Silkkinen alttaritaulu

Hauhon kirkon sakastin seinällä on silkkitaulu, jonka tekijäksi tiedetään Catharina Haartman, kirkkoherra Petrus Bonsdorffin puoliso. Taidokas silkkitaulu oli kirkon alttaritauluna lähes sadan vuoden ajan. Naisten käsitöitä ei ole arvostettu niin paljon kuin pitäisi. Sitä kuvastaa se, että kirkkoja tutkinut Knut Drake ei mainitse Hauhon historian ensimmäisessä osassa sanallakaan entistä alttaritaulua, vaikka muuten käy läpi kirkon arvokkainta esineistöä. Silkkiompeluksen on arveltu päätyneen vähän kuin paremman puutteessa ja nuukailuna alttaritaulun tilalle. Onkin syytä nostaa esiin Catharina Haartmanin arvokas työ nimenomaan alttaritaluna. Kuka Catharina Haartman oikeastaan oli ja mitä me hänestä tiedämme? 

 Catharina Haartman syntyi Turun lähellä Maarian pitäjässä 14.2.1732. Hänen isänsä oli Turun Akatemian rehtori, jonka palkkapitäjiä oli mainittu Maaria. Catharina oli perheen nuorimmainen. Vanhin aikuiseksi elänyt poika Jacob oli syntynyt vuonna 1717. Tytär Maria vuonna 1722 ja poika Johan vuonna 1725. Johan Haartman ehdittiin nimetä Turun akatemian teologian professoriksi 1735, missä toimessa hän oli vain kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Maria Sundenia jäi leskeksi, kun Catharina oli vasta viisivuotias. Muistikuvat isästä jäivät hämäriksi. Leski ja lapset turvasivat sukuun ja vanhin poika oli jo sentään parikymppinen. Seuraavat vuodet Catharina asui äitinsä kanssa Turussa. Häntä siis voisi luonnehtia turkulaiseksi. Ja Turussa syntyi myös se silkkimaalaus, joka nykyisin on Hauhon sakastissa. 

Catharinan syntymämerkintä Maarian seurakunnassa 1732

 

Catharina Haartman alkoi kehittyä 1740-luvulla todella taitavaksi neulankäyttäjäksi. Muodikkaan silkkitaulun tekeminen on vienyt aikaa. Vastaavia silkkitauluja ommeltiin paljon 1700-luvulla säätyläistön keskuudessa. Silkki oli äärettömän arvokasta kangasta, jota tuotiin ulkomailta. Silkkitilkkujakaan ei silloin laitettu hukkaan. Yksi tapa oli käyttää niitä käsitöihin. Catharina kirkkollisen suvun tyttärenä kirjaili silkkilangoilla ja silkkitilkuilla tauluunsa uskonnollisen aiheen, jossa Jeesus rukoilee Getsemanessa. Catharinan Jeesuksella on kauniit pitkät mustat kihartuvat hiukset ja hopealangalla kirjottu puku. Hän näyttää enemmän sadun prinssiltä. Nuori Catharina ehkä haaveili ommellessaan rakkaudesta ja samanlaisesta tummasta unelmien prinssistä. Sellaista ei kuulunut. Catharinalle karttui ikää ja hän oli vielä 25-vuotiaanakin naimaton, kun hänen äitinsä kuoli Turussa vuonna 1752. Nyt hän oli orpo ja asui veljiensä taloudessa.

Viimein löytyi sovelias ja ainakin veljien mieleinen kosija. Hän oli Porvoon lukion 34-vuotias lehtori Petrus Bonsdorff, joka oli jäänyt leskeksi pienen pojan kanssa. Voisi kuvitella, että 26-vuotias Cathatina Haartman oli vähintäänkin helpottunut, vaikka ei olisi ollut rakastunut. Vanhaksi piiaksi veljien perheisiin jääminen ei ollut kunnia-asia. Lisäksi avioliitossa kyse oli myös velvollisuudesta omaa papillista sukua ja säätyä kohtaan. Olisi ollut järjetöntä kieltäytyä tai kapinoida vastaan enää 26-vuotiaana. Pari vihittiin Turussa joulukuussa 1758. Catharina muutti miehensä perässä Porvooseen, jossa hän oli merkittävässä asemassa oppineen ja arvostetun miehen rouvana. 

Lapsia alkoi syntyä eikä ollut enää aikaa sommitella silkkitauluja. Catharina synnytti Porvoossa 11 lasta vuosien 1752-1775 välillä. Taloudenpidossa auttoi piikojen lisäksi aviomiehen naimaton sisar Christina Bonsdorff. Kaksi ensimmäistä lasta Catharina hautasi alle vuoden ikäisinä. Vasta kolmas, vuonna 1762 syntynyt Gabriel, saavutti aikuisiän. Samoin seuraava lapsi Jacob. Myös Nils, Gustaf ja Johannes varttuivat aikuisiksi. Kuusi kymmenestä piti siis haudata. Viisi elävää poikaa olivat äidin lohtu ja ylpeys ja lisänä oli vielä poikapuoli Petrus, joka ei omaa äitiään edes muistanut. Kaikki pojat koulutettiin ja he päätyivät korkeisiin asemiin, Gabriel jopa aateloitiin.

Petrus Bonsdorff hoiti Porvoon lukion rehtorin virkaa ja oli pari kertaa ehdolla jopa Porvoon tuomiorovastiksi. Vuonna 1779 hänet nimettiin Hauhon kirkkoherraksi. Bonsdorff oli tuolloin 60-vuotias, joten voidaan puhua eläkevirasta – jonkinlaisesta vetäytymisestä puolittain eläkkeelle, joskin toiveita oli vielä tulla valituksi Porvoon piispaksi. Miltä mahtoi kaupunkilaisesta Catharinasta tuntua lähtö kauas Hämeeseen? Papinvaimon velvollisuus oli kuitenkin luoda koti sinne, minne Jumala ja aviomies sen määräsivät. He kun tiesivät asiat paremmin – tai niin oli ainakin paras uskoa. Ja kuka tietää, ehkä Catharina iloitsikin uudesta elämänvaiheesta uudessa ympäristössä. Hän ei enää ollut hedelmällisessä iässä, joten nyt oli aikaa syventyä kodinhoitoon ja iloita kasvavista pojista. Siltikin: tuttu seurapiiri ystävineen ja sukulaisineen jäi Porvooseen. 

Hauhon pappilan portti

Catharina ehti asua ja elää Hauhon pappilassa vain kahdeksan vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1787. Hän ei ehtinyt tulla kovin tutuksi seurakuntalaisille. Petrus Bonsdorff sen sijaan oli Hauhon kirkkoherrana aina vuoteen 1803 asti ja jätti itsestään vahvan muiston. Hän oli ankaran kirkonmiehen maineessa, mutta samalla aikaansaava. Bonsdorffin aikana 1782-84 valmistui Hauhon kirkkoon uusi tilava sakasti, ja muutenkin kirkkoa kunnostettiin. Rahvas alkoi pitää ”Puustolppia” jopa yliluonnollisia kykyjä omaavana, jonka kerrottiin mm. karkottaneen pirut Pälkäneen rajalla sijaitsevasta Mälinkalliosta. Bonsdorff tunnettiin myös kirkollisissa piireissä ankarana oikeaksi katsomansa uskon vaalijana, joka ei hyväksynyt vapaampia uskonajatuksia, joita 1700-luvun lopulla alkoi ilmaantua. Pojasta polvi kuitenkin muuttui: poika Jacob Bonsdorff oli ylioppilaana esittänyt näkemyksen, ettei usko helvetin olemassaoloon. Tästä professori Henrik Gabriel Porthan oli järkyttyneenä todennut: ”Mitähän hurskas isä Bonsdorff sanoisi, jos tietäisi poikansa puheista!”

Catharina Haartmanin elämästä tuli Hauholla vaikeaa, sillä häntä vaivasi yhä pahemmin krooninen kihti. Hän lopulta tiesi kuolevansa, ja teki päätöksen lahjoittaa silkkitaulunsa Hauhon kirkolle. Hän kirjoitti tauluunsa seuraavasti: ”Tässä kirkkotarhassa lepuuttaa luitaan eräs, joka nuoruudessaan on ilahduttanut itseään silkkiompelulla ja nyt vanhuudessaan luovuttaa sen Jumalan kunniaksi Herran huoneelle.” Tekstin alla on vielä signeeraus: ”Catharina Haartman.”

Catharina Haartman kuoli 55-vuotiaana 19.2.1787 haudattujen luettelon mukaan kihdin aiheuttamaan kuumeeseen. Ja hän siis ”lepuuttaa luitaan” Hauhon kirkon lattian alla.

Silkkitaulu sijoitettiin kirkkoherra Bonsdorffin toimesta alttaritauluksi, mikä oli merkittävä päätös. Silkkitaulu mainitaan jo 1796 kirkon inventaariossa alttaritauluna kullatuissa kehyksissä, jonka ruustinna Bonsdorff on lahjoittanut. Catharinan silkkille omeltu alttaritaulu oli paikoillaan aina vuoteen 1883 asti, jolloin seurakunta tilasi uuden alttaritaulun. Lienee Catharinan ansiota, että uudenkin alttaritaulun teemaksi valikoitui Jeesus rukoilemassa Getsemanessa. Valinnalla kunnioitettiin ruustinna Bonsdorffin silkkitaulua, jota kirkkokansa oli katsellut jo muutaman sukupolven ajan. Hauhon valoisa ja tilava sakasti onkin oikeastaan nykyisin Bonsdorffin avioparin eräänlainen muistomerkki: kirkkoherra rakennutti sen ja hänen vaimonsa silkkinen alttaritaulu on ripustettu seinälle, joskin sen heleät 1700-luvun rokokoohenkiset pastellisävyt ovatkin jo himmenneet.

 Lähteitä:

KA Hauhon seurakunnan arkisto. Pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjat: 18.1.1796 inventaario.

KA Maarian seurakunnan arkisto. Syntyneiden luettelo 1732 

KA Turun ruotsalainsen seurakunnan arkisto. Vihityt 1758

Hufvudstadsbladet 16.10.1938 no 279 (kuva)

Palmroth, W: Hauhon seurakunta. Muistojulkaisu 600 vuotisjuhlaa varten. Hämeenlinna 1929.

Ulla Möllersvärdin viuhka

Porvoon museoon lahjoitettiin vuonna 1905 vanha viuhka, joka oli peräisin edesmenneen neiti Elise Schulmanin kuolinpesästä. Lehtitiedon perusteella viuhkasta tiedettiin seuraavaa: Se oli kuulunut kauniille neiti Ulla Möllersvärdille, joka oli saanut viuhkan vuonna 1809 ennen Porvoon valtiopäivätanssiaisia. Tanssiaisissa Ulla oli pudottanut viuhkan kesken tanssin, jolloin keisari Aleksanteri I oli poiminut sen, kiinnittänyt univormunsa nappeihin ja pitänyt siinä koko illan. Ennen lähtöään keisari palautti viuhkan ja suuteli sen omistajatarta ritarillisesti kädelle. 

Viuhka ja Ulla Möllersvärd ovat kiinnostaneet minua, koska ystävälliset kollegat lahjoittivat minulle väitöskaronkassa Ulla Möllersvärdiä ja vapaaherratar Rehnbinderiä esittävän taulun, jonka on tehnyt Mika Launis. Se on julkaistu myös Ilkka Malmbergin kirjassa ”Napoleonin vika” (2009), joka kertoo vuodesta 1809.

Mika Waltari kehitteli Ullan ja keisarin ympärille romaanin ”Tanssi yli hautojen”(1944), jossa heidän välillään on kiihkeä rakkaussuhde. Ulla Möllersvärdin ja keisarin välit ovat askarruttaneet aina 1900-luvulta lähtien. Erityisesti 1920-luvulla ilmaantui toinen toistaan huimempia ”perimätietoon pohjautuvia” tarinoita, joissa useankin eri kartanon puutarhaan on myrsky-yönä haudattu kielletyn rakkauden hedelmä. 

Ullan viuhkalla on tarinoissa keskeinen rooli. Se näyttäisi tallentuneen ensimmäisiä kertoja vuonna 1905, jolloin viuhka lahjoitettiin Porvoon museolle. Emil Nervander oli julkaissut jo vuonna 1900 kirjoituksen ”Kejsarbalen på Mäntsälä gård. Ett minne från Aleksander I:s resa i Finland 1812”, joka keskittyi keisarin vierailuun maaherra Carl Adolf Möllersvärdin kartanoon. Viuhka-episodista hän ei kerro, mutta tietää keisarin osoittaneen tanssiaisissa huomiota Ullalle. Elise Schulman oli vuonna 1900 vielä elossa. Tarina Ullasta alkoi kasvaa ja Elise-neiti sukulaisineen ymmärsi viuhkan laajemman historiallisen arvon. 

Ulrika Möllersvärd

Mutta miten ihmeessä Ulla Möllersvärdin viuhka oli päätynyt Helsinkiin Elise Schulmanin kuolinpesään? Elise Ottiliana Fredrika Schulman oli Hauhon Lautsian kartanon isännän Otto Wilhelmin veljen everstiluutnantti Carl Fredrikin ja tämän vaimon Fredrika Margareta von Platenin tytär. Yhteensä heille syntyi yhdeksän lasta. Lautsian kartanon nuoremman pojan oli itse ansaittava elantonsa ja omaisuutensa. Turvana oli vain sotilasvirka ja vaihtuva virkatalo. Perhe muutti Asikkalan, Janakkalan, Hämeenlinnan ja Rengon kautta Porvooseen. He asuivat ensin Gammelgårdissa, josta muuttivat vuonna 1846 Illbyn Bengtin ratsutilalle. Sen aiempia asukkaita olivat Ulla Möllersvärdin veljet Adolf Johan ja Gustaf Reinhold sekä viimemainitun vaimo Anna Agatha Bastman. Nuori rouva oli kuollut Bengtin tilalla lapsivuoteeseen vuonna 1840. Schulmanien ja Möllersvärdin perheet tutustuivat toisiinsa siis viimeistään Porvoossa. 

Carl Magnus, Ulrika ja Märtha Möllersvädin muuttokirja Porvooseen

Carl Fredrik Schulman kuoltua vuonna 1849, leski ja naimattomiksi jääneet tyttäret Emilie Henriette ja Elise Ottiliana muuttivat Porvoon kaupunkiin kortteliin numero 38. Emilie ja Elise eivät olleet vuonna 1791 syntyneen Ulrika Möllersvärdin ikätovereita, vaan pikemminkin heidän äitinsä, vuonna 1788 syntynyt Fredrika Margareta von Platenin. Leskirouva kuoli Porvoossa vuonna 1858. Neitien turvana oli heille myönnetty eläke, ja huvina Porvoon muu rouvasväki, joka kulutti päivänsä korttipeleissä, visiiteillä ja seurustelun merkeissä. 

Lisäksi neideillä oli myös kasvatusvastuunsa. Emilie Henrietten ja Elise Ottiliana Schulmanin vanhin sisar Christine Andrietta oli solminut Porvoossa vuonna 1832 avioliiton kirkkoherra Eric Gustaf Ehrströmin kanssa. Siis sama mies, joka piti kesällä 1811 päiväkirjaa Hauholla! Piirit olivat pieniä... Liitto jäi murheellisen lyhyeksi, koska molemmat kuolivat peräjälkeen vuosina 1835 ja 1836. Vuonna 1835 syntynyt Ida Charlotta Fredrika Ehrström varttui isoäidin ja sittemmin tätiensä kanssa Porvoossa. Ulrika Möllersvärd taas huolehti äidittömästä veljentyttärestään Aurorasta.

Schulmanin neidit olivat Ulrika Möllersvärdille läheisiä. Niin läheisiä, että Emilie Henriette sai tämän kuoltua haltuunsa keisarillisen reliikin, viuhkan, jota keisari oli pidellyt valtiopäivätanssiaisissa vuonna 1809. Ja samalla sen tarinan. Ulrika Möllersvärdin kuollessa vuonna 1878 ketään ei tuntunut kiinnostavan hänen viuhkansa tai suhteensa keisariin. Enemmän 1870-luvulla innostuttiin siitä, että ruotsalainen runoilija Bengt Lidner (1757-1793) oli vieraillut Mäntsälän Möllerhofissa ja omistanut hänen äidilleen Maria Charlotta L’Estradelle runoelman nimeltä ”Glömskan”. Rouva oli runoilijan tärkeä tukija ja muusa. C. G. Estlanderin laaja artikkeli aiheesta ”Lidners Finska resa” julkaistiin vuonna 1877. 

Emilie Henriette Schulman kuoli Porvoossa vuonna 1882. Ulla Möllersvärdin viuhkan haltijaksi tuli sen jälkeen hänen sisarensa Elise. Elise-neiti eli Henlsingissä vuoteen 1905 ja ehti kertoa sukulaisilleen viuhkan tarinan. Kiitos sukulaisten kaukokatseisuuden, viuhka lahjoitettiin Porvoon museoon. Vitriiniin sijoitettuna se alkoi herättää suunnatonta kiinnosta Ulla Möllersvärdiä kohtaan. Kirjailija Petrus Nordman kertoi vuonna 1916 ilmestyneessä artikkelissaan äidinäitinsä tunteneen Ulla Möllersvärdin, joka oli kertonut tälle viuhkan putoamisesta. Tarinan ydin oli sama: Ulla pudotti viuhkansa, keisari poimi sen ja piti sen tanssiaisten ajan sekä antoi lopuksi käsisuudelman. Seuraava vuosikymmen liitti mukaan rakkauden, joka kavoi aina 1940-luvulle tultaessa fyysiseksi rakkaussuhteeksi asti.

Ehkäpä jo vuonna 1905 oli kerrottu kaikki oleellinen. Kenties Ulla Möllersvärdin ja keisari Aleksanterin kohtaaminen ei ollut paljonkaan erikoisempi kuin Elise Schulmanin serkun Fredrikan ja keisarin kohtaaminen Hauholla vuonna 1819. Siinäkin toistui yllättävä suudelma ja vaalitut muistoesineet. Mutta koska Fredrika Schulman oli 9-vuotias eikä vielä 17-vuotias, niin tapahtumasta ei kasvanut jälkimaailman silmissä kaikkinielevää rakkaustarinaa.

Lähteet:

Mäntsälän ja Porvoon kirkonarkistojen asiakirjat 

Borgobladet 9.9.1905, no 70.

Estlander, C.G: Lidners Finska resa II. Finsk Tidskrift 1.7.1877, no 1.

Heinricus, Sigrid: En hovfrökens romantiska levandssaga. Våra kvinnor 9.12.1924, no 23. 

Helsingfors Dagbladet 30.7.1878, no 204.

Helsingfors-Posten 20.11.1905 no 308. 

Keisarin rakastettu. Romanttinen rakkaustarina nuoresta suomalaisesta tytöstä ja Venäjän mahtavasta keisarista, joka valloitti Suomen. Viikko-Sanomat 21.1.1928, no 3. 

Nervander, Emil: Kejsarbalen på Mäntsälä gård. ett minne från Alexander I:s resa i Finland 1812. Hufvudstadsbladet 14.10.1900, no 278.

Nordman, P: Gabriel Linsèn. Historisk Tidskrift 1.12.1916, no 6. 

Qvarnström, Ingrid: Gamla herrgårdssängner i verklighetens ljus. Några genealogiska studier

Astra 4.2.1927, no 2.

Ulrika Möllersvärd, tuntematon taiteilija 1820-luku, Wikimedia Commons

Samuel Åkerroos ja Hauhon pitäjänmakasiini 1818-2018

Tänä keväänä nostetaan esiin sadan vuoden takaiset tapahtumat, joissa Hauhon seutu oli keskeinen näyttämö. Mutta voisiko jotenkin löytää yhteyden vuoden 1818 ja vuoden 1918 välille? Päädyin etsimään vastausta Hauhon pitäjänkokousten pöytäkirjoista. Yhdistävä tekijä löytyikin: se on Hauhon kirkon vieressä oleva vanha pitäjänmakasiini, nykyinen Hauhon esinemuseo, joka sai tykinkuulasta osuman vuonna 1918.

Hauhon viljamakasiini nousi keskeiselle paikalle

Hauhon pitäjänmakasiinirakennuksen vaiheet ovat pysyneet epämääräisinä. Epäselvyyttä on ollut, korjattiinko vanha 1750-luvulta ollut vilja-aitta vai rakennettiinko sen tilalle uusi. Suoraa vastausta on vaikea saada, koska pitäjänkokousten pöytäkirjojen pito on ollut tuohon aikaan luvalla sanoen kehnoa. Moneen kertaan eri kokousten pöytäkirjoja lukemalla arvoitus viimein avautui. 

Vuonna 1816 pöytäkirjoissa puhutaan uuden makasiinin rakentamisesta, mutta sana ”reparation” eli korjaaminen on lisätty tekstin päälle. Vanhan makasiinin kerrotaan olevan romahtamaisillaan eikä sinne siksi voitu enää varastoida viljaa katovuosien varalle. Tammikuussa 1817 kirkkoherra Ivar Wallenius vaati lisäksi kirkonkaton kiireellistä korjaamista. Samalla esitettiin ränsistyneen makasiinin korjaamista. Sana toistuu muutaman kerran.

Tilanne makasiinin suhteen sai käänteen vuonna 1818. Korjaustöihin oli palkattu lokakuussa 1817 rakennusmestari Samuel Åkerroos, joka oli hankkinut kannuksensa jo Tyrvännön kirkon rakennustyömaalla vuosina 1796-1801. Kyseessä oli todellinen ammattimies. Orivedellä vuonna 1772 syntynyt Samuel Samuelinpoika oli kuuluisan kirkonrakentajan Matti Åkerblomin sukulaispoika, jonka tämä toi oppipojakseen Tyrvännön kirkkotyömaalle. Siinä sivussa nuori mies solmi avioliiton Suotaalan Innalan rusthollintyttären Eeva Liisa Matintyttären kanssa. Kun Samuelista tuli rakennusmestari, hän otti sukunimen Åkerroos. Vuonna 1813 hän sai tehtäväkseen rakentaa Hattulan Pyhän Ristin kirkon tapulin yläosan. Työtä riitti myös vuonna 1816 Tyrvännön kirkon katontervaamisessa

Tyrvännön kirkko

Samuel Åkerroos esitti hauholaisille heti vuonna 1817, että hän rakentaisi heille kokonaan uuden makasiinirakennuksen sekä korjaisi kirkon huonokuntoisen katon. Ammattilaisena hän näki, ettei romahtamaisillaan olevaa vilja-aittaa voinut enää järkevästi korjata. Palkka-asiat sovittiin, ja tämän jälkeen asiakirjoissa puhutaan uudesta makasiinirakennuksesta eikä enää vanhan korjaamisesta. Muutos on selkeä. Åkerroos sai ainakin osan hauholaisista taakseen.

Keväällä 1818 Hauhon kirkonkokouksessa esitettiin, että ”kaikin tavoin mahdoton” viljamakasiini tulisi myydä eniten tarjoavalle, ja sen tilalle tulisi uusi rakennus. Lisäksi rakennustyötä varten oli palkattava joukko päteviä kirvesmiehiä. Sen sijaan hauholaiset isännät eivät olleet valmiita uuden rakennuksen kustantamiseen. Olihan aiemmin sovittu vanhan korjaamisesta. Vastahakoisuus näkyi hidasteluna.

Samuel Åkerroos joutui odottelemaan työn alkamista. Kirkon viereen ilmaantui laiskasti puutavaraa. Kesän ja syksyn aikana kuitenkin paljastui, että tukkeja ja parruja oli oudosti kadonnut. Yksi jos toinenkin kirkonkylän isäntä oli pihistänyt - tai lainannut - työmaalta puutavaraa. Osa kadonneista tukeista oli tosin käytetty tapulin portaiden korjaamiseen. Selvittelyjen ja kovistelujen jälkeen rakentaminen lopulta käynnistyi ja komea makasiini nousi kirkon viereen. Siinä oli kaksinkertaiset seinät ja kahdet kätevät portaat, joita oli helppo kulkea ylös ja alas.

Hattulan vanha kirkko ja tapuli

Hauholle Ilmoilan kylään vuonna 1818 muuttanut Samuel Åkerroos oli saanut oppinsa aikakauden mestareilta. Matti Åkerblom (1740-1819) on kuuluisimpia suomalaisia kirkonrakentajia, samoin kuin hänen oppi-isänsä Antti Piimänen (1712-1775). Lisäksi Åkerblomin sisarenpoika Matti Åkergren (1752-1839) tunnetaan vuonna 1813 valmistuneen Luopioisten kirkon rakentajana. Samuel Åkerroos ei ole yhtä tunnettu kuin edelliset, mutta riittävän komea on hänenkin uransa. Vuonna 1829 kuollut rakennusmestari on haudattu Hauhon kirkkomaalle. 

Samuel Åkerroosin nimi on syytä nostaa Hauholla sille kuuluvaan arvoon. Makasiinirakennus on taidokasta työtä. Se kuuluu samaan arvokkaaseen sarjaan kuin Antti Piimäsen, Matti Åkerblomin ja Matti Åkergrenin rakentamat kuuluisat kirkot ja tapulit. Ne kaikki ovat osa arvokasta suomalaista rakennusperintöä. 

Hauhon taistelussa keväällä vuonna 1918 tykinkuula puhkaisi makasiinin kaksinkertaisen seinän. Satavuotias rakennus kesti sen, ja nyt se siis täyttää komeat kaksisataa vuotta! 

Kiitokset FT Ella Viitaniemelle, jonka kanssa kävin aiheesta keskustelua

Kuvat:

Hauhon kotiseutumuseo 1950-luvulla. Kuva: Pekka Kyytinen, Pekka Kyytisen kokoelma, Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto.

Tyrvännön kirkko 1887. Piirros: Selim Lindqvist, Historian kuvakokoelma. Museovirasto

Hattulan kirkko. Kuva: Volker von Bonin, Historian kuvakokoelma, Museovirasto.

Lähteet: 

Hauhon pitäjänkokouksen pöytäkirjat: 6.10.1816, 7.11.1816,  26.1.1817, 7.4.1817, 19.10.1817, 10.11.1817, 9.5.1818, 25.10.1818. Hauhon seurakunnan arkisto. Kansallisarkisto.

Hauhon kirkonkirjat 1818-1829, Tyrvännön kirkonkirjat 1801-1818.

Ojanen, Eero: Tyrvännön historia. 2002.