Kartanoiden kummitukset

Jokaisessa todellisessa herraskartanossa piti olla aave, kummitus, joka aiheuttaa outoja ääniä tai näyttäytyy silloin tällöin eläville. Joskus tällainen levoton sielu liitetään johonkin ammoin tapahtuneeseen traagiseen tapahtumaan tai henkilöön. Tärkeä rooli kummitustarinoiden kertojina ja ylläpitäjinä oli aikoinaan kartanoiden palkollisilla ja alustalaisilla sekä sukuhistoriansa tuntevalla isäntäväellä. Perinteisten kartanokummitusten katoaminen johtuukin siitä, että moni kartano on joko purettu, rakennettu uudelleen tai myyty eikä se enää muodosta ympärilleen yhteisöä, joka ylläpitäisi kummitustarinoita. 

Epäilen, että vielä 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kartanoiden vaiheilla nähtiin selittämättömiä asioita ja kerrottiin aaveista. Kun yhteisö katoaa, katoaa myös suullinen perinne ja sen myötä haihtuvat aaveetkin. Eipä siis ihme, että tunnetuin ja edelleen esiintyvä haamu liittyy Hahkialan kartanoon, jossa sen tarinaa näyttäisivät ylläpitävän työntekijät ja osin vierailijatkin.

Hahkialan kartanossa kummittelee ”paha luutnantti.” Hän on ainoa aave, jonka pystyy tunnistamaan todelliseksi eläneeksi henkilöksi. Kyseessä on Hahkialan isäntä luutnantti Robert Emil Charpentier (1810-1882), joka hallitsi kartanoa vuosikymmeniä. Hän oli kookas - tai oikeastaan todella pulska mies, joka herkästi menetti malttinsa ja käytteli häikäilemättä alustalaisiinsa pamppua tai piiskaa. Se aiheutti kutsumanimen ”paha luutnantti”. Häijy isäntä jäi kummittelemaan ainakin ihmisten mieliin. 

Aaveena tämän ”pahan luutantin” sanotaan olevan lempeä, sillä hän pyrkii hyvittämään tekojaan. Pahantahtoinen ja pelotteleva aave olisikin matkailun kannalta jokseenkin hankala tapaus. Sanotaan, että steariinin jälkiä on löytynyt paikoista, joissa ei ole poltettu kynttilää, ja kaakeliuuni on tuntunut lämpimältä, vaikka sitä ei ole lämmitetty. Ilmeisesti Hahkialassa liikuskelee toinenkin levoton sielu, sillä ikkunoihin on ilmestynyt lapsen käden jälkiä.

Hyömäen kartano on kadonnut kokonaan kartalta, ja ilmeisesti aaveetkin samaa tietä. Vielä 1920-luvulla kartanon muonamies Vanha Kourula tunnettiin ”näkijänä”, joka kertoi havainneensa selittämättömiä asioita kartanossa. Kourula oli kerrankin maannut syyspimeällä kartanon pihalla ja nähnyt ikkunasta, kuinka yläkerrassa ”majuri” peilaili itseään. Majurin henkilöllisyys on epäselvää, mutta hänen uskottiin kuuluneen von Kraemer-sukuun. Hyömäen kylätutkimuksen mukaan kyseinen sotilasaave oli 1920- ja 1930-luvuilla kartanon entisten alustalaisten ja heidän jälkeläistensä suullista perinnettä. Lieneekö tämä aave-majuri jo haipunut kokonaan ihmisten mielistä? Vai vieläkö hänet tunnetaan Alvettulan tienoilla? 

Sotjalan Hovinkartanossa tiettävästi vaeltelee ratsumies Roland, joka kaatui vuonna 1630 kolmekymmenvuotisessa sodassa. Kerrotaan hänen kihlatun morsiamensa palvelleen kartanossa. Kesäiltoina tämä Roland saattaa näyttäytyä vaikkapa tiililinnan parvekkeella. Roland myös soittelee huilua tai kulkee valittaen. Rolandia ei pysty tunnistamaan tarkemmin. Vuoden 1630 vaiheilla Sotjalassa ei vielä ollut varsinaista kartanoa, vaan kylä oli Adam Schrapferin läänitys. Sinne nousi 1630-luvulla jonkinmoinen säterirakennus. Ratsumiehiä Sotjalasta lähti aivan varmasti 1600-luvulla sotimaan ja sille tielle moni myös jäi. 

Lautsian kartanon kummitustarina on kaikkein synkein. Kerrotaan, että vanhan päärakennuksen portaikossa liikkui öisin kaksi neitoa, jotka tulivat yläkerran kamarista rappuja alas. Tarinan mukaan tytöt oli tuotu Hämeenlinnasta, surmattu ja haudattu päärakennuksen alle. Kun päärakennus sittemmin purettiin, niin eipä sen alta löytynyt mitään ruumiisiin viittaavaa. Lautsian omistaneella aatelisella Schulman-suvulla ei ole tarinaan osaa eikä arpaa. Kerrotaan, että 1900-luvun alussa Lautsian palvelusväki keksi tarinan, jotta voisi käydä salaa näpistelemässä ruokaa aitoista ja kellareista. 

Kaiken kaikkiaan hauholaiset kartanokummitukset ovat tänä päivänä suorastaan uhanalaisia. Havaintojakin taitaa olla aina vain vähemmän. Pitäisikö tulevina kesäöinä olla tarkkana, kierrellä kartanoiden läheisyydessä ja yrittää saada aaveista uusia havaintoja? No, ehkäpä on parempi, että levottomat sielut kuitenkin saavat levätä rauhassa. Toimikoon mieluummin blogini kartanossa ammoin eläneiden ihmisten väylänä kertoa tarinaansa.

 

Lähteitä:

Etelä-Suomen Sanomat 12.11.1988

Hämeen Sanomat 5.3.1995

Keski-Häme 7.4.2016 Hahkiala, Hauhon nähtävyys

Lehtipuro, Outi: Hauhon Hyömäki perinneyhteisönä. Turku 1972.

Miksi Constantin Meurman ei muuttanut Hauholle?

Menneisyydessä upseerien asuinpaikat saattoivat olla jotakin aivan muuta mitä olettaisi virallisista sotilasasiakirjoista. Hauhon Hyömäen Kaivola oli varusmestarin virkatalo, jossa olisi pitänyt asua vuosina 1770-1791 varusmestari Constantin Meurmanin perheineen, mutta niin ei ollut.

Sotilasvirkatalo eli puustelli (boställe) oli tila, joka oli sidottu sotilasvirkaan. Tilan tuotto muodosti osan upseerin palkasta. Periaate oli, että ylennys tiesi upseeriperheelle muuttoa uuteen puustelliin. Säätyläisperhe saattoi siis vaihtaa asuinpaikkaa useinkin. Toisaalta upseeri ei välttämättä asunut virkatalossaan, vaan antoi sen vuokralle ja asui muualla. Ruotsinajan päättyessä vain 40-45 % upseereista todella asui virkataloissaan. Tästä on hyvä esimerkki luutnantti Constantin Meurman, Kangasalan Liuksialan Meurmanien kantaisä. Meurmaneista ilmestyi äskettäin mainio Kalle Virtapohjan kirjoittama kartano- ja sukukirja.

Constantin Meurman syntyi 1752 Janakkalan Hyvikkälän kartanossa. Isän suku ei ollut aatelia, mutta pyrki etenemään upseerinuralla ja solmimaan edullisia avioliittoja. Constantinin isoisä Johan oli saanut haltuunsa Janakkalan Hyvikkälän vanhan säteriratsutilan avioitumalla Anna Margareta Lilliebruunin kanssa. Constantinin isä Anders Johan Meurman puolestaan avioitui äidin puoleisen serkkunsa Sofia Helena Holtzin kanssa. Sukulaisavioliitoillakin turvattiin varallisuuden pysyminen pienessä piirissä.

Constantin Meurman seurasi isiensä jälkiä sekä sotilasuran että avioliiton suhteen: hänet vihittiin 34-vuotiaana Lammilla 4.6.1786 aatelisen neidin Eva Bosinin kanssa. Morsiamen vanhemmat olivat luutnantti Daniel Bosin ja Gertrud Maria Andersin, joilla oli hallussaan Lammin Kurkijärven kartano. Nuori pari asettui Lammin Kurkijärven kartanoon eikä muuttanut virkataloon Hauhon Hyömäkeen. Toinen vävy kartanoon saatiin seuraavana vuonna, kun Evan sisar Erika Maria Bosin avioitui sotakomissaari Adolf Floorin kanssa. Apua kartanossa tarvittiinkin, sillä Daniel Bosin kuoli jo vuonna 1788, ja pojat Paul ja Jakob Daniel Bosin olivat alaikäisiä.

Mutta entäpä Hauhon Hyömäen Kaivola? Siellä asui vuodesta 1766 aina 1790-luvulle asti vanha naimaton neiti Eleonora Dassau, jonka veli oli kapteeni Herman Johan Dassau. Veljen avioiduttua 1763 Helena Maria von Kraemerin kanssa, neiti Eleonora ryhtyi Constantin Meurmanin vuokralaiseksi 1770-luvulla ja perusti Kaivolaan oman talouden. Järjestely on sinänsä erikoinen, sillä naimaton n.40-vuotias neiti erillään veljestään oli poikkeuksellista 1700-luvun lopulla. Constantin Meurman ja Eleonora Dassau eivät olleet lähisukulaisia, mutta taustalla saattoi olla jokin etäisempi sukulaissuhde. Eleonora oli asunut Hyömäessä jo pitkään, joten vuokralaisuus salli hänen jäädä kotiseudulleen sukulaisten pariin. Samalla hän valvoi Meurmanin etuja virkatalon hoidossa. Kaivolassa oli lampuotiperhe vastaamassa viljelystä sekä palveluskuntaa.

Constantin Meurman ei pitkään aikaan edes tarvinnut virkataloa, koska oli naimaton aina vuoteen 1784 asti ja majaili kotonaan Hyvikkälässä. Mitäpä hän olisi vaatimattomalla puustelilla tehnytkään. Ura armeijassa oli edennyt tasaisesti majoittajasta varusmestariksi ja sitten kersantiksi. Vuodesta 1783 Meurman oli vänrikki. Perheeseen syntyi Lammilla esikoispoika Carl Otto 2.4.1788, jonka kummeina oli lähisukua: lanko Adolf Floor, vänrikki Bosin, isän veljet kersantti Meurman, varusmestari Meurman, Lammin kappalaisen vaimo Helena Maria Nordström (os. Haberman), äidin äiti luutnantinrouva Bosin (os. Andersin), äidin sisar Erica Maria Floor (os. Bosin), neiti Fredrika Nordström.

Carl Otto Meurmanin syntymämerkintä Lammin syntyneissä 1788

Vuosina 1788-90 käydyn Kustaan sodan seurauksena Constantin joutui venäläisten vangiksi ja vapautui vuoden 1790 lopulla. Lisää tragediaa seurasi. Toinen poika Axel Erik syntyi 16.9.1791, mutta syntymä vei äidin hengen: Eva Bosin kuoli synnytykseen 1.10.1791. Konstantin oli nyt tilanteessa, jossa elämä haki uutta suuntaa.

Edesmenneen vaimon veli Jakob Daniel Bosin oli tullut siihen ikään, että saattoi ottaa Kurkijärven kartanon haltuunsa. Konstantin Meurmanilla ei ollut perintöosuutta aateliskartanoon. Sekään ei merkinnyt muuttoa Hauholle, jossa olisi vuodesta 1791 ollut tarjolla Portaan Kaskela, vääpelin virkatalo. Hyömäen Kaivola oli siirtynyt uudelle upseerille Jakob Magnus Weissmanille. Se taas merkitsi sitä, että neiti Eleonora Dassau joutui lähes 80-vuotiaana hankkimaan uuden kodin. Hän muutti läheiselle Toralan tilalle, koska Weissman perheineen tarvitsi itse virkatalon asuinpaikakseen. 

Constantin siirtyi Jämsän komppaniaan ja hänelle myönnettiin 1792 virkataloksi Talviala Jämsän Moiskalasta ja vuonna 1793 se vaihtui Väkkärlään, kersantin virkataloon Kuhmoisten Valkealassa. Se oli Meurmanin hallussaan aina vuoteen 1810 asti. Kummassakaan hän ei silti koskaan asunut, vaan antoi ne jälleen vuokralle ja keräsi vain tuoton. Constantin Meurman asui yhä edelleen Lammilla. Lokakuussa 1799 Kosken Kurjalan kartanoon Elimäeltä vierailulle tullut 13-vuotias Jacobina Munsterhjelm tuli päiväkirjansa mukaan esitellyksi sekä Meurmanille että tämän langolle Jakob Daniel Bosinille, jotka vierailivat kartanossa.

Meurman muutti Lammilta Padasjoelle vasta 1804 solmittuaan toisen avioliiton Maria Lovisa Molinin kanssa. Sen myötä hänestä tuli Saksalan ratsutilan ja Inkilän tilan isäntä. Ei maaton Meurman silti mikään köyhä onnenonkija ollut, koska vuokratut puustellit olivat vuosien saatossa taatusti kerryttäneet omaisuutta. Ainoa poika Carl Otto Meurman teki sotilasuran ja peri mukavan omaisuuden isänsä kuoltua vuonna 1811. Kymmenen vuotta myöhemmin hän osti Kangasalan Liuksialan kartanon, josta tuli Meurmanien pysyvä sukukartano, mistä voisi ainakin osittain kiittää kantaisä Konstantinin tuottoisaa sijoitustoimintaa.

 

Liuksialan kartano 1892

Lähteet:

Lammin, Janakkalan, Hauhon, Kuhmoisen, Jämsän ja Padasjoen kirkonarkistojen asiakirjat.

Kuva: Aamulehti 18.6.1921, Liuksiala: Anni Kupiainen 1892. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Miettinen, Tiina: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla. Atena 2015.

Wirilander, Kaarlo: Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718-1810. Virkatalon haltijain luettelot. SHS 1953.

Virtapohja, Kalle: Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina. Otava, Keuruu 2021.

Kristian Hangelin ja 12 rusthollaria

Kuten tunnettua, Hauholla on vankka maine vauraiden ”niskavuorelaisten” rusthollien pitäjänä. Ratsutilalliset eli rusthollarit varustivat 1600-luvulla sotaväkeen miehen ja hevosen saaden verohelpotuksia. Ruotujakolaitos, joka toimeenpantiin 1680-luvulla, vakiinnutti rusthollit pysyviksi. Verovapaus teki ratsutilallisista vauraita, joten ei siis ihme, että jo 1700-luvun lopulla rusthollarit mielisivät olevansa talollisten yläpuolella. He solmivat avioliitotkin mieluiten keskenään. Ryhmä pyrki ottamaan haltuun paikallista valtaa, mikä näkyy monilla paikkakunnilla. Hauholla sen huipentuma oli rusthollarien yritys saada oma edustaja Porvoon valtiopäiville vuonna 1809. 

Selvityskomissaari Josef Hangelinin serkun poika Hankalan rusthollari Kristian tai Krister Johaninpoika edusti sukukunnan talonpoikaista haaraa. Suvussa oli siis 1700-luvun lopulla kahden kerroksen väkeä: talonpoikia ja säätyläisiä. Kokkilan Hankalan rusthollissa 1766 syntyneen Kristian Hangelinin vanhemmat olivat Johan Johaninpoika ja Anna Erikintytär. Molemmat vanhemmat olivat rusthollisukujen vesoja: Anna oli läheisen Kokkilan Köykän rusthollin tytär. Avioliitto solmittiin 1764. 

Kristian Johaninpojan puumerkki 1823

 

Kristiania ja hänen veljeään ei lähetetty kouluun, vaan he keskittyivät kotitilansa viljelyyn. Sopiva vaimo Kristianille löytyi Vesilahden Anian Heikkilästä, jossa juhlittiin parin häitä 27.1.1795. Hauholle saapunut rusthollintytär Anna Christina Sjöstedt oli säätyläisyyden rajamailla, sillä sukuun oli naitu lähes säännöllisesti säätyläisperheiden tyttäriä. Poikiakin koulutettiin opintielle. Avioparin esikoispoika Carl Fredrik syntyi Hauholla 15.4.1796 ja toinen poika Axel Reinhold 24.11.1798. 

Hankalan rusthollisuvun asuinalue Hauholla

 

Vauraasta taustasta ja säätyläissukulaisista huolimatta Kristian piirsi asiakirjoihin puumerkin eikä allekirjoitusta. Samaa puumerkkiä käytti myös hänen veljensä Kalle. He eivät osanneet kirjoittaa ja puhua sujuvasti ruotsia, mikä asetti heidät kuten muutkin rusthollarit säätyläistön alapuolelle, vaikka varallisuutta heillä oli hyvin usein reilusti enemmän. 

Porvoon valtiopäivien alla maaliskuussa 1809 hauholaiset rusthollarit kokoontuivat Hauhon kirkonkylässä ja päättivät anoa mahdollisuutta lähettää oma edustaja valtiopäiville. Alisen-Hollolan kihlakunnan viralliseksi valtiopäiväedustajaksi oli jo valittu Eerik Johan Antinpoika Isotalo Lammin Vilkkilän kylästä, mutta valinta ei tyydyttänyt hauholaisia rusthollareita. He halusivat omaksi edustajakseen Kristian Johaninpoika Hangelinin. Se, oliko hän hankkeen innokkain puuhamies, jää epäselväksi. Hangelin kuitenkin esitti omissa nimissään kirjelmän talonpoikaissäädylle ja kenraalikuvernööri Sprengtportenille. 

Hän toivoi tulevansa nimetyksi valtiopäiväedustajaksi voidakseen hoitaa ”kanssaveljiensä” eli rusthollarien asioita. Kihlakunnan virallisen edustajan, lammilaisen Eerik Johan Isotalon hän väitti tuovan tiedoksi talollisten asioita, mutta ei rusthollarien oikeuksia, jotka erosivat niistä. ”Vaikka rusthollarit enimmäkseen ovat samaa säätyä kuin talonpojat, niin heillä kuitenkin oli erilaisia pyrkimyksiä ja oikeuksia vaalittavanaan,” perusteli Hangelin. Kirjeen oli pyynnöstä kirjoittanut Sven Erik Häggberg ja suosittelijakseen Hangelin nimesi Hauhon kirkkoherran Ivar Walleniuksen, joka kirjallisesti todisti asianomaisen olevan nuhteeton ja kunniallinen puolikkaan rusthollin omistaja. 

Kirjelmän allekirjoittajina olivat hauholaiset rusthollarit. Nimilista siis kertoo, keitä pitäjän talonpoikaiseen eliittiin eli rusthollareihin lukeutui Kristian Johaninpoika Hangelinin lisäksi:

Rintama ei ollut täysin yhtenäinen. Allekirjoittajana ei näy esimerkiksi Vuolijoen rusthollin isäntää Eerik Eerikinpoikaa eikä myöskään kappeliseurakuntien rusthollareita Luopioisista ja Tuuloksesta. Ehkäpä he tyytyivät virallisesti valittuun edustajaan, tai sitten osoittivat hankkeelle kuitenkin hiljaisen tukensa. 

Vaatimus hauholaisten omasta rusthollariedustajasta ei mennyt läpi. Hangelinille myönnettiin kuitenkin lupa esittää talonpoikaissäädylle rusthollareita koskevia asioita, jotka tarvittaessa huomioitaisiin. Kristian Hangelin sitten laatikin talonpoikaissäädylle erillisen kirjelmän, jossa anottiin ratsutilojen aseman turvaamista ja toiseksi, että viinanpoltto-oikeus säilyisi niin ratsu- kuin talonpoikaistiloillakin. 

Totta on, että aikalaisille rusthollarien säätyasema oli epäselvä. Osaksi siksi, että joukkoon lukeutui niin säätyläisiksi katsottuja henkilöitä kuin talonpoikiakin sekä niitä, joiden asema oli jotakin siltä väliltä. Käyttääkseni notaari Walleniuksen lausetta hauholaisesta seurapiiristä, heissä oli ”parempaa ja huonompaa herrasväkeä.” Joitakin säätyläisiä ärsytti sekin, että rusthollarit pukeutuivat kuin herrasväki, vaikka olivat talonpoikaista rahvasta.

Kirjelmän jälkeen Kristian Hangelinilla oli entistä vankempi asema rusthollarien johtomiehenä Hauholla. Hänet valittiin myös lautamieheksi mikä kertoo luottamuksesta. Hauhon käräjiä istuttiin 1800-luvulle asti Kokkilan Hankalan rusthollissa. Kristian Hangelin eli vuoteen 1826 asti, ja osallistui varsinkin 1820-luvulla aktiivisesti pitäjänkokouksiin. Hän oli siis päättämässä monista keskeisistä asioista kuten köyhäinhoidosta, kirkon korjauksista ja pitäjänmakasiinin asioista. 

Hangelin oli 66-vuotias löytyessään 9.7.1826 kuolleena maantieltä, kuten haudattujen luetteloon kirjattiin. Viimeinen puumerkki löytyy Hauhon pitäjänkokouksen pöytäkirjasta  7.5.1826. Kenties loppu tuli matkalla kirkonkokouksesta kotiin tai päinvastoin – kesken tärkeiden asioiden hoidon.

 

               Hauhon Hankalan ratsutilalla asunut suku jakautui kahteen osaan 1700-luvulla:

 Lähteitä:

Lagerblad, Elias: Protocoller hållna hos det hedervärda bonde ståndet vid landtdagen i Borgå år 1809. SLS, Helsinki 1893.

Viitaniemi, Ella: Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786. Tampereen ylipisto 2016.

Ampiainen 17.5.1913