Hovinkartanon irtaimistoa 1800-luvun alussa

Millainen oli hämäläisen maalaiskartanon irtaimisto 1800-luvun alussa? Irtaimisto ja huonekalut kertovat paljon myös omistajista ja heidän vauraudestaan, parhaimmillaan jopa harrastuksista ja ajankäytöstä. Tarkastellaanpa Hauhon Sotjalan Hovinkartanoa, joka periytyi kihlakunnantuomari Wilhelm Leopoldin tyttärentyttärelle Margareta Charlotta Gripenbergille, joka avioitui vuonna 1828 Carl Emil Furuhjelmin kanssa. 

Margareta Charlotta kuoli vuonna 1834 vain 36-vuotiaana muutamaa vuotta aiemmin valmistuneessa Hovinkartanon uudessa empiretyylisessä päärakennuksessa. Joten perukirjan avulla meille hahmottuu osa vanhasta päärakennuksesta uuteen siirrettyä irtaimistoa. Aviopari oli varmasti hankkinut uuteen päärakennukseen uusia huonekaluja, jotka päätyivät ajan tavan mukaan aviomiehen nimiin. Margareta Charlottan perukirjassa luetellaan niitä huonekaluja, jotka hän oli perinyt kartanon mukana vanhemmiltaan Odert Albert Gripenbergiltä ja Margareta Leopoldilta. Siten voimme hahmotella, millaisia kalusteita ja irtaimistoa on ollut Hovinkartanossa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. 

Huonekalujen väriä tai malleja ei saa selville, mutta aikakauden tyylisuunnista on olemassa tietoa. Perukirja ei kerro myöskään sitä, minne luetellut huonekalut oli sijoiteltu kartanossa. Mutta sitä voimme yrittää päätellä. Hovinkartanon salissa oli todennäköisesti maalattu topattu sohva, johon kuului myös tyynyt. Lisäksi oli kolme muuta pienempää topattua sohvaa sekä kaksi paria nojatuoleja. Seinällä oli kaksi peiliä, joiden alla oli pienet kiillotetut pöydät. Erillinen teepöytä löytyi kahden pienemmän pyöreän pöydän lisäksi. Erityisen muodikkaita 1800-luvun alussa olivat suuret uurnamaiset koristemaljakot, jollaisia Hovinkartanossakin oli peräti kaksi paria. Lisäksi mainitaan posliinimaljakko. Siro maalattu kirjoituspulpetti saattoi sekin sopia salin kalustukseen.

Yksittäisiä tuoleja oli Hovinkartanossa poikkeuksellisen runsaasti. Kahdeksantoista tuolia oli verhottu painetulla kankaalla ja kaksitoista nahkaisella päällyksellä. Tuolimäärä kertoo siitä, että kartanossa oli istuttu pitkään käräjiä ja pidetty muitakin kokouksia jo 1700-luvulla. Samaan voisi viitata kaksi pitkää pöytää ja peräti kolme vanhaa isoa kirjoituspöytää (bureau), joihin kuului kaappi. Lisäksi oli vielä erillinen kirjakaappi. Herrojen neuvotteluihin liittyi olennaisesti mahonkinen tupakkalaatikko. Viisi paria tinaisia korkeita kynttiläjalkoja ja kaksi matalampaa jalkaa sopivat valaisemaan talvista pimeyttä.

Rouvien hallitsemaan maailmaan liittyivät varmasti kaksi pitkää lipastoa eli senkkiä sekä tietenkin suuri liinavaatekaappi. Keittiöstä tai sen lähettyviltä löytyi kaksi vanhaa ruokakaappia sekä maustekaappi. Kenties maininta vanha viittaa peräti suuriin barokkityylisiin vankkoihin kaappeihin. Astioita perukirjassa luetellaankin suuri määrä viinilaseista lautasiin ja ruuanlaittovälineisiin. Viini- ja olutpulloja on laskettu yhteensä kaksisataa ja erikseen kaksitoista paloviinaa varten.

Rouvan kaappi viittaa kartanonrouvan omaan kamariin samoin kuin kaksi maalattua ompelupöytää ja rukki. Makuukamareihin oli sijoitettuna pesupöytiä (komuuti) sekä tietenkin vuoteita. Aviopari nukkui petsatussa parisängyssä. Muista kamareista löytyi neljä maalattua sänkyä, sekä kuusi vaatimattomampaa sänkyä. Yksi maalattu lapsen tuolikin kuului kalustoon. Kahdella sermillä huonetta voitiin jakaa osiin. Kenties rouvan käytössä oli petsattu kirjoituspöytä ja samoin toiletti peili, johon kuului mahonkinen pöytä. Pieni miehen mahonkinen toalettirasia saattoi kulkea matkoilla herran mukana, joskin sitä varten oli matkaschatulleja, koristeellisia pieniä arkkuja, joista löytyi tarpeellisia toilettivälineitä. Peruukin käherrysrauta kertoo omaa kieltään 1700-luvun muodista. 

Interiööri 1800-luvun alusta

Jotakin Hovinkartanonherrojen harrastuksista kertoo aseiden ja metsästysvälineiden määrä. Toki aseet liittyivät myös 1700-luvulle, jolloin sukupiirissä oli ollut upseereita. Vanha hakapyssy, neljä pistoolia ja luodikko sekä ammuslaukut kuuluivat kartanoon ja samoin kaksi sapelia. Erilaisia kalastusvälineitä riitti kartanosta läheisen Pyhäjärven vesiin. Missä lie on käytetty hylkeiden pyyntiin tarkoitettua harppuunaa? Ei ainakaan Hauholla.

Kaiken kaikkiaan Hovinkartanon rouvan Margareta Charlotta Gripenbergin perukirja on sekoitus uutta ja vanhaa irtaimistoa. Ei välttämättä kovin arvokasta mutta kiinnostavaa. Siinä näkyy muistoja hänen vanhempiensa aikakaudesta ja osin vielä vanhemmastakin ajasta, jolloin tuomari Wilhelm Leopold oli hallinnut Hovinkartanoa.

 

Lähteet:

Margareta Charlotta Furuhjelmin, os. Gripenberg perukirja  10.10.1834. KA Turun hovioikeuden arkisto. Aatelin perukirjat.

Kuvat:

Heinrich-Hansen, Adolf 1899: Sommerblomsterne arrangeres. Wikimedia commons.

Modes et Manières du Jour, 1799-1800, No. 23

Kodin kynttilät 1929

Kartanoiden kummitukset

Jokaisessa todellisessa herraskartanossa piti olla aave, kummitus, joka aiheuttaa outoja ääniä tai näyttäytyy silloin tällöin eläville. Joskus tällainen levoton sielu liitetään johonkin ammoin tapahtuneeseen traagiseen tapahtumaan tai henkilöön. Tärkeä rooli kummitustarinoiden kertojina ja ylläpitäjinä oli aikoinaan kartanoiden palkollisilla ja alustalaisilla sekä sukuhistoriansa tuntevalla isäntäväellä. Perinteisten kartanokummitusten katoaminen johtuukin siitä, että moni kartano on joko purettu, rakennettu uudelleen tai myyty eikä se enää muodosta ympärilleen yhteisöä, joka ylläpitäisi kummitustarinoita. 

Epäilen, että vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kartanoiden vaiheilla nähtiin selittämättömiä asioita ja kerrottiin aaveista. Kun yhteisö katoaa, katoaa myös suullinen perinne ja sen myötä haihtuvat aaveetkin. Eipä siis ihme, että tunnetuin ja edelleen esiintyvä haamu liittyy Hahkialan kartanoon, jossa sen tarinaa näyttäisivät ylläpitävän työntekijät ja osin vierailijatkin.

Hahkialan kartanossa kummittelee ”paha luutnantti.” Hän on ainoa aave, jonka pystyy tunnistamaan todelliseksi eläneeksi henkilöksi. Kyseessä on Hahkialan isäntä luutnantti Robert Emil Charpentier (1810-1882), joka hallitsi kartanoa vuosikymmeniä. Hän oli kookas - tai oikeastaan todella pulska mies, joka herkästi menetti malttinsa ja käytteli häikäilemättä alustalaisiinsa pamppua tai piiskaa. Se aiheutti kutsumanimen ”paha luutnantti”. Häijy isäntä jäi kummittelemaan ainakin ihmisten mieliin. 

Aaveena tämän ”pahan luutantin” sanotaan olevan lempeä, sillä hän pyrkii hyvittämään tekojaan. Pahantahtoinen ja pelotteleva aave olisikin matkailun kannalta jokseenkin hankala tapaus. Sanotaan, että steariinin jälkiä on löytynyt paikoista, joissa ei ole poltettu kynttilää, ja kaakeliuuni on tuntunut lämpimältä, vaikka sitä ei ole lämmitetty. Ilmeisesti Hahkialassa liikuskelee toinenkin levoton sielu, sillä ikkunoihin on ilmestynyt lapsen käden jälkiä.

Hyömäen kartano on kadonnut kokonaan kartalta, ja ilmeisesti aaveetkin samaa tietä. Vielä 1920-luvulla kartanon muonamies Vanha Kourula tunnettiin ”näkijänä”, joka kertoi havainneensa selittämättömiä asioita kartanossa. Kourula oli kerrankin maannut syyspimeällä kartanon pihalla ja nähnyt ikkunasta, kuinka yläkerrassa ”majuri” peilaili itseään. Majurin henkilöllisyys on epäselvää, mutta hänen uskottiin kuuluneen von Kraemer-sukuun. Hyömäen kylätutkimuksen mukaan kyseinen sotilasaave oli 1920- ja 1930-luvuilla kartanon entisten alustalaisten ja heidän jälkeläistensä suullista perinnettä. Lieneekö tämä aave-majuri jo haipunut kokonaan ihmisten mielistä? Vai vieläkö hänet tunnetaan Alvettulan tienoilla? 

Sotjalan Hovinkartanossa tiettävästi vaeltelee ratsumies Roland, joka kaatui vuonna 1630 kolmekymmenvuotisessa sodassa. Kerrotaan hänen kihlatun morsiamensa palvelleen kartanossa. Kesäiltoina tämä Roland saattaa näyttäytyä vaikkapa tiililinnan parvekkeella. Roland myös soittelee huilua tai kulkee valittaen. Rolandia ei pysty tunnistamaan tarkemmin. Vuoden 1630 vaiheilla Sotjalassa ei vielä ollut varsinaista kartanoa, vaan kylä oli Adam Schrapferin läänitys. Sinne nousi 1630-luvulla jonkinmoinen säterirakennus. Ratsumiehiä Sotjalasta lähti aivan varmasti 1600-luvulla sotimaan ja sille tielle moni myös jäi. 

Lautsian kartanon kummitustarina on kaikkein synkein. Kerrotaan, että vanhan päärakennuksen portaikossa liikkui öisin kaksi neitoa, jotka tulivat yläkerran kamarista rappuja alas. Tarinan mukaan tytöt oli tuotu Hämeenlinnasta, surmattu ja haudattu päärakennuksen alle. Kun päärakennus sittemmin purettiin, niin eipä sen alta löytynyt mitään ruumiisiin viittaavaa. Lautsian omistaneella aatelisella Schulman-suvulla ei ole tarinaan osaa eikä arpaa. Kerrotaan, että 1900-luvun alussa Lautsian palvelusväki keksi tarinan, jotta voisi käydä salaa näpistelemässä ruokaa aitoista ja kellareista. 

Kaiken kaikkiaan hauholaiset kartanokummitukset ovat tänä päivänä suorastaan uhanalaisia. Havaintojakin taitaa olla aina vain vähemmän. Pitäisikö tulevina kesäöinä olla tarkkana, kierrellä kartanoiden läheisyydessä ja yrittää saada aaveista uusia havaintoja? No, ehkäpä on parempi, että levottomat sielut kuitenkin saavat levätä rauhassa. Toimikoon mieluummin blogini kartanossa ammoin eläneiden ihmisten väylänä kertoa tarinaansa.

 

Lähteitä:

Etelä-Suomen Sanomat 12.11.1988

Hämeen Sanomat 5.3.1995

Keski-Häme 7.4.2016 Hahkiala, Hauhon nähtävyys

Lehtipuro, Outi: Hauhon Hyömäki perinneyhteisönä. Turku 1972.