Kohutanssit Lehdesmäessä 1864

Suomessa 1800-luvun lopulla ilmestynyt pilalehti Weitikka julkaisi nelosnumerossaan vuonna 1872 erikoisen ja arvoituksellisen runon. Siinä kuvaillaan Hauhon Lehdesmäessä pidettyjä tansseja kahdeksan vuotta aiemmin eli 28.3.1864. Tuntemattoman kynäilijän kirjoittama viisu etenee seuraavasti:

 

Laulu ei lukijalle oikein avaudu eikä varmasti avautunut vuonna 1872 muille kuin hauholaisille. Miksi mainittu tilaisuus vuonna 1864 päätyi pilkkalaulun kohteeksi? Puhumattakaan, että se jopa julkaistiin lehdessä kahdeksan vuoden kuluttua itse tapahtumasta. Laulusta käy ilmi, että nuorukaiset olivat pitäneet juhlia, joista kutsutta jääneet nuoret naiset olivat pahastuneet. Sanotuksen perusteella juhlat olivat olleet nk. paremman väen juhlat, joissa oli paikalla pääosin vaurasta talonpoikaistoa ja herrasväkeä, siis ”talonpoika-säätyä ja herroja.”

Mistä lähteä selvittämään näin vanhaa arvoitusta? Perimätietoa aiheesta tuskin on säilynyt, sillä tapahtumista on jo yli 150 vuotta aikaa. Arvoitukseksi viisun tausta väistämättä jääkin. Pienen vihjeen antaa kuitenkin yllättäen huhtikuun 13. päivänä 1865 julkaistu kirjoitus Hämäläinen-lehdessä, joka julkaistiin myös Suometar-lehdessä. Kirjeessä käsitellään Hauhon pitäjän kuulumisia kuluneen vuoden aikana. Kirjoittaja kertoo lopuksi, että pitäjän nuorukaiset olivat edellisenä vuonna, siis 1864, järjestäneet pääsiäisen aikaan ”hyvin iloisen tanssihuvin” Lehdesmäen rusthollissa. 

Tieto täsmää laulun otsikossa kerrotun päivämäärän kanssa, joten kyse on siis samasta tapahtumasta. Paikalliskirjoituksessa kuvaillaan, kuinka Hämeenlinnan pataljoonan sotilassoittokunta oli ollut soittamassa, tarjolla oli runsaasti syötävää ja juotavaa ja väkeäkin oli kutsuttu paikalle monesta pitäjästä. Suureellisen huvitilaisuuden todettiin maksaneen järjestäjille peräti 400 markkaa. Paikalla ollut kirjoittaja totesi, että tilaisuus oli ollut ”erinomaisen hauska” ja kaikki oli käynyt hyvässä järjestyksessä. Hän myös esitti toiveen, että vastaava juhla saataisiin aikaan vielä toistekin. 

Laulun sanojen mukaan ilman kutsua jäi hauholaisia nuoria naisia, joista ainakin osa koki sen melkoisena loukkauksena. Sen sijaan Lehdesmäkeen ilmeisesti oli kutsuttu neitosia lähipitäjistä. Hauholla tunnetaan sanaparsi ”hikittää kuin Lammin likkaa halatessa,” eli toisin sanoen vieraan paikkakunnan tytöt ovat aina houkuttelevampia kuin lähiseudun tutuiksi käyneet tytöt. 

Syntynyt kohu Lehdesmäessä pidetyistä juhlista kirvoitti jonkun sepittämään tapahtumasta ja sen aiheuttamista seurauksista pilkkalaulun, jota voitiin laulaa kaikille tutulla sävelellä. Ehkäpä sitä rallateltiin pitäjässä paljonkin. Laulu julkaistiin lopulta Suomen ensimmäisessä pilalehdessä Weitikassa, jota fennomaanit julkaisivat vuosina 1871-1872. Saattaa tietenkin olla, että Lehdesmäen juhlien taustalle kätkeytyi myös poliittisia kiistoja sekä kieliriitoja, jotka osaltaan rajasivat kutsuttujen joukkoa.

Lehdesmäen tanssien ja siitä sepitetyn laulun julkaisemisen välille mahtuvat vuosien 1866-1868 suuret kato- ja nälkävuodet. Se ei silti lopettanut Hämeessä nuorison juhlintaa. Hämäläinen-lehdessä parikin kirjoittajaa paheksui nälkävuosina, kuinka Hauholla nuoriso ”elää kuin jatkuvissa häissä, vaikka on köyhyys kukkarossa ja tyhjä tynnyrissä, niin silti pitää tanssia lönköttää ja suolivyötä kiristää”. Tanssimista ja ilonpitoa ei pidetty sopivana tilanteessa, jossa tarttuvat kulkutaudit niittivät satoa, ihmisiä kiersi kerjuulla ja suuri osa kansasta näki nälkää. Kuolleisuus mainittuina vuosina nousi Suomessa korkeaksi. 

Nuorison ryypiskely ja ”biletys” koettiin ongelmaksi, sillä se levitti tauteja ja köyhdytti kansaa. Rahoja ja viljaa tulisi säästää ruokaan eikä juhlintaan ja viinaan. Väistämättä 1860-luvun tilanne – joka oli vakava katastrofi – vertautuu hitusen nykypäiväänkin, jolloin ollaan huolissaan nuorison juhlinnasta vaikeassa koronatilanteessa, vaikka tulisi pitää etäisyyttä ja muistaa turvavälit.

Eri tietoja yhdistellessä Weitikka-lehdessä vuonna 1872 julkaistu tuntemattoman tekijän laulu avautuu siis ainakin vähän. Jos jollakulla tämän blogin lukijalla on aiheesta säilynyt perimätietoa, niin siitä kuulisin mielelläni.

 

Lähteet:

Hämäläinen 13.4.1865, 25.7.1867, 8.9.1870

Kisakenttä 1.9.1922 (kuva)

Suometar 18.4.1865

Weitikka 9.3.1872

Niemen neidit

 

Koska Hauhon museossa on tänä kesänä pientä tarinaa vaivaistalon vaiheista, niin on paikallaan tarkastella tuon vuonna 1893 vaivaistaloksi ostetun vanhan tilan historiallista taustaa 1800-luvulla. Siihen liittyy oleellisesti kaksi neitiä, joiden hallussa tila oli lähes kolme vuosikymmentä.

Eurajoella syntynyt Mats Anders Nylund muutti kihlakunnan kirjuriksi Hauholle Eräjärveltä. Hän avioitui hauholaisen Hedvig Sophia Hangelinin kanssa, joka oli Tuittulan Heikkilän rusthollarin Josef Hangelinin ja Maria Henrika Kjelroosin tytär.  Josefin äiti oli Herkepaeuksia, joten tulokas sai tukevan suvullisen jalansijan pitäjään eikä vaimon perintöomaisuuskaan ollut huono. Aviopari asettui Rukkoilan Niemen rusthollin puolikkaaseen. Toisen osan jaetusta rusthollista omisti maanmittari Paul Gabriel Herkepaeus. 

Nylundien esikoinen oli vuonna 1806 syntynyt Josepha Andriette. Vuosina 1808 ja 1811 syntyivät pojat Anders August ja Carl Wilhelm, joista jälkimmäinen menehtyi. Neljäntenä syntyi Gustava Henrika 30.1.1813. Lapsista kuoli kolme, mutta vuonna 1817 syntynyt Hedvig Amalia jäi henkiin. Vielä senkin jälkeen syntyi kaksi lasta, jotka elivät vain vähän aikaa. Rouva Hedvig Sophian kohtaloksi tuli menehtyä lapsivuoteeseen vain 36-vuotiaana 1820. 

Mats Nylund avioitui uudelleen vuonna 1822 Tuittulan Fredsvikin (Heikkilä) mamsellin Johanna Charlotta Schreyn kanssa. Liitto ei kestänyt kauan, koska aviomies kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1827. Mies oli vain 54-vuotias. Jälkimmäisestä avioliitosta ehti syntyä vuonna 1824 hätäkasteen saanut poika Anders Mauritz, joka menehtyi. Miehen kuoleman seurauksena jäi turvattomiksi useampi nainen ja lapsi. Nylundin lasten huoleton lapsuus Rukkoilan maisemissa muuttui vaelteluksi paikasta toiseen. Lapsikatras myös hajosi.

Josepha (21 v.), Gustava (14 v.) ja Amalia (10.v) sekä heidän veljensä August Anders (19 v.) jäivät orvoiksi. Äitipuoli muutti Hämeenlinnaan. August Anders Nylund opiskeli, ja palasi 1838 Hauholle. Hän toimi ylimääräisenä lääninsihteerinä ja asui kirkonkylässä. Josepha, Gustava ja Amalia saivat kodin äidin sisaren luota Luopioisten Rautajärven Mäkelästä. 

 Josepha Nylund solmi vuonna 1830 avioliiton Korpilahden pitäjänapulaisen Josef Vilhelm Schalienin kanssa. Liekö se ollut eräänlainen säätyläisneidin paniikkiratkaisu, sillä avioliitto ei toiminut alkuunkaan. Schalien päätyi virkavapaalle mielenhäiriön takia jo vuonna 1832. Lisäksi häntä syytettiin juoppoudesta ja virkavirheistä. Josepha palasi vuonna 1835 Korpilahdelta Luopioisiin ilman muuttotodistusta poikansa Oskarin kanssa. Se vihjaa ehkäpä jopa karkaamiseen aviomiehen luota. Muutama kuukausi tulonsa jälkeen Josepha synnytti vielä pojan Gustaf Vilhelmin. Schalienia ei enää mainita, mutta mies oli elossa ainakin vielä 1840-luvulla, mahdollisesti hoidossa, sillä hänen asioitaan ajoi tuolloin August Anders Nylund. Josepha Andriettaa ei mainita leskeksi, vaikka hän asui yksin Luopioisessa aina 1850-luvulle asti.   

Nylundin neidit Gustava ja Amalia muuttivat sisarensa avioiduttua heidän holhoojakseen määrätyn kihlakunnantuomari Viktor Emmanuel Waldénin perheeseen Hauhon Kalailan Heikkilään. Sieltä matka jatkui jo vuonna 1835 Orivedelle, josta holhooja sai viran. Sulhasia neideille ei kuulunut sen kymmenen vuoden aikana mikä kului Orivedellä.

En tiedä millaiset seikat johtivat siihen, että Rukkoilan Niemen rustholli jaettiin 1840-luvulla virallisesti perillisten kesken. Kihlakunnantuomari Viktor Emmanuel Waldén ajoi holhottiensa Gustavan ja Amalian oikeuksia kolmasosaan Niemen rusthollin puolikkaasta. Toisella puolella olivat heidän veljensä Anders August Nylund ja sisarensa Josepha Andriette Schalien. Vuonna 1842 oikeudessa määrättiin Nylundin neideille kolmasosa Niemen rusthollista. 

Nylundin neitien muuttokirja Hauholle 1845

Josephan toiveissa oli varmasti vielä 1840-luvun alussa, että hänen poikansa Oskar Schalienin perisi koko tilan. Veli Anderskin saattoi havitella tilaa, olihan hän vasta hieman päälle 30-vuotias naimaton mies. Nuorempien siskojen Gustavan ja Amalian holhooja piti huolta, että tyttärille määrättiin kolmasosa Niemen rusthollin puolikkaasta. Rusthollin puolikas jaettiin siis kolmeen osaan. Kuten niin usein 1800-luvulla, ihmisten suunnitelmat saattoivat musertua hetkessä, sillä kuolema niitti satoa säälimättä. Oskar Schalien kuoli vuonna 1844 vain 12-vuotiaana koululaisena rintatautiin Turussa isänsä sukulaisten hoivissa. Lääninsihteeri Anders August Nylund menehtyi 37-vuotiaana 1845 Hauhon kirkonkylässä hermokuumeeseen. Yhtäkkiä jäljellä olikin enää kolme lapsetonta sisarta.

Gustava ja Amalia Nylund muuttivat takaisin lapsuuden kotiinsa Rukkoilan Niemeen vuonna 1845. He olivat molemmat päälle 30-vuotiaita neitejä, joilla oli nyt käsissään suurehko maatila. Se merkitsi melkoista itsenäisyyttä aikakaudella, jolla naisen rooli oli pysyä taustalla. Niemi, samoin kuin Hyömäen kartanokin, olivat neitien hallussa. Josepha sisar jäi Luopioisiin, jossa hän kuoli 1854. Ehkäpä perintöriita Niemestä rikkoi sisarusten välejä. Gustava ja Amalia tarjosivat kodin Leppäniemen vanhalle neidille Regina Wilhelmina Schreckille. Kolme neitiä siis asuivat Rukkoilan Niemessä. Tulee väistämättä mieleen Kalevalan runo ”Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat." 

Niemen tilalla hääri piikoja ja renkejä. Nylundin neidit Gustava ja Amalia pitivät Niemen tilaa yli pahojen 1860-luvun nälkävuosienkin. Nähtävästi he onnistuivat maatilan pidossa taitavasti. Heille kertyi myös perintörahoja niin Luopioisista kuin Tuittulan Heikkilästäkin. Siten he pystyivät lainaamaan rahaa sitä tarvitseville kuten naapurille, Stenkullan rouvalle Karolina Vilhelmina Neclairille. Kun neitien voimat alkoivat hiipua 1870-luvulla, he päättivät myydä Niemen. Sen osti 1873 Luopioisista kotoisin ollut isäntä Neri Juhonpoika Rulja. Nylundin neidit muuttivat Porvooseen, jossa heillä oli paljon ystäviä ja sukulaisia. Henrika Gustava kuoli siellä 68-vuotiaana 17.7.1880. 

Hedvig Amalia Nylund teki vuonna 1890 Porvoon kaupungille tarjouksen. Hän lupasi testamentata 10 000 markan omaisuutensa kaupungin köyhäinhoidolle sillä ehdolla, että saisi loppuelämänsä pääomasta 5% koron. Lisäksi neiti määräsi, että hänen kuolemansa jälkeen korkosummasta annettaisiin vuosittain 100 markkaa köyhimpien kansakoululaisten kenkiin. Siitä jäävät varat tuli käyttää niiden köyhien auttamiseen, jotka eivät saaneet apua vaivaishoitokunnalta. 

Rukkoilan Niemen myymisestä saadut rahat siis auttoivat köyhiä porvoolaisia. Kuin kohtalon oikusta vuonna 1893 Hauhon kunta osti Niemen rusthollin ja perusti sinne vaivaistalon, joka toimi vanhainkotina aina 1900-luvulle asti. Niinpä voidaankin todeta, että Rukkoilan Niemen tila on monella tapaa auttanut varatonta väestöä ja ollut omiaan poistamaan kärsimystä niin Porvoossa kuin Hauhollakin. Hedvig Amalia Nylund kuoli Porvoossa vuonna 1904. Toivon ja uskon, että hän sai tietää, että vanha rakas kotikartanokin päätyi yleishyödylliseen käyttöön.

 Lähteitä:

Hollolan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Ilmoitusasioiden pöytäkirjat, Hauhon käräjät 2.12.1842. 

Borgåbladet 19.6.1880, 1.11.1890, 5.10.1904, 7.2.1906

Finlands Allmänna Tidning 18.9.1827, 16.10.1873

Hauhon Joulu 1983, 1984

Uusi Suometar 4.11.1890

Tie Hauhon pappilan mamsellista kirjailijaksi

Vuonna 1826 Hauholle saapui uusi kirkkoherra Jakob Johan Björkstén. Sitä edelsi vaikea aika, jolloin kirkkoherroja oli edesmennyt melko kiivaaseen tahtiin. Pitäjäläiset varmaankin toivoivat, että tällä kertaa kirkkoherra pysyisi useamman vuoden samana. Johan Jakob Björksténillä ja hänen toisella vaimollaan Gustava Albertina von Hausenilla oli mukanaan Kangasniemellä 23.7.1823 syntynyt pienokainen Arkadia Emilie. Uusperheeseen kuuluivat myös tytär Matilda, miehen aiemmasta avioliitosta sekä lapset Hildur, Amanda ja Sune. Nuorimmainen Kuno Jakob Oliver syntyi Hauholla. 

Emilie Björkstén vietti lapsuutensa Hauholla, ja pitäjästä tuli hänelle tärkeä kiinnekohta. Omien sanojensa mukaan Hauhon pappila oli ollut hänen ainoa pysyvä kotinsa. Koti kuitenkin menetettiin jo Emilien ollessa vain 10-vuotias. Perheen isä Johan Jacob Björkstén kuoli vuonna 1833, joten leskiäiti lapsineen muutti Hauholta Hämeenlinnaan. Siitä lähtien - muiden naimattomien sukulaisnaisten tavoin - Emilien aikuiselämä oli jatkuvaa muuttoa sukulaistaloudesta toiseen. Muuta mahdollisuutta ei ollut, ellei avioitunut. 

 Nuori Emilie oli poikkeuksellisen lukenut, kielitaitoinen ja kirjallisesti lahjakas – ja kaunis. Hän asui pitkään Porvoossa, jossa tutustui ihailemaansa runoilijaan Johan Ludvig Runebergiin. He solmivat skandaalinkäryisen suhteen, mikä tietenkin aiheutti juoruja ja oli tahrata Emilien maineen, sillä olihan mies lähes 20 vuotta vanhempi ja perheellinen. Suhdetta kesti vuoteen 1849, jolloin Emilie sai tarpeekseen, pakkasi tavaransa ja lähti Porvoosta. 

Porvoossa Emilien ystäviin lukeutuivat myös Adolf Fredrik Sirén ja vaimonsa Matilda Lovisa Nordenstolpe. Sirén valittiin vuonna 1852 Hauhon kirkkoherraksi, mikä oli samalla surullista ja ilahduttavaa. Emilie Björkstén menetti rakkaat ystävät Porvoossa, mutta saattoi vierailla heidän luonaan Hauhon pappilassa verestämässä lapsuusmuistojaan. Pappilarakennus tosin oli toinen. Nykyaikaan säilynyt pappila nousi entisen paikalle 1842. 

Emilie Björkstén oli kirjoittanut koko ikänsä, mutta kirjailijaksi ja runoilijaksi hän alkoi kypsyä 1850-luvun kuluessa. Runebergiin solmitun on-off-suhteensa Emile katkaisi lopullisesti 1863. Heti sen jälkeen hän julkaisi esikoisrunokokoelmansa Sandperlor vuonna 1864. Teos sai hyvin näkyvyyttä. Ilmeisesti se löysi hyvin lukijansa. Vuonna 1868 ilmestynyt toinen runoteos Drottningarna sai jo laajempaa huomiota. Arvostelija toteaa nimimerkin e*** tulleen jo aiemmin tunnetuksi. Uuden teoksen parhaana antina pidettiin lyyrisiä runoja. Lisäksi kiitetään hyvin esiintuotua konfliktia naiseuden ja kuningattaren roolin välillä. Malliksi toistetaan ote runosta ”Hortence Beauharnais”. Kokoelman sisältö kertoo runoilijan kiinnostuksesta historian naishahmoja kohtaan.

Hauhon pappila

 Runojen julkaiseminen oli säätyläisnaiselle rohkea teko vielä 1860-luvulla. Soveliaisuus saikin Emilienkin käyttämään nimimerkkiä. Maine kasvoi, ja lehtimainonta ruokki sitä: Emilien runoteoksia myyttiin 1860-luvulla Runebergin teosten rinnalla kirjakaupoissa kautta maan. Emilie Björksténille tekevät enemmän oikeutta muistokirjoitukset vuodelta 1896 kuin myöhempi jälkimaine. Häntä kutsuttiin ennen muuta tunnetuksi kirjailijaksi ja runoilijaksi. Neiti Björkstenin mainittiin myös olleen maamme ensimmäisiä naispuolisia kaunokirjailijoita. Vielä vuonna 1920 Ragnar Öller lukee Emilie Björksténin kuuluvaksi 1800-luvun keskeisiin runoilijoihin.

Kun päivänvaloon tulivat vuonna 1922 Emilien päiväkirjaotteet ja kirjeenvaihto Runebergin kanssa, niin kiitetty kirjailija alennettiin kauniiksi hupakoksi, jonka pauloihin suurmies tahtomattaan lankesi. ”Ja kun hän harsopuvussaan valssin pyörteissä lensi käsivarrelta toiselle, lausuttiin aivan yleisenä mielipiteenä, että hän oli täydellinen keijukainen. Ja sekä »sinisilmäinen» että »tumma» ja kaikki muutkin olivat polvillaan tämän olennon edessä, joka oli niin erilainen kuin pikkukaupunkilaistytöt yleensä.” Runebergin ja Björkstenin välillä korostettiin olleen ”ritarillinen lemmensuhde” eikä Emiliellä katsottu olleen vaikutusta Runebergin kirjalliseen tuotantoon. Tätä seikkaa useampi varhainen tutkija painottaa samoin kuin sitä, ettei Emilie Björksténin omasta kirjallisesta tuotannosta kannattanut puhua. Ja jos puhuttiinkin, niin sitä vähäteltiin. Hänen ”runokokeiluillaan” ei ollut esteettistä arvoa.

Hufvudstadsbladet 1864

”Hänen sielunsa oli häilähtelevä ja kevyt, joka ei ollut vapaa runsaasta keimailustakaan.” Emiliellä oli lisäksi ”vaarallinen halu ja kyky vangita miessydämiä.” Yhtä hyvin nimen ”Emilie” tilalle voisi vaihtaa nimen ”Johan Ludvig”, sillä eipä kansallisrunoilijakaan ollut keimailusta sen vapaampi. Juhlitulla Runebergilla oli sama vaarallinen halu ja kyky vangita naissydämiä. Entäpä jos mies olisi vain tyynesti torjunut nuoren naisen lähestymisyritykset? 

Emilie Björksténistä ei enää vuoden 1922 jälkeen puhuttu muuta kuin kevytmielisenä kaunottarena, joka lähes sotki Runebergien avioliiton. Lopullinen leima painettiin vuonna 1940, kun elokuva ”Runon kuningas ja muuttolintu” tuli ensi-iltaan. Emilie ei ollut enää kirjailija, vaan ”runoilijan rakastettu”, titteli, joka hänelle on lisätty myös vuonna 2001 Suomen Kansallisbiografian henkilöartikkeliin. 

Voisimmeko viimein nähdä kahden kirjailijan Emilie Björksténin ja Johan Ludvig Runebergin välisen suhteen kahden kirjailijan välisenä tunnesiteenä, joka antoi molemmille jotakin. Ja voisimmeko puhua Emilie Björkstenistä joskus myös ihan ilman Runebergia? 

Vuonna 2006 Hauholla järjestettiin Rouwasväenyhdistyksen toimesta Emilie Björkstén-runomatinea, jossa kuultiin hänen runojaan. Vastaavan voisi joskus uusia, sillä voihan Emilietä pitää hauholaisena kirjailijana.

 

Lähteitä:

Sandperlor af e*** [Emilie Björkstén] 1864.

Viikko-Sanomat 17.03.1923 no 11

Björneborgs Tidning 18.01.1896 no 5

Borgå Nya Tidning 17.01.1896 no 5

Castrén, Gunnar 1920: Runebergs brev till Emilie Björkstén. Historiska och litteraturhistoriska studier 16. Red: Emil Hasselblatt, Eirik Hornborg, C. A. Nordman.

Edelfelt, Berta 1922: Vanhan päiväkirjan lehtiä. Episodi J.L. Runebergin elämästä. Otava.

Lehto, Katri: Björkstén, Emilie. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 19.5.2021)

Lustre-Pere, Leni: Hauhon pappilan mamsellin vaiettuja säkeitä kuunneltiin tunnelmallisessa runomatineassa. Hauhon Joulu 2006.

Nutid 1.2.1896 no 2

Palmroth, Wilhelm 1929: Hauhon seurakunnan muistojulkaisu.

Wiborgs Tidning 27.05.1868 no 41

Öller Ragnar: Ett kvarts sekel av vårt litterära liv: 1828-1853. I, Poesin.