Rippileiri vuoden 1817 tapaan

Rippikoulu on tänä päivänä monen nuoren odottama kesäleiri, jossa on kavereita ja käydään syvällistä pohdintaa elämästä. Leiri huipentuu ripillepääsyyn ja kotona järjestettyihin juhliin yhdessä sukulaisten kanssa. Kenenkään mieleen ei varmaankaan tule, että mitäpä jos ei pääsisikään ripille. 

Rippikoulua ei 1800-luvulla läpäissyt, ellei osannut ulkoa vaadittuja Katekismuksen kohtia ja saavuttanut jonkinlaista sisälukutaitoa. Kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän-rukous ja muut… ne oli osattava – selityksineen. ”Mitä se on?” toistuu Hauholla käytössä olleessa Olaus Svebiliuksen Katekismuksessa kymmenet kerrat. 

Neljäs käsky. Sinun pitää kunnioittaman isääs' ja äitiäs', ettäs menestyisit ja kauwan eläisit maan päällä. Mitä se on? Wastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalata, niin ett'emme meidän wanhempitamme, esiwaltaamme ja isäntiämme katso ylön, emmekä wihoita; waan pidämme heitä kunniasa, palwelemme heitä, olemme heille kuuliaiset, rakastamme heitä, ja pidämme heitä meidän silmäimme edesä. 

Katekismuksen esilehti

Toki mestareitakin löytyi. Eräs heistä oli Tuittulan Förryn vuonna 1804 syntynyt Anna Maija, joka oli lampuoti Juho Erkinpojan tytär. Anna Maija pääsi ripille 15-vuotiaana heti ensimmäisellä yrityksellä 30.6.1819 ja sai vielä merkinnän: ”osaa koko Katekismuksen hyvin”. Hän oli harvinaisuus, sillä suuri osa hauholaisista nuorista joutui yrittämään ripille monta kertaa ennen kuin kirkkohera Wallenius oli suosiollinen. 

Oppimisvaikeudet kuten lukihäiriö saatettiin tiedostaa, mutta sen vuoksi ei voitu joustaa. Kaikkien oli opittava samat asiat. Kirkkolaki määräsi, että ripille pääsyn ehtona oli säädetyt kristinopintaidot. Tukiopetus oli Hauholla sitä, että heikot lukijat lueteltiin saarnastuolista nimeltä ja heidät kutsuttiin kirkonkylään koulumestari Carl Holmbergin luo ”lukkarinkouluun” pänttäämään. Ajankohta oli pääsiäisen jälkeen, jolloin töitä oli tavallista vähemmän. Vanhempien ja isäntäväen piti huolehtia, että nuorille tuli eväät mukana. Mikäli paikalle ei ilmaantunut, seurasi sakko ja pojille jalkapuuta. 

Kuulutus lukkarinkouluun Hauholla vuonna 1817: ”Seuravaiset heikot Lukiat nijstä vanhemmista Rippi Lapsista täsä Seurakunasa, jotka ej vielä ole Ripille ja Herran Ehtolliselle päsnet, kutsutaan tämän kautta tulemaan Pitäjän Skoulumestarin tygö tulevana Perjantaiaamuna ja sitten olla siellä Lauvantai Ehtoseen asti että tulla opetetuxi, ja neuvotuxi Christillisyden Pääkappaleisa.” 

Klikkaa lista suuremmaksi

Vuoden 1817 ennätys ripille pääsy-yrityksissä oli Okerlan Heikkilän 21-vuotiaalla Mikko Juhonpojalla. Hänellä oli takanaan 13 ripillepääsyn yrityskertaa. Nuorukainen oli saanut varoituksen vuonna 1814 ja merkinnän ”osaamaton”. Joko Mikko viimein oppi tai sitten armo kävi oikeudessa, sillä hänet päästettiin ripille lukkarinkoulun jälkeen 5.6.1817. Mikolle kävi elämässä huonosti: hänet surmasi 19-vuotias renki Mikko Tjäder maaliskuun 25. päivänä vuonna 1821. Mikko oli tuolloin 24-vuotiaas ja renkinä Okerlan Melkkalassa. Mitä lie riitaa tullut nuorten miesten välille? Kaksi nuorta elämää siinä silti tuhoutui. 

Uudenkylän Uotilan tytär 20-vuotias Eeva Jaakontytär oli lukkarinkoulussa keväällä 1817 yrittämässä yhdennettätoista kertaa ripille. Hänetkin laskettiin ripille 5.6.1817. Eeva ei ollut perheessään ainoa, jolla oli ongelmia. Veljeä ja talonisäntää Matti Jaakonpoikaa sakotettiin vuonna 1819 huonosta lukemisesta ja samoin toista veljeä Erkki Jaakonpoikaa. Evan elämäntarina oli myös surullisen lyhyt, sillä hän kuoli kotonaan vain 27-vuotiaana 19.12.1824 keuhkotautiin. Saattaa olla, että kulutavalla keuhkotaudillakin oli syynsä oppimisvaikeuksiin. Ehkä voimia ei ollut, ehkä Eeva ei vain jaksanut. 

Maria Laurintytär oli Kyttälässä Iso-Mattilan piikana. Hänkin oli jo yksitoistakertaa yrittänyt ripille. Lastenkirjaan Marian kohdalle on merkitty samat sanat kuin Mikko Juhonpojalle: osaamaton ja saanut varoituksen. Mariakin pääsi ripille 5.6.1817. Hän avioitui 7.11.1824 Kyttälän Laurilan rengin Aatami Mikonpojan kanssa. Tuore aviopari muutti samassa kuussa Hämeenlinnaan. Sen jälkeen he asettuivat Hattulaan, jossa heille syntyi ainakin kaksi lasta. 

Förryn 15-vuotias Anna Maija osasi hyvin koko katekismuksen

Vähälläkin tutkimustyöllä siis selvisi, että heikot lukijat olivat nykyajan termiä käyttäen syrjäytymisvaarassa. Kahden elämä jäi lyhyeksi: Eeva kuoli keuhkotautiin ja Mikko surmattiin. Heistä Maria oli selviytyjä. En käynyt läpi muiden vuoden 1817 lukkarinkouluun kutsuttujen nuorten kohtaloita. Riittää, kun muistaa Eevan ja Mikon kovan kohtalon: heikkoja oppijoita pitää tukea ja auttaa. Sen jo historiakin opettaa. 

Voi tietysti olla, että lukkarinkoulussa vietetyt yhteiset päivät myös voimaannuttivat osallistujia. Kaikki nuoret olivat samassa tilanteessa mutta eivät yksin. Porukan tuella oli varmasti merkitystä. Ehkäpä parin keväisen pänttäyspäivän aikana solmittiin kohtalotoverien kesken syviä ystävyyssuhteita ja valvottiin yö jutellen syvällisiä. Ja kenties aikaa muisteltiin myöhemminkin elämän varrella – vähän niin kuin rippileirejä pari sataa vuotta myöhemmin. 

Kuva: Katekismuksen kansilehti vuodelta 1831. Kuva: Thermos. Wikimedia Commons. CC BY-SA 2.5

Salaperäinen saari

Kollega toi työpöydälleni yliopiston varastosta löytämänsä poistokirjan, jonka arveli kiinnostavan minua. Kyseessä oli Aksel Heikelin Kertomus muinaisjäännöksistä Hauhon kihlakunnassa vuodelta 1878. Muinaistutkimus eli arkeologia on toki kehittynyt 140 vuodessa ja kirjan tiedot päivittyneet moneen kertaan. Parasta näin vanhoissa tutkimuksissa on kuitenkin se, mitä ne kertovat omasta ajastaan, ja se, mitä ne kertovat tuon ajan perimätiedoista. Aikajänne on pitkä ja ulottuu tässä tapauksessa aina 1700- ja 1800-luvuille asti. 

Erityisen kiehtovaa on lukea, miten Heikel on hankkinut muinaiskaluja eli arkeologisia löytöjä. Ukonkivestä (kvartsi) tehty kovasin esimerkiksi ostettiin Hauhon Portaan kylän Ojilan torpasta. Löytöpaikka- ja aika olivat tuntemattomia, sillä ukonkiveä oli käytetty ”paatarmuorin” kiulussa. Lehdesmäestä saadusta kovasimesta oli toisesta päästä koverrettu osa pois, koska siitä oli jauhettu hevosille lääkettä ähkyä vastaan. Kansa arvosti suuresti maasta löytyneitä muinaisesineitä, mutta eri tavoin kuin museon kokoelmia kartuttavat oppineet herrat. 

Ilmoilasta Heikel ei saanut mukaansa mitään. ”Eräs suuri kirves oli jo käsissäni, mutta kun ei sattunut kellään olemaan pientä kävin kylään vaihtamaan, mutta sillä välin oli omistaja (tietysti vaimoihminen) pistänyt kalun piiloon, josta ei enää lähtenyt, eikä rukouksilla, eikä rahoilla, kun omistaja tuli ikään kuin mykäksi ja kehräten vaan ällistää jörötti.” 

Hahkialan kartanon isäntä Charpentier lahjoitti Aksel Heikelille Hyvikkälästä löytyneen miekan kahvan nupin. Se oli Heikelin mukaan samanlainen, mutta suurempi kuin herra Munsterhjelmin lahjoittama. Sotjalan pelloilta kerrottiin löytyneen paljonkin ”sotakaluja”, jotka olivat sittemmin hävinneet. Pyhäjärven rannasta oli löytynyt myös ihmisen luita ”sotakalujen ja piikkien” kanssa. Kertomukset kadonneista sotaisista löydöistä pistävät mielikuvituksen liikkeelle: ketkä Pyhäjärven rannoilla olivat keskenään taistelleet? Ja koska? Ja miksi? 

Kaunis ja runollinen on Aksel Heikelin kertomus Hauhon Iso Roineen Lumiaisista, jonne hän teki retken. Se ansaitsee tulla jäljennetyksi tähän sanatarkasti: 

Tämä saari, joka on toista ”pitkää virstaa” Vitsiälän ja Kirkonkylien rannoilta, kohoaa Karju- ja Lammassaarten välillä isossa Roineessa ja sen yleisen vesitien varrella, jota tänäänkin vielä sekä vesikansa Luopioisista tullessaan että Pyhäjärven rannoilla Tuuloksessa ja Hauholla asuvat kulkevat veneillään Hauhon ja Ilmoilan isoselkiin.  Roine levittää tämän, sekä Miehoilan ja Rukkoilan rantojen välillä ulappansa. Ja Lumiaisesta alkaa sen pohjassa tuo syvä juopa, jonka syvyys on tuntematon. Niinikään Lumiaissaari viepi ajatuksiamme muinaisuuden epätietoiseen syvyyteen, jonka piirteet kuitenkin yhä selvemmin astuvat silmiemme eteen – niin kuin tuo saari itse järven juovasta. Tässä Roineen pienillä, mutta korkeilla saarilla ja sen somissa, loikertelevissa lahdelmissa tepasteli elatuksensa eduksi ihmissukuja jo ennen kuin nykyinen Suomen kansa asutti nämä paikat. 

Lumiainen ja oikealla Suutarinkari

Vähäinen Lumiaissaari pienine vuoren huippuineen lienee ollut juuri sitä laatua, että se miellytti pakanallisiakin ihmisiä, koska valitsivat sen hautauspaikakseen. Mutta se oli toivo elää omaa ikäänsä vanhemmaksi eli usko kuolemattomuudesta, joka käski pakanat panemaan hautoihinsa eläneen kapineita ja tavaroita; sillä he luulivat kuolemattomuuden kestävän samoilla ehdoilla ja samassa muodossa manalan majoissa kuin maankin päällä. Tätä todistaa ne 78-100 ” 23 pyöreänsoikeata rengasta pienempää eri kokoa ja paksuutta”, jotka Lumiaissaaresta v. 1749 löydettiin ja lähetettiin Tukholmaan, jossa ehkä löytynevät. Tarkemmin niitä ei kuvailla, eikä näin vaillinaisesta kertomuksesta taideta likemmin määrätä, miltä ajalta ne ovat, vaan sitä voidaan sanoa ett´ei Suomesta vielä tunneta kivisiä roukkioita eli hautakumpuja muualta kuin pronssi- tahi varhemmalta rauta-ajalta.

Aksel Heikelin teokseen on helppo tutustua: sen on digitoinut Hämeenlinnan kaupunginkirjasto Lydia-kokoelmaansa joskaan laatu ei ole painetun kirjan veroinen. Kirjassa kerrotaan Hauhon lisäksi myös Tuuloksen, Tyrvännön, Hattulan, Hämeenlinnan maaseurakunnan, Vanajan, Rengon, Janakkalan, Hausjärven ja Lopen muinaislöydöistä.

 

Iso Roineen ulappaa Lammassaaren rannasta

Kartanon hyvä paimen

Kartanot tarvitsivat monenlaisia työntekijöitä, joista keskinäisessä hierarkiassa viimeisimpiä vaan ei vähäisimpiä oli paimen. Aidattuja lehmilaitumia ei ollut, vaan karja käyskenteli metsissä ja peltojen liepeillä. Yksi lehmä valittiin kellokkaaksi, jonka kaulassa kilkattava lehmänkello ilmaisi missä kuljettiin. Karja oli kesäisin paimenen vastuulla. Toisin kuin joskus näkee väitettävän, pikkupoikia tai heikkokuntoisia vanhuksia ei ollut Hauholla kyläpaimenina 1700- ja 1800-luvuilla. Se oli miesten työtä.

Lehmänkello

Antti Erkinpoika syntyi vuonna 1750 Hauhon Ilmoilassa, mutta hän asui useita vuosia Vitsiälän Penttilässä. Samaan kylään tuli Tekkarin piiaksi Tuuloksesta muuttanut Sofia Heikintytär. Töiden lomassa tutustuttiin ja häitä vietettiin palvelusvuoden päättyessä marraskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1789. Aviopari asettui aluksi Penttilään, jossa syntyi vuoden päästä tytär Sofia, joka piti hätäkastaa, mutta tyttö jäi henkiin. Hänet merkittiin myöhemmin lastenkirjassa ”vialliseksi”, ja lapsella todettiin lisäksi kaatumatauti. Sofia oli aikuisenakin ”heikkomielinen” eikä päässyt ripille. 

Perhe muutti vuonna 1792 Lautsiaan Särkisillan lähelle Hakalan torppaan, jossa perheeseen syntyi vielä tytär Anna Kaisa. Antti sai kartanon paimenen toimen nelikymppisenä. Paikka vapautui, kun entinen paimen muutti pois. Kenties Antti oli osoittanut kykynsä karjan kaitsentaan jo Vitsiälässä. Lampaita ja vuohia voitiin pitää saarissa, mutta karjaa laidunnettiin lähimetsissä. Paimenen työ oli kausityötä toukokuusta mikkelinpäivään, joten palkaksi saatua viljaa piti säästää. Kyläpaimenet saivat myös ”joulupaisteja”, muita ruokatarpeita sekä pellavia. 

Paimenen turvana karjan kanssa oli torvi ja sauva. Sudet ja karhut olivat todellinen uhka vielä 1800-luvun alussa, joten paimenilta vaadittiin rohkeutta. Pitäjällä kiersi hurjia tarinoita, kuinka susilauma oli öisin jahdannut matkalaisia tai hiiviskellyt pihapiirissä. Osa oli totta, osa tarinaa. Mutta kirpeässä pakkasyössä kiirivä susien ulvonta oli tuttua asukkaille. ”Viime yönä ulvoivat sudet kauheasti Syrjän metsässä, ” kirjoitti Luopioisten Lemmettylän notaari Johan Wallenius päiväkirjaansa 12.12.1798. Huhtikuussa 1811 susi oli vienyt Walleniukselta emakon. Tammikuun 13. päivänä vuonna 1817 hän kirjoitti päiväkirjaansa, kuinka keskipäivällä sudet olivat tappaneet sänkipellolla ulkoilleen talon parhaan lehmän.

Paimentorvi

Paimenia kunnioitettiin ja vähän pelättiinkin. Vielä 1736 kyläpaimen tuomittiin Hauholla taikojen tekemisestä kirkkorangaistukseen. Tämä oli keväällä suojannut kylän karjaa kiertämällä sen leppäkeppien kanssa. Hauhon ainoa noituudesta kuolemaan tuomittukin oli 1600-luvulla pelkoa herättänyt kyläpaimen Esko Niilonpoika Miehoilasta. Eskon uskottiin pystyvän nostattamaan sudet ja karhut karjan kimppuun, jos hän ei saanut taloista mitä pyysi. Lautsian paimen Antti Erkinpoika eli jo toisenlaisessa maailmassa, mutta kenties hänkin turvautui vielä vanhoihin karjataikoihin. 

Antti Erkinpoika toimi kartanon paimenena vuodesta 1792 vuoteen 1824 asti, siis 32 vuotta. Ikä alkoi jo painaa 75-vuotiasta miestä. Antin kaltaisille ”eläkeikä” tarkoitti usein köyhyyttä ja turvattomuutta. Pitäjänkokous merkitsi Antin vaimoineen ruotuvaivaiksiksi syyskuussa 1824. Se oikeutti saamaan elatusta seurakunnalta. Sofialle titteli tuli jo aiemmin 1820-luvulla. Hän ei ollut kunnossa, vaan merkitty ”heikkomieliseksi”. Mitä se käytännössä tarkoitti, jää hämäräksi. Se saattoi tarkoittaa joko mielisairautta tai jotain muunlaista poikkeavuutta. 

Nuoremmalla tyttärellä vuonna 1797 syntyneellä Anna Kaisalla oli omat murheensa. Hän sai merkinnän ”huono lukija” eikä ripille pääsy ollut helppoa – ei mennyt läpi vielä neljännellä eikä viidennelläkään yrittämällä. Miehoilan Juntulaan piiaksi palkattu 18-vuotias Anna Kaisa oli kovilla. Vasta vuonna 1816 hän sai viimein armon ja pääsi kuin pääsikin ripille: yhdeksännellä yrittämällä. Olisiko ollut palveluspaikalla vaikutusta? Anna Kaisa oli nimittäin ripille pääsyn aikaan Hauhon kappalaisen Emmanuel Waldénin perheessä piikana… 

Lehmiä kesämaisemassa

Iäkäs ruotuvaivainen Antti Erkinpoika vaimoineen ei päätynyt toisten ruotuvaivaisten tavoin kenenkään nurkkiin. He saivat asua elämänsä loppuun Lautsian kartanolle kuuluvassa torpassa. Sillä oli iso merkitys. Antti-paimenen kuoltua yli 80-vuotiaana vuonna 1838, leski Sofia jäi Hakalan mökkiin asumaan. Tuolloin todettiin, että mökki on isossajaossa päätynyt Lehtelän kylän alaisuuteen. Lehtelän asukkaille oli annettu maa-alue ja rantaniittyjä Särkisillan pohjoispuolelta. Vaikka Sofiaa nimitettiin ”heikkomieliseksi”, hän siis kykeni asumaan yksin. Tosin hänen mainitaan olleen heikkokuntoinen ja kulkevan mahdollisesti myös kerjäämässä. Sitä ei pidetty sopivana, mutta vaikea sitä oli estääkin, kun Sofian ymmärryskyky oli heikentynyt.

Mennyt maailma oli turvaton paikka köyhille vanhuksille. Toiselle paikkakunnalle palvelukseen lähteneet lapset eivät pystyneet hoitamaan vanhempiaan, vaikka siihen olisi ollut haluakin. Pahimmassa tapauksessa yksinäisen vanhuksen elo ruotuvaivaisena jonkun talon elättinä saattoi muodostua kurjaksi. Siihen nähden Antti ja Sofia olivat onnekkaita: heillä oli loppuun asti Lautsian kartanosta katto päänsä päällä.

Kuvat:

Lehmänkello. Seurasaaren ulkomuseon kokoelmat. Kansallismuseo. Finna.

Paimentorvi. Honkajoki. Heikkilä, Juha. DIGI- Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa.

Hjalmar Munsterhjelm: Lehmiä kesämaisemassa. Bukipedia.