Juho Erkinpoika ja rengin CV

Alkava syyskausi tietää akateemisella alalla erilaisia hakuja ja ansioluetteloiden päivitystä. Sen johdosta on syytä muistaa entisajan elämänkiertoa ja varsinkin palkollisten, jotka myös syyspuolella alkoivat etsiä uutta palveluspaikkaa seuraavaksi vuodeksi. Lopullinen päätös piti olla tiedossa Mikkelinpäivän aikaan.

Samana vuonna 1839, jolloin mamselli Polviander vietti kesäänsä Lautsian kartanossa, sinne pestattiin 62-vuotias renki Juho Erkinpoika kirkonkylän kappalaisen puustellista. Vaikea sanoa, mihin toimeen niin iäkästä miestä kartanossa tarvittiin. Riittikö, että renkien joukossa oli joku kokenut vanhempi mies? Vai oliko kyseessä lähinnä säätyläisten järjestämä köyhäinapu vanhalle miehelle, joka ei enää ollut voimissaan? Jos palkollinen sairasti, se vähennettiin palkasta. Kartanoilla oli varaa sääliin: heikkokuntoiseen renkiin.

Todennäköisesti Juhon äiti oli ollut Maria Martintytär, Hauhon Vitsiälän Puupon talon tytär, joka oli avioitunut vuonna 1766 Hyömäestä kotoisin olleen rengin Erkki Erkinpojan kanssa. Lapsia syntyi seitsemän ja esikoistytär Anna avioitui armeijan rummunlyöjän Johan Brandvilin kanssa vain 19-vuotiaana vuonna 1788 ja päätyi siten kotitalonsa emännäksi. Juho oli tuolloin vasta 11-vuotias. Vanha pari lapsineen asui sen jälkeen itsellisiksi merkittyinä kirkonkylässä ja Vitsiälässä. Muiden lasten piti hankkia elantonsa palkollisina.

Harva jäi kokonaan naimattomaksi, mutta Juho Erkinpoika näyttää jääneen. Miksi hänestä ei tullut isäntää? Syytä voi vain pohtia. Kalvoiko katkeruus omasta asemasta? Eikö tullut sopivaa naista kohdalle vai eikö elämä perheellisenä houkutellut? Vai olivatko syyt paljon syvemmällä, erilaisuudessa? Päätös pysyä kokonaan naimattomana oli aikakaudella harvinainen ja näkyvä ratkaisu, josta mies sai varmasti kuulla. Naimaton mies ei nauttinut samaa arvostusta kuin nainut. Siinä missä perheellinen mies sai voimien vähetessä apua vaimoltaan ja varttuvilta lapsiltaan, vanhapoika saattoi luottaa vain itseensä. Hänen piti jaksaa vielä vanhanakin ja toivoa, ettei terveys romahda. Kehen silloin saattoi turvata? Juho kiersi vailla pysyvää kotia talosta toiseen vuosikymmeniä. Koko ikänsä. Omaisuutena korkeintaan vaatearkku. Sana "eläke" oli lähes tuntematon, sitä tutumpi oli "elätti", eikä se asema ollut houkutteleva.

Miehoilan Arvelaan hän pestautui useamman kerran elämänsä aikana ja palveli siellä joka kerta 2-3 vuotta mikä oli pitkä aika palkolliselle. Tuntuu, että hän koki kylän, talon ja väen kodikseen, koska viihtyi lähialueella peräti 15 vuotta elämästään. Selitys lienee ehkä siinä, että Juhon täti emännöi Arvelaa. Tämä kuoltua vuonna 1824, Juho siirtyi parin vuoden kuluttua Miehoilasta Lautsian kartanon alaiseen Ilmoilan Furuholmaan. Hän oli tuolloin 49-vuotias. Kymmenen seuraavaa vuotta kuluivatkin Ilmoilassa.

Mutta millainen olisi ollut 66-vuotiaan renki Juhon kirjallinen CV eli ansioluettelo, jos sellaisia olisi 1830-luvulla kyselty? Alku jää epäselväksi, mutta vuodesta 1802 ura on suunnilleen selvillä.

1802-1806 Vitsiälän Penttilässä

1810-1812  Miehoilan Arvelassa

1813-1817 Torvoilan Lepistössä

1818-1819 Miehoilan Arvelassa

1820 Rukkoilan Ylhäisissä

1821-1822 Torvoilan Lepistössä

1823-1824 Miehoilan Arvelassa

1825 Miehoilan Paavolassa

1826 Ilmoilan Furuholmassa (Lautsia)

1827 Ilmoilan Furuholman Jussilassa

1832 Ilmoilan Vähä-Sipilässä

1833 Ilmoilan Kyömilässä

1837-1838 Kirkonkylän kappalaisen puustellissa Eerolassa

1839-1842 Lautsian kartanossa

1842 Okerlan Heikkilään

Työkokemus oli aina tärkeää mutta alkava keuhkotauti saattoi sanella sen, että Juho oli hakeutunut kuusikymppisenä pappilaan ja sitten Lautsian kartanoon. Isoilla tiloilla oli aina töitä, joita saattoi suorittaa heikompikuntoisena: veistoa, nikkarointia, kalaverkkojen paikkailua, työkalujen ja puuastioiden korjausta. Apuna oli myös laaja kokemus erilaisista töistä, jolla vanhempi mies saattoi neuvoa nuorempia ja lunastaa siten paikkansa kartanoyhteisössä. Vuonna 1842 Juho ehti vielä sopia siirtymisestä Okerlan Heikkilään. Sinne hän ei koskaan ehtinyt, koska kuoli Lautsiassa ”rintakuumeeseen” 66-vuotiaana. Rengin tai piian töissä nykyajan eläkeikään ylsi hengissä vain harva. 

Miehoilan maisema tuli Juholle tutuksi

Kuva: Eero Järnefelt: Isäntä ja rengit (Wikimedia commons)

Keisarin konvehdit

Fredrika Wilhelmina Sofia Schulman syntyi 23.3.1811 vanhempiensa majuri Otto Wilhelm Schulmanin ja Lovisa Vilhelmina Gardiemeisterin esikoiseksi. Hän ei tullut maailmaan Lautsian kartanossa, vaan äitinsä kotona Tyrvännössä. Nuori rouva oli siis halunnut olla äitinsä lähellä synnyttäessään. Kummeina olivat eversti Adolf Joackim Borgenström ja tämän vaimo Ebba Fredrika Schulman, joka oli majurin sisar. Heidän lisäkseen kummeiksi nimettiin vielä lapsen äidinisä Johan Wilhelm Gardiemeister sekä isänäiti Ebba Christina Thilman.

Fredrika Schulmanin lapsuuden merkittävin tapahtuma sattui elo-syyskuun vaihteessa vuonna 1819. Keisari Aleksanteri I matkasi tuolloin Suomessa ja häntä odotettiin saapuvaksi Hauholle. Väkeä oli kertynyt runsaasti kirkonkylälle korkeaa vierasta vastanottamaan ja ihmettelemään komeita vaunuja. Toki harmiteltiin hieman sitä, ettei mukana ollut isompaa seuruetta ja kaunista keisarinnaa.

Perimätiedon mukaan keisari olisi nukkunut vaunuissaan kirkonkylässä, kun vaihdettiin hevosia Kapakan kestikievarin pihassa. Kerrottiin, että joku Miehoilan eukko meni sormella tökkäämään nukkuvaa keisaria vakuuttuakseen siitä, että tämä todella oli elävä ihminen. 

Schulmannin perhekin oli tullut Lautsian kartanosta kirkonkylään keisaria katsomaan. Majuri Otto Wilhelm oli juuri edellisenä vuonna kirjautunut vastaperustettuun Suomen Ritarihuoneeseen numerolle 13. Toki hän aatelismiehenä katsoi velvollisuudekseen lähteä tervehtimään Suomen Suuriruhtinasta. Suomen Sodasta oli kulunut jo kymmenen vuotta ja aatelisto oli sopeutunut vallan vaihdokseen nopeasti.

Keisaria pääsi katsomaan myös 9-vuotias pikku Fredrika. Sievä pikkutyttö ilahdutti keisarin kauneudelle herkkää silmää joten hän tempaisi tämän syliinsä ja antoi suukon. Fredrika-parka säikähti ja purskahti katkeraan itkuun silkasta pelosta. Aleksanteri I hämmentyi ja hetkisen kuluttua järjestyi lautasellinen hienoja konvehteja tyttösen eteen lohduksi.

Kapakan kestikievari nykyisin

Välikohtauksen jälkeen Keisarin matka jatkui Hauhon kirkonkylästä kohti Tamperetta. Hauhon Vermasvuorella ylhäinen vieras ihaili hetken aikaa maisemaa. Vuorelta avautui Ilmoilanselkä koko komeudessaan ja itärannalla sijaitseva Lautsian kartanokin pilkotti vehreyden keskellä samoin kuin useat pikkukylät peltoineen. Maisemaa pidettiin tuolloin suuressa arvossa ja moni herrasmiesmatkalainen koki siellä hurmoksellisia hetkiä ihaillessaan kotimaansa kauneutta. Sen jälkeen keisari nautti lyhyen lounaan Ilmoilan kestikievarissa, jota isännöi Kämärin isäntä, kuudennusmies Perttu Juhonpoika ja vaimonsa Riitta Juhontytär. Keisari lienee saanut maistella hauholaisia pitoruokia.

Mutta mitä tapahtui keisarin lahjoittamille konvehdeille? Ne eivät paljonkaan Fredrikaa lohduttaneet, sillä hän ei päässyt harvinaisia herkkuja edes maistelemaan tai hypistelemään niiden hienoja kääreitä. Konvehdit otettiin vanhempien toimesta nopeasti talteen suurina pyhäinjäännöksinä. Niitä sai sen jälkeen katsella mutta ei koskea, sillä olivathan ne itsensä keisarin lahjoittamia. Makeisista tehtiin suvun perintöaarre.

Edustakoon nämä pääsiäismunat keisarin konvehteja

Lähde: Kyläkirjaston kuvalehti Joulurauha 1900, no 12. Toim. Väinö Wallin ja I.K. Inha. Muistoja keisari Aleksanteri I:n matkalta Hämeessä ja käynnistä Tampereella v.1819. Kuva: Venäjän Keisari Aleksanteri I. G.Dave 1817. Royal Collection of United Kingdom. Wikimedia Commons.