Lautsian kartanon Helena-piika

Blogini on nukkunut talviunta. Syksy vierähti piikojen parissa ja joulukuussa välitin viestejä Suomen Sukututkimusseuran blogille. Joululomalla ehdin tehdä sukututkimusta, joka on viime vuosina vahvasti keskittynyt äitilinjaani. Työ edistyy hitaasti, koska esiäitini polvesta toiseen piikovat vuosia ja avioituvat myöhään. Äitilinjatutkimuksella haen selityksiä sille mitä kaikkea on periytynyt äidiltä tyttärille.

Yksi työläimmistä selvitettävistä oli äitini äidinäidin äidinäiti Helena Mikontytär, joka syntyi Vanajan Kantovuoren Ojalan torpassa 1820-luvulla. Helena oli 15-vuotias päätyessään vanhempiensa kanssa Hauholle Hyvikkälän kartanon Männistön torppaan. Helena pääsi ripille 29.10. 1844 ja rokotettiin. Täytettyään 20 vuotta Helena eli Leena lähti ”maailmalle” eli meni palvelukseen läheiseen Hyvikkälän säterikartanoon ja vietti siellä reilut kaksi vuotta. Kartanossa hallitsi leskieverstinna Sofia Lovisa Charpentier (os. Silfversvan). Helenan seuraava palveluspaikka oli Tuittulan Nukarin ratsutila, josta hän vuonna 1849 vaihtoi kahdeksi vuodeksi Hahkialan kartanoon. Sitten Helena löytyy Hyömäen kartanosta ja sen jälkeen jälleen Tuittulasta: tällä kertaa Heikkilän rusthollista, jossa hän viihtyi peräti neljä vuotta. 

Vuonna 1855 Helena pestautui vuodeksi Lautsian kartanoon. Hän oli jo 30-vuotias ja edelleen naimaton. Piikominen nimenomaan Hauhon kartanoissa tuntuisi olleen Helenalle uraluontoista. Onko siis ihme, jos minä tutkin piikoja?

Lautsian kartano 1800-luvun puolivälissä. Hjalmar Schulman maalasi sen kesäkuussa 1902 ja lisäsi lapsuusaikaansa liittyvän kesyn kurjen "Tirrin" pihatielle. Kuva taulusta on julkaistu Hämeen Sanomissa 5.3.1995. Kartanorakennus on purettu.

Hauhon Lautsian kartanossa asui 1850-luvulla majuri Otto Wilhelm Schulmanin leski Lovisa Wilhelmina os. Gardiemeister sekä hänen poikansa Carl Leonard ja miniänsä Lovisa Heliodora (os. Forssman) useine lapsineen. Tilalla asui myös vasta leskeksi jäänyt renkien etumies Matti Matinpoika, joka oli menettänyt vaimonsa synnytyksessä vuonna 1854. Jotakin sen vuoden aikana heräsi ja tapahtui. Vaikka Helena lähtikin Lautsiasta takaisin Tuittulan Heikkilään, hän tiesi palaavansa Lautsiaan. Matti Matinpoika ja Helena Mikontytär kuulutettiin avioliittoon ja vihittiin vuonna 1857. Aviopari asettui kartanoon. Matti oli Lautsian kartanon renkivouti ja Helena hänen vaimonsa.

Carl Leonard Schulman palkitsi renkivoutinsa Matti Matinpoijan vuonna 1866 Suomen Talousseuran pronssimitalilla, jossa oli vihreä nauha. Mitallin saattoi kiinnittää napinläpeen. Matti oli tullut Schulmanien palvelukseen vuonna 1849. Kunnianosoitus uustisoitiin lehdissä. Folkvännen no 11, 4.3.1866.

Millaista oli elämä Lautsian kartanossa? Vilskettä riitti, koska siellä kävi paljon vieraita koko lähiseudulta. Oli tanssiaisia, metsästysretkiä ja erilaisia kulttuuriharrastuksia. Matti ja Leena seurasivat herrasväen elämää ja pitivät huolta, että kaikki sujui niin arjessa kuin juhlassa. Kun heille viimein vuonna 1865 syntyi tytär, niin pääkummeina oli kapteeni Carl Leonard Schulman vaimoineen. Esivanhempani asuivat kartanossa aina siihen asti, kun Carl Leonard menetti sen taloudellisten ongelmien seurauksena. Kartano myytiin pakkohuutokaupalla. Sen jälkeen Leena ja Matti asuivat vielä vuosia Niemelän torpassa, joka kuului edelleen Schulmaneille.

Lautsian huutokauppailmoitus Tampereen Sanomissa no 36, 6.9.1870. Kartanon myynti vaikutti Matin ja Leenan elämään.

Äitilinjani suhde Schulmanien sukuun ei suinkaan katkennut, sillä se jatkui seuraaviin sukupolviin asti. Vielä äidinäitini perhekin sai apua Carl Leonard Schulmanin tyttäreltä Hämeenlinnan naisvankilan johtajattarelta Alma Schulmanilta, joka järjesti äidinäitini isälle vanginvartijan paikan Hämeen linnasta. Lisäksi hän lahjoitti vaatteita, kirjoja ja lehtiä. Mummuni muisti vierailut "Schulmanin neidin" kotiin (keittiön kautta). Ehkä se oli jonkinlaista filantropiaa, jonka taustalla oli pyrkimys "sivistää" köyhää ja suvulle uskollista perhettä. En pistä sitä pahakseni, sillä siemen on kantanut satoa – ainakin omalla kohdallani.

Omassa hyllyssäni on kauniisti sidottuna F.E. Sillanpään päätoimittamat Panu-lehdet vuodelta 1925. Nide on ”Schulmanin neidin” lahjoittama. Siitä niin isoäitini, äitini kuin minäkin, saimme ensi kosketuksen esimerkiksi Edgar Allan Poen kiehtoviin novelleihin. Jaksoin jopa 12-vuotiaana kahlata useammassa numerossa julkaistua Bernard Shawn näytelmää "Pyhä Johanna."

Äitilinjatutkimuksen ensimmäisenä tuloksena voisi siis todeta, että äitilinjatutkimus on tuottanut ainakin selitysvaihtoehdon sille miksi opin jo varhain tuntemaan maailmankirjallisuutta.