lasten piti hankkia elantonsa palkollisina.

Harva jäi kokonaan naimattomaksi, mutta Juho Erkinpoika näyttää jääneen. Miksi hänestä ei tullut isäntää? Syytä voi vain pohtia. Kalvoiko katkeruus omasta asemasta? Eikö tullut sopivaa naista kohdalle vai eikö elämä perheellisenä houkutellut? Vai olivatko syyt paljon syvemmällä, erilaisuudessa? Päätös pysyä kokonaan naimattomana oli aikakaudella harvinainen ja näkyvä ratkaisu, josta mies sai varmasti kuulla. Naimaton mies ei nauttinut samaa arvostusta kuin nainut. Siinä missä perheellinen mies sai voimien vähetessä apua vaimoltaan ja varttuvilta lapsiltaan, vanhapoika saattoi luottaa vain itseensä. Hänen piti jaksaa vielä vanhanakin ja toivoa, ettei terveys romahda. Kehen silloin saattoi turvata? Juho kiersi vailla pysyvää kotia talosta toiseen vuosikymmeniä. Koko ikänsä. Omaisuutena korkeintaan vaatearkku. Sana "eläke" oli lähes tuntematon, sitä tutumpi oli "elätti", eikä se asema ollut houkutteleva.

Miehoilan Arvelaan hän pestautui useamman kerran elämänsä aikana ja palveli siellä joka kerta 2-3 vuotta mikä oli pitkä aika palkolliselle. Tuntuu, että hän koki kylän, talon ja väen kodikseen, koska viihtyi lähialueella peräti 15 vuotta elämästään. Selitys lienee ehkä siinä, että Juhon täti emännöi Arvelaa. Tämä kuoltua vuonna 1824, Juho siirtyi parin vuoden kuluttua Miehoilasta Lautsian kartanon alaiseen Ilmoilan Furuholmaan. Hän oli tuolloin 49-vuotias. Kymmenen seuraavaa vuotta kuluivatkin Ilmoilassa.

Mutta millainen olisi ollut 66-vuotiaan renki Juhon kirjallinen CV eli ansioluettelo, jos sellaisia olisi 1830-luvulla kyselty? Alku jää epäselväksi, mutta vuodesta 1802 ura on suunnilleen selvillä.

1802-1806 Vitsiälän Penttilässä

1810-1812  Miehoilan Arvelassa

1813-1817 Torvoilan Lepistössä

1818-1819 Miehoilan Arvelassa

1820 Rukkoilan Ylhäisissä

1821-1822 Torvoilan Lepistössä

1823-1824 Miehoilan Arvelassa

1825 Miehoilan Paavolassa

1826 Ilmoilan Furuholmassa (Lautsia)

1827 Ilmoilan Furuholman Jussilassa

1832 Ilmoilan Vähä-Sipilässä

1833 Ilmoilan Kyömilässä

1837-1838 Kirkonkylän kappalaisen puustellissa Eerolassa

1839-1842 Lautsian kartanossa

1842 Okerlan Heikkilään

Työkokemus oli aina tärkeää mutta alkava keuhkotauti saattoi sanella sen, että Juho oli hakeutunut kuusikymppisenä pappilaan ja sitten Lautsian kartanoon. Isoilla tiloilla oli aina töitä, joita saattoi suorittaa heikompikuntoisena: veistoa, nikkarointia, kalaverkkojen paikkailua, työkalujen ja puuastioiden korjausta. Apuna oli myös laaja kokemus erilaisista töistä, jolla vanhempi mies saattoi neuvoa nuorempia ja lunastaa siten paikkansa kartanoyhteisössä. Vuonna 1842 Juho ehti vielä sopia siirtymisestä Okerlan Heikkilään. Sinne hän ei koskaan ehtinyt, koska kuoli Lautsiassa ”rintakuumeeseen” 66-vuotiaana. Rengin tai piian töissä nykyajan eläkeikään ylsi hengissä vain harva. 

Miehoilan maisema tuli Juholle tutuksi

Kuva: Eero Järnefelt: Isäntä ja rengit (Wikimedia commons)