Sisäköstä emännäksi

Lokakuun 29. päivänä 1789 vihittiin Hauholla avioliittoon leski-isäntä Anders Gabrielinpoika Kaivola Torvoilasta ja Gretha Stråhle Sotjalan Hovinkartanosta. Liitto näyttäisi melko tavanomaiselta: leskeksi jäänyt isäntämies nai kartanossa palvelleen piian. Mutta tässä tapauksessa kaikki ei ollut sitä miltä se vihittyjen luettelossa näyttää. Tilanne oli monimutkaisempi.

Olen havainnut, että kartanomaailman salien ja kamarien puolelta ei avioiduttu talollisten kanssa. Tämä koski niin säätyläisineitejä kuin parempia palvelijattariakin. Siten Greta Stråhle on melkoinen poikkeus. Hän työskenteli vuosia kartanoissa sisäpiikana ennen avioitumistaan talonemännäksi Torvoilaan. Greta oli tuolloin jo yli 40 vuotias. Hän oli muuttanut Hovinkartanoon vuonna 1772 Tyrvännöstä. Tittelinä Greta Stråhlella oli koko ajan ”jungfru” mikä merkitsi sitä, että hänet luokiteltiin jonnekin säätyläistön rajamaille. 

Greta vaikuttaisi olleen Sääksmäen Rapolan kartanon ratsumiehen Lucas Stråhlen vuonna 1743 syntynyt tytär. Isä kaatui sodassa samana vuonna, kun nuorin tytär syntyi. Leski Anna Matintytär muutti lapsineen itselliseksi Voipaalan kartanoon. Lucas Stråhle oli sotilasrullien mukaan syntynyt 1600-luvun lopulla Kalvolassa. Sen tarkempia tietoja ei löydy. Koska muuttomerkinnät ovat epäselviä, niin Margareta (Greta) Stråhlen tausta jää epävarmaksi. Varmaa on vain se, että hän oli vuoteen 1772 mennessä hankkinut sellaiset tiedot ja taidot, joiden perusteella hänet voitiin luokitella ”neiti” -nimekkeen alle. Greta oli ”huspiga” eli sisäpiika Wilhelm Leopoldin perheessä, jossa kasvoi kolme nuorta neitiä. Tehtävä edellytti Gretalta ruotsin kielen taitoa ja tietyn tapakulttuurin hallitsemista, mikä ei luonnistunut keneltä tahansa sotamiehen tyttäreltä. 

Entäpä sitten Torvoilan Kaivolan leski-isäntä Anders Gabrielinpoika? Ei hän ollut Kaivolan vanhaa sukua, vaan tullut taloon vävyksi. Anders syntyi vuonna 1739 talollisenpoikana Pälkäneen Joensuun Heikkilässä. Talon peri vanhin veli Henrik. Anders otti pestin Kuiseman Herralan säätyläistaloudessa ja sen jälkeen Tyrvännön Lahdentaan kartanossa. Sieltä hän palasi kotitaloonsa Heikkilään. Nuorta miestä onnisti. Hän avioitui vuonna 1764 Torvoilan Kaivolan leskeksi jääneen nuoren emännän Sofia Juhontyttären kanssa. Kaivolan tila oli jaettu kahtia ja Anders pääsi isännöimään sen toista puolikasta. Sofia oli syntynyt Miehoilan Paavolasta ja avioitunut vuonna 1757 Kaivolan isännän Juho Erikinpojan kanssa. Tästä liitosta oli syntynyt lapsi Juho, joka perisi tilan. 

Kaivolan nuori isäntä Juho oli avioitunut jo vuonna 1781 Sahalahtelaisen rusthollintyttären Anna Henrikintyttären kanssa. Kaivolan suku oli asunut tilalla ainakin jo 1400-luvulta asti eikä ketju katkennut nytkään. Orvoksi jäänyt Juho Juhonpoika ehti elää monimutkaisessa ”uusperheessä”: hän sai ensin isäpuolen ja aikuisena myös äitipuolen Greta Stråhlen. Jää arvailuksi, miten arki sujui vuodesta 1789 Kaivolassa. Miten hoitui herraväen sisäköltä vanhan hämäläisen sukutilan emännyys? Vai olivatko talon ohjat jo nuorella parilla? Jäivätkö Anders ja Greta syrjäisessä Torvoilan kylässä hivenen eriseuraisiksi ja ulkopuolisiksi? Anders Gabrielinpoika löytyy kummina Ylhäisten isäntäparin lapselta vuonna 1798, mutta Greta ei löydy yhdenkään Torvoilassa syntyneen lapsen kummiluettelosta. 

Torvoilan kylää

On hyvin mahdollista, että Greta ja Anders olivat omaksuneet kartanoissa herraskaiset tavat ja sijoittuivat jonnekin talonpoikaiston ja säätyläistön välimaastoon. Molemmat ilmeisesti osasivat ruotsia, sillä Anders Gabrielinpojasta löytyy maininta notaari Johan Walleniuksen päiväkirjasta. Tieto viittaa siihen, että Anders ja Greta ainakin jossain määrin seurustelivat pitäjän säätyläisten kanssa, pääsemättä kuitenkaan varsinaiseen seurapiiriin.  Johan Wallenius kirjoitti 7.4.1791 seuraavasti: ”Panttasin lanko Hallenbergin 400 taalarin saatavan vakuudeksi Torvoilan Kaivolan isännälle 46 kpl käsittävän rahakokoelman, arvoltaan 26 taal. 40 s. specie.” 

Hämeen Sanomat 13.5.1884

Päiväkirja ei kerro rahakokoelman kohtalosta sen enempää, mutta se tiedetään, että Kaivolan talon karjapihalta löytyi vuonna 1884 mystinen kattila, joka oli täynnä 1700-luvun kuparikolikoita. Kenties monimutkainen perhekuvio sai Andersin tai Gretan varautumaan mahdollisten perintöriitojen varalle. Tai sitten rahakattila kätkettiin vasta Suomen sodan kynnyksellä varmuuden vuoksi. Sefanias Kaivola toimitti rahalöydön asianmukaisesti Helsingin Yliopiston raha- ja mitalikabinettiin, jonne sitä ei kuitenkaan huolittu. Ilmeisesti 1700-luvun kuparikolikot katsottiin liian uusiksi ja palautettiin isännälle, joka ilmeisesti myi ne eteenpäin. Sekin jää epäselväksi liittyykö Hallenbergin rahakokoelman panttaus löytöön. 

Palataan vielä lopuksi Greta Stråhleen. Hän jäi leskeksi vuonna 1798, ja kuoli Kaivolassa vuonna 1811 kihtiin. Haudattujen luettelossa Anders oli Kaivolan ”vanha isäntä” ja Greta Stråhle ”vanhaemäntä ja leski.” Virallinen hierarkia oli tarkkaa. He olivat Kaivolan isäntä ja emäntä, tosin vailla mitään sukuyhteyttä taloon. 

Kuparikolikko 1750-luvulta

Tieto Kaivolan karjapihalta löydetyn rahakattilan vaiheista on saatu Virpi Nissilältä

Kuvat: 

Kalmbergin kartasto 1855

A pretty maid carrying drinking chocolate on a tray. Stipple engraving by A. H. Payne after Liotard, c. 174, Wellcome Trust, Wikimedia commons

Kopparmynt, Skoklosters samling, Wikimedia commons

Tiina Miettinen

Puutarhurisuku Satakunnasta

Kevään alkaminen houkuttelee jälleen kartanopuutarhojen pariin. Luulin, että Sotjalan Hovinkartanon Erik Sjöberg 1780-luvulla olisi ollut Hauhon varhaisin puutarhamestari, mutta erehdyin. Vielä aikaisempi tieto puutarhamestarista löytyy kyllä samasta kartanosta, mutta jo vuodelta 1776. 

 

Kotakuusama Hovinkartanossa

Syyskuussa 1776 Hovinkartanoon merkittiin muuttaneeksi 20-vuotias puutarhamestari Anders Dahlbom vastavihityn vaimonsa Sofia Matintyttären kanssa. Hän tuli Hauholle ensimmäiseen työpaikkaansa Satakunnasta Suoniemen Kuljun kartanosta. Se oli pitäjässä jotain ennen kuulumatonta ja uutta: palkattu henkilö, jonka tehtävä oli muokata ja raivauttaa kartanon ympäristöä ilman, että tarkoitus oli saada aikaan kelvollista peltomaata. Puhumattakaan erikoisista yrteistä ja muista oudoista kasveista, joita puutarhuri kasvatteli.

Hovinkartanoa isännöivät Wilhelm Leopold ja Magdalena Ignatius, joilla oli kolme tytärtä. Hovinkartanon kannalta on kiinnostavaa, että Ulvilan Haistilan omistajat olivat Gripenbergejä. Samoin Suoniemen Kuljun kartanoon on merkitty saman perheen jäseniä. Haistilan isäntäparina oli Odert Jean Gripenberg ja Eva Gustava. Hovinkartanon vanhin neiti Margareta Magdalena Leopold avioitui 22.8.1784 Haistilan pojan kapteeni Odert Albrekt Gripenbergin (1753-1823) kanssa. Siten kartanoon saatiin isännäksi vävy. Ensimmäisen puutarhurin kautta yhteys Ulvilan Gripenbergeihin syntyi jo aiemmin. 

Hovinkartanon vanha rakennus

Hovinkartanon omistaja Wilhelm Leopold oli vuodesta 1763 alkaen Ylä- ja Ala-Hollolan kihlakuntien tuomiokunnan tuomari. Oppineena siviilivirkamiehenä hänellä oli aikaa perehtyä puutarhan hoitoon toisin kuin aatelisilla upseereilla. Turussa oleskellessaan hänellä oli mahdollisuus tutustua myös Pehr Adrian Gaddiin, joka vuonna 1750 nimitettiin Turun Akatemian luonnonhistorian ja talousopin dosentiksi. Gadd perusti Pirkkalan Harjun Kaarilan kartanoon kasvitieteellisen puutarhan. Hän julkaisi suomeksi vuonna 1768 kirjasen: Lyhykäinen ja yxikertainen neuvo kuinga krydimaan yrttein kaswannot Suomen maasa taittaan saatettaa tuleundumaan. 

Voisikin hyvin kuvitella, että Wilhelm Leopold perehtyi Gaddin esimerkin innostamana hyötykasveihin ja puutarhanhoitoon. Se ehkä sai hänet vuonna 1776 ensimmäisenä Hauholla palkkaaman puutarhurin. Siten Hovinkartanon puutarha edustaa varhaisinta puutarhakulttuuria, jonka Dahlbom toi osin mukanaan Satakunnasta. Hänen jälkeensä puutarhamestarin tointa jatkoivat kartanossa 1700-luvun lopulla Erik Sjöberg ja Vihdistä vuonna 1785 muuttanut Johan Lind. 

Pitkään ei puutarhamestari Anders Dahlbom Hauholla viipynyt. Hän on lähtenyt viimeistään vuoden 1777 aikana. Andersille ja Sofialle syntyi vuonna 1778 lapsi jossakin muualla kuin Hauholla. Tämä käy ilmi Oriveden rippikirjasta, jonne perhe päätyi vuoden 1780 tienoilla. Anders oli tuolloin vaihtanut ammattia puutarhurista torppariksi. Asuinpaikkana kasvavalla perheellä oli Myllymäen torppa. Seuraavalla vuosikymmenellä Anders Dahlbom mainitaan ruotusotamiehenä Naappilan Lahdenpohjan torpassa. Hyvä tuntemus hyötykasvien hoidosta oli tarpeellinen lisätaito.

Andersin isä Johan Dahlbom ei hänkään ollut koko ikäänsä puutarhurimestarina. Johan saattoi olla Kiikan Vakkalassa asuneen ruotusotamiehen Bengt Dahlbomin ja tämän vaimon Valburg Johanintyttären 1750-luvulla mainittu poika Johan, jolla oli tittelinä ”scholaris” eli koululainen. Täyttä varmuutta ei ole. Johan Dahlbom löytyy kuitenkin varmuudella 1760-luvulla Ulvilan Haistilasta tittelillä merimies. Perheeseen kuului tuolloin vaimo Maria Erikintytär sekä poika Anders. Toinen poika Johan syntyi vuonna 1766. Haistilasta perhe muutti 1770-luvulla Kuljun kartanoon, jossa Johan mainitaan Johan Gustaf Mellinin puutarhamestarina. Sieltä he muuttivat Kangasalan Vääksyn kartanoon, jossa Johan Dahlbom oli kyllä puutarhamestari, mutta hänellä oli lisäksi maininta ”samt torpare” eli hän oli samalla myös torppari.

Poika Anders mainitaan 1773-1775 palvelijana Kangasalan Sorolan ratsutilalla. Jostain syystä isä Johan Dahlbom ja vaimo Maria muuttivat Kiikan Vakkalaan, jossa he löytyvät vuonna 1780 itsellisiksi merkittyinä. On mahdollista, että Johan kävi harjoittamassa paikkakunnalla ammattiaan tai sitten hän hoiti siellä perheasioita. Kiikasta aviopari palasi pian takaisin Kangasalle. Johan Dahlbom kuoli vuonna 1793 poikansa Andersin luona Orivedellä, mutta hänet mainitaan haudattujen luettelossa Vääksyn puutarhamestarina.

Se, miten Suomessa henkilö sai tittelikseen puutarhamestari, on itselleni epäselvää. Ruotsin suurien linnojen ja kartanoiden puutarhurit etenivät oppipojista kisälleiksi ja mestareiksi sekä opiskelivat jopa ulkomailla. He kykenivät laatimaan jopa puutarhasuunnitelmia. Toki heidän alapuolellaan oli eritasoisia puutarhureita, joita pienemmät kartanot ja porvarit palkkasivat. Usein ammatti alkoi 1700-luvulla periytyä isältä pojalle. Puutarhurin toimi tuntuu olleen Suomessa vahvasti osa-aikaista, ja ammatti voitiin joustavasti joko vaihtaa tai yhdistää vaikka torpparin rooliin. Vaikea on arvioida, mitä Hauhon ensimmäinen puutarhamestari Anders Dahlbom sai parissa vuodessa aikaan Hovinkartanossa. Kaikissa tapauksissa oppi hyötykasvien viljelystä ja puutarhanhoidosta jäi pysyvästi pitäjään Hovinkartanon kautta.

Kangaslan Vääksyn kartanon puistoa

Puutarhureista:

Ahrland, Åsa: Den osyndiga handen. Trädgårdsmestaren i 1700-talets Sverige (2006)

Ulla Möllersvärdin viuhka

Porvoon museoon lahjoitettiin vuonna 1905 vanha viuhka, joka oli peräisin edesmenneen neiti Elise Schulmanin kuolinpesästä. Lehtitiedon perusteella viuhkasta tiedettiin seuraavaa: Se oli kuulunut kauniille neiti Ulla Möllersvärdille, joka oli saanut viuhkan vuonna 1809 ennen Porvoon valtiopäivätanssiaisia. Tanssiaisissa Ulla oli pudottanut viuhkan kesken tanssin, jolloin keisari Aleksanteri I oli poiminut sen, kiinnittänyt univormunsa nappeihin ja pitänyt siinä koko illan. Ennen lähtöään keisari palautti viuhkan ja suuteli sen omistajatarta ritarillisesti kädelle. 

Viuhka ja Ulla Möllersvärd ovat kiinnostaneet minua, koska ystävälliset kollegat lahjoittivat minulle väitöskaronkassa Ulla Möllersvärdiä ja vapaaherratar Rehnbinderiä esittävän taulun, jonka on tehnyt Mika Launis. Se on julkaistu myös Ilkka Malmbergin kirjassa ”Napoleonin vika” (2009), joka kertoo vuodesta 1809.

Mika Waltari kehitteli Ullan ja keisarin ympärille romaanin ”Tanssi yli hautojen”(1944), jossa heidän välillään on kiihkeä rakkaussuhde. Ulla Möllersvärdin ja keisarin välit ovat askarruttaneet aina 1900-luvulta lähtien. Erityisesti 1920-luvulla ilmaantui toinen toistaan huimempia ”perimätietoon pohjautuvia” tarinoita, joissa useankin eri kartanon puutarhaan on myrsky-yönä haudattu kielletyn rakkauden hedelmä. 

Ullan viuhkalla on tarinoissa keskeinen rooli. Se näyttäisi tallentuneen ensimmäisiä kertoja vuonna 1905, jolloin viuhka lahjoitettiin Porvoon museolle. Emil Nervander oli julkaissut jo vuonna 1900 kirjoituksen ”Kejsarbalen på Mäntsälä gård. Ett minne från Aleksander I:s resa i Finland 1812”, joka keskittyi keisarin vierailuun maaherra Carl Adolf Möllersvärdin kartanoon. Viuhka-episodista hän ei kerro, mutta tietää keisarin osoittaneen tanssiaisissa huomiota Ullalle. Elise Schulman oli vuonna 1900 vielä elossa. Tarina Ullasta alkoi kasvaa ja Elise-neiti sukulaisineen ymmärsi viuhkan laajemman historiallisen arvon. 

Ulrika Möllersvärd

Mutta miten ihmeessä Ulla Möllersvärdin viuhka oli päätynyt Helsinkiin Elise Schulmanin kuolinpesään? Elise Ottiliana Fredrika Schulman oli Hauhon Lautsian kartanon isännän Otto Wilhelmin veljen everstiluutnantti Carl Fredrikin ja tämän vaimon Fredrika Margareta von Platenin tytär. Yhteensä heille syntyi yhdeksän lasta. Lautsian kartanon nuoremman pojan oli itse ansaittava elantonsa ja omaisuutensa. Turvana oli vain sotilasvirka ja vaihtuva virkatalo. Perhe muutti Asikkalan, Janakkalan, Hämeenlinnan ja Rengon kautta Porvooseen. He asuivat ensin Gammelgårdissa, josta muuttivat vuonna 1846 Illbyn Bengtin ratsutilalle. Sen aiempia asukkaita olivat Ulla Möllersvärdin veljet Adolf Johan ja Gustaf Reinhold sekä viimemainitun vaimo Anna Agatha Bastman. Nuori rouva oli kuollut Bengtin tilalla lapsivuoteeseen vuonna 1840. Schulmanien ja Möllersvärdin perheet tutustuivat toisiinsa siis viimeistään Porvoossa. 

Carl Magnus, Ulrika ja Märtha Möllersvädin muuttokirja Porvooseen

Carl Fredrik Schulman kuoltua vuonna 1849, leski ja naimattomiksi jääneet tyttäret Emilie Henriette ja Elise Ottiliana muuttivat Porvoon kaupunkiin kortteliin numero 38. Emilie ja Elise eivät olleet vuonna 1791 syntyneen Ulrika Möllersvärdin ikätovereita, vaan pikemminkin heidän äitinsä, vuonna 1788 syntynyt Fredrika Margareta von Platenin. Leskirouva kuoli Porvoossa vuonna 1858. Neitien turvana oli heille myönnetty eläke, ja huvina Porvoon muu rouvasväki, joka kulutti päivänsä korttipeleissä, visiiteillä ja seurustelun merkeissä. 

Lisäksi neideillä oli myös kasvatusvastuunsa. Emilie Henrietten ja Elise Ottiliana Schulmanin vanhin sisar Christine Andrietta oli solminut Porvoossa vuonna 1832 avioliiton kirkkoherra Eric Gustaf Ehrströmin kanssa. Siis sama mies, joka piti kesällä 1811 päiväkirjaa Hauholla! Piirit olivat pieniä... Liitto jäi murheellisen lyhyeksi, koska molemmat kuolivat peräjälkeen vuosina 1835 ja 1836. Vuonna 1835 syntynyt Ida Charlotta Fredrika Ehrström varttui isoäidin ja sittemmin tätiensä kanssa Porvoossa. Ulrika Möllersvärd taas huolehti äidittömästä veljentyttärestään Aurorasta.

Schulmanin neidit olivat Ulrika Möllersvärdille läheisiä. Niin läheisiä, että Emilie Henriette sai tämän kuoltua haltuunsa keisarillisen reliikin, viuhkan, jota keisari oli pidellyt valtiopäivätanssiaisissa vuonna 1809. Ja samalla sen tarinan. Ulrika Möllersvärdin kuollessa vuonna 1878 ketään ei tuntunut kiinnostavan hänen viuhkansa tai suhteensa keisariin. Enemmän 1870-luvulla innostuttiin siitä, että ruotsalainen runoilija Bengt Lidner (1757-1793) oli vieraillut Mäntsälän Möllerhofissa ja omistanut hänen äidilleen Maria Charlotta L’Estradelle runoelman nimeltä ”Glömskan”. Rouva oli runoilijan tärkeä tukija ja muusa. C. G. Estlanderin laaja artikkeli aiheesta ”Lidners Finska resa” julkaistiin vuonna 1877. 

Emilie Henriette Schulman kuoli Porvoossa vuonna 1882. Ulla Möllersvärdin viuhkan haltijaksi tuli sen jälkeen hänen sisarensa Elise. Elise-neiti eli Henlsingissä vuoteen 1905 ja ehti kertoa sukulaisilleen viuhkan tarinan. Kiitos sukulaisten kaukokatseisuuden, viuhka lahjoitettiin Porvoon museoon. Vitriiniin sijoitettuna se alkoi herättää suunnatonta kiinnosta Ulla Möllersvärdiä kohtaan. Kirjailija Petrus Nordman kertoi vuonna 1916 ilmestyneessä artikkelissaan äidinäitinsä tunteneen Ulla Möllersvärdin, joka oli kertonut tälle viuhkan putoamisesta. Tarinan ydin oli sama: Ulla pudotti viuhkansa, keisari poimi sen ja piti sen tanssiaisten ajan sekä antoi lopuksi käsisuudelman. Seuraava vuosikymmen liitti mukaan rakkauden, joka kavoi aina 1940-luvulle tultaessa fyysiseksi rakkaussuhteeksi asti.

Ehkäpä jo vuonna 1905 oli kerrottu kaikki oleellinen. Kenties Ulla Möllersvärdin ja keisari Aleksanterin kohtaaminen ei ollut paljonkaan erikoisempi kuin Elise Schulmanin serkun Fredrikan ja keisarin kohtaaminen Hauholla vuonna 1819. Siinäkin toistui yllättävä suudelma ja vaalitut muistoesineet. Mutta koska Fredrika Schulman oli 9-vuotias eikä vielä 17-vuotias, niin tapahtumasta ei kasvanut jälkimaailman silmissä kaikkinielevää rakkaustarinaa.

Lähteet:

Mäntsälän ja Porvoon kirkonarkistojen asiakirjat 

Borgobladet 9.9.1905, no 70.

Estlander, C.G: Lidners Finska resa II. Finsk Tidskrift 1.7.1877, no 1.

Heinricus, Sigrid: En hovfrökens romantiska levandssaga. Våra kvinnor 9.12.1924, no 23. 

Helsingfors Dagbladet 30.7.1878, no 204.

Helsingfors-Posten 20.11.1905 no 308. 

Keisarin rakastettu. Romanttinen rakkaustarina nuoresta suomalaisesta tytöstä ja Venäjän mahtavasta keisarista, joka valloitti Suomen. Viikko-Sanomat 21.1.1928, no 3. 

Nervander, Emil: Kejsarbalen på Mäntsälä gård. ett minne från Alexander I:s resa i Finland 1812. Hufvudstadsbladet 14.10.1900, no 278.

Nordman, P: Gabriel Linsèn. Historisk Tidskrift 1.12.1916, no 6. 

Qvarnström, Ingrid: Gamla herrgårdssängner i verklighetens ljus. Några genealogiska studier

Astra 4.2.1927, no 2.

Ulrika Möllersvärd, tuntematon taiteilija 1820-luku, Wikimedia Commons