Kartanon hyvä paimen

Kartanot tarvitsivat monenlaisia työntekijöitä, joista keskinäisessä hierarkiassa viimeisimpiä vaan ei vähäisimpiä oli paimen. Aidattuja lehmilaitumia ei ollut, vaan karja käyskenteli metsissä ja peltojen liepeillä. Yksi lehmä valittiin kellokkaaksi, jonka kaulassa kilkattava lehmänkello ilmaisi missä kuljettiin. Karja oli kesäisin paimenen vastuulla. Toisin kuin joskus näkee väitettävän, pikkupoikia tai heikkokuntoisia vanhuksia ei ollut Hauholla kyläpaimenina 1700- ja 1800-luvuilla. Se oli miesten työtä.

Lehmänkello

Antti Erkinpoika syntyi vuonna 1750 Hauhon Ilmoilassa, mutta hän asui useita vuosia Vitsiälän Penttilässä. Samaan kylään tuli Tekkarin piiaksi Tuuloksesta muuttanut Sofia Heikintytär. Töiden lomassa tutustuttiin ja häitä vietettiin palvelusvuoden päättyessä marraskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1789. Aviopari asettui aluksi Penttilään, jossa syntyi vuoden päästä tytär Sofia, joka piti hätäkastaa, mutta tyttö jäi henkiin. Hänet merkittiin myöhemmin lastenkirjassa ”vialliseksi”, ja lapsella todettiin lisäksi kaatumatauti. Sofia oli aikuisenakin ”heikkomielinen” eikä päässyt ripille. 

Perhe muutti vuonna 1792 Lautsiaan Särkisillan lähelle Hakalan torppaan, jossa perheeseen syntyi vielä tytär Anna Kaisa. Antti sai kartanon paimenen toimen nelikymppisenä. Paikka vapautui, kun entinen paimen muutti pois. Kenties Antti oli osoittanut kykynsä karjan kaitsentaan jo Vitsiälässä. Lampaita ja vuohia voitiin pitää saarissa, mutta karjaa laidunnettiin lähimetsissä. Paimenen työ oli kausityötä toukokuusta mikkelinpäivään, joten palkaksi saatua viljaa piti säästää. Kyläpaimenet saivat myös ”joulupaisteja”, muita ruokatarpeita sekä pellavia. 

Paimenen turvana karjan kanssa oli torvi ja sauva. Sudet ja karhut olivat todellinen uhka vielä 1800-luvun alussa, joten paimenilta vaadittiin rohkeutta. Pitäjällä kiersi hurjia tarinoita, kuinka susilauma oli öisin jahdannut matkalaisia tai hiiviskellyt pihapiirissä. Osa oli totta, osa tarinaa. Mutta kirpeässä pakkasyössä kiirivä susien ulvonta oli tuttua asukkaille. ”Viime yönä ulvoivat sudet kauheasti Syrjän metsässä, ” kirjoitti Luopioisten Lemmettylän notaari Johan Wallenius päiväkirjaansa 12.12.1798. Huhtikuussa 1811 susi oli vienyt Walleniukselta emakon. Tammikuun 13. päivänä vuonna 1817 hän kirjoitti päiväkirjaansa, kuinka keskipäivällä sudet olivat tappaneet sänkipellolla ulkoilleen talon parhaan lehmän.

Paimentorvi

Paimenia kunnioitettiin ja vähän pelättiinkin. Vielä 1736 kyläpaimen tuomittiin Hauholla taikojen tekemisestä kirkkorangaistukseen. Tämä oli keväällä suojannut kylän karjaa kiertämällä sen leppäkeppien kanssa. Hauhon ainoa noituudesta kuolemaan tuomittukin oli 1600-luvulla pelkoa herättänyt kyläpaimen Esko Niilonpoika Miehoilasta. Eskon uskottiin pystyvän nostattamaan sudet ja karhut karjan kimppuun, jos hän ei saanut taloista mitä pyysi. Lautsian paimen Antti Erkinpoika eli jo toisenlaisessa maailmassa, mutta kenties hänkin turvautui vielä vanhoihin karjataikoihin. 

Antti Erkinpoika toimi kartanon paimenena vuodesta 1792 vuoteen 1824 asti, siis 32 vuotta. Ikä alkoi jo painaa 75-vuotiasta miestä. Antin kaltaisille ”eläkeikä” tarkoitti usein köyhyyttä ja turvattomuutta. Pitäjänkokous merkitsi Antin vaimoineen ruotuvaivaiksiksi syyskuussa 1824. Se oikeutti saamaan elatusta seurakunnalta. Sofialle titteli tuli jo aiemmin 1820-luvulla. Hän ei ollut kunnossa, vaan merkitty ”heikkomieliseksi”. Mitä se käytännössä tarkoitti, jää hämäräksi. Se saattoi tarkoittaa joko mielisairautta tai jotain muunlaista poikkeavuutta. 

Nuoremmalla tyttärellä vuonna 1797 syntyneellä Anna Kaisalla oli omat murheensa. Hän sai merkinnän ”huono lukija” eikä ripille pääsy ollut helppoa – ei mennyt läpi vielä neljännellä eikä viidennelläkään yrittämällä. Miehoilan Juntulaan piiaksi palkattu 18-vuotias Anna Kaisa oli kovilla. Vasta vuonna 1816 hän sai viimein armon ja pääsi kuin pääsikin ripille: yhdeksännellä yrittämällä. Olisiko ollut palveluspaikalla vaikutusta? Anna Kaisa oli nimittäin ripille pääsyn aikaan Hauhon kappalaisen Emmanuel Waldénin perheessä piikana… 

Lehmiä kesämaisemassa

Iäkäs ruotuvaivainen Antti Erkinpoika vaimoineen ei päätynyt toisten ruotuvaivaisten tavoin kenenkään nurkkiin. He saivat asua elämänsä loppuun Lautsian kartanolle kuuluvassa torpassa. Sillä oli iso merkitys. Antti-paimenen kuoltua yli 80-vuotiaana vuonna 1838, leski Sofia jäi Hakalan mökkiin asumaan. Tuolloin todettiin, että mökki on isossajaossa päätynyt Lehtelän kylän alaisuuteen. Lehtelän asukkaille oli annettu maa-alue ja rantaniittyjä Särkisillan pohjoispuolelta. Vaikka Sofiaa nimitettiin ”heikkomieliseksi”, hän siis kykeni asumaan yksin. Tosin hänen mainitaan olleen heikkokuntoinen ja kulkevan mahdollisesti myös kerjäämässä. Sitä ei pidetty sopivana, mutta vaikea sitä oli estääkin, kun Sofian ymmärryskyky oli heikentynyt.

Mennyt maailma oli turvaton paikka köyhille vanhuksille. Toiselle paikkakunnalle palvelukseen lähteneet lapset eivät pystyneet hoitamaan vanhempiaan, vaikka siihen olisi ollut haluakin. Pahimmassa tapauksessa yksinäisen vanhuksen elo ruotuvaivaisena jonkun talon elättinä saattoi muodostua kurjaksi. Siihen nähden Antti ja Sofia olivat onnekkaita: heillä oli loppuun asti Lautsian kartanosta katto päänsä päällä.

Kuvat:

Lehmänkello. Seurasaaren ulkomuseon kokoelmat. Kansallismuseo. Finna.

Paimentorvi. Honkajoki. Heikkilä, Juha. DIGI- Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa.

Hjalmar Munsterhjelm: Lehmiä kesämaisemassa. Bukipedia.

Nils Strömberg, maahanmuuttaja

Liisa oli piika, joka kiersi 1750-luvulla talosta toiseen. Hän avioitui yli 30-vuotiaana vuonna 1769 Hahkialan Sillanpään torpassa asuneen Eerikki Sipinpojan kanssa. Liisa oli tavallinen hauholainen piika, tilaton mökkiläinen ja lopulta ruotuvaivainen – mutta ihan tavallinen hän ei sittenkään ollut, sillä isä oli ollut maahanmuuttaja. 

Aloitetaanpa alusta. Loka-marraskuun pimeydessä 1721 Hauhon Tuittulan kylään tuli muukalainen. Hän oli 27-vuotias mies, joka puhui outoa kieltä: ruotsia, joka ei kuitenkaan ollut ruotsia. Oudosti murtava mies asetettiin Tuittulan Nukarin rusthollin uudeksi ratsumieheksi. Ajat olivat olleet Hauholla kovat. Katovuodet seuranneet toinen toistaan 1720-luvun alussa. Helppoa ei ollut Nukarin leskiemännällä Elisabet Hirnilläkään. Aviomies kappalainen Anders Erikinpoika Herkepaeus oli kuollut vuonna 1704. Leski lapsineen oli selvinnyt isonvihan vaikeiden aikojen yli. Tulokkaasta saatiin suurta apua talon töihin. Isovihan aika oli niittänyt Hauhon pitäjästä miehiä, ja rauhan tultua sotilasruotuja oli tyhjillään. Ruotsista laivattiin sitten uutta täydennystä: nuoria miehiä uusiksi sotilaiksi. 

 

Nilsin lapsuuden kirkko Gårdstångassa on 1100-1200-luvulta

Tuittulan uusi asukas Nils Strömberg syntyi aviottomana lapsena kaukana Hauholta, nimittäin Ruotsin eteläkärjessä Skånen Gårdstångan pitäjässä Roslövin kylässä. Maakunta oli Ruotsin tuoretta voittomaata, sillä se oli vallattu Tanskalta. Lundin lähellä taisteltiin vuonna 1675 Pohjoismaiden verisin taistelu, mikä vakiinnutti Skånen osaksi Ruotsia. Sitä seurasi maakunnan väestön ruotsalaistaminen (försvenskning), joka toteutettiin tehokkaasti ja armottomasti. Sitä varten painatettiin tuhansia abc-kirjoja. Jumalanpalvelukset pidettiin ruotsiksi ja papisto valvoi tiukasti, että nuori polvi alkoi puhua ruotsia tanskan sijaan. Kielen oppimista jopa seurattiin erikseen laadituilla luetteloilla nimeltä katekisationslängd. Niihin kirjattiin maakunnan avioparit, heidän lapsensa ja se, mitä kieltä he puhuivat. Gårdstångasta on säilynyt luettelo vuodelta 1703. Nilsin isovanhemmat Per Nilsson ja Kristina Jeppesdotter olivat tanskankielisiä, mutta heidän aikuiset lapsensa puhuivat jo ruotsia. Nils kasvoi sellaisessa perhepiirissä kaksikieliseksi. 
 

Nilsin avaraa lapsuusmaisemaa Skånen Gårdstångassa

Aviottomana syntyneen Nilsin oli pakko etsiä elantonsa muualta kuin äidinisän kotitilalta. Skånelaisia nuorukaisia värvättiin joukolla armeijaan. Myös teini-ikäinen Nils pestattiin armeijaan kuormastokuskiksi. Hän risteili Skånesta Smålantiin ja eteni samalla ratsumieheksi. Sitten Nils siirrettiin Suomeen, Hämeeseen ja lopulta Hauholle Tuittulan kylään. Muuttomatka oli melkoisen pitkä. Vaikea sanoa, lähtikö hän vapaaehtoisesti vai puolipakolla.

Hauhon kirkko. Nilsin kotikirkko vuodesta 1721

Jotkut Ruotsista siirretyt sotilaat eivät sopeutuneet. Maa tuntui vieraalta ja suomen kieli vaikealta. Hauholle tulleet sotilaat vaativatkin lisää ruotsinkielisiä saarnoja. Riitojakin syntyi paikallisten kanssa. Osa lähti nopeasti takaisin. Vitsiälään sijoitettu toinen skånelainen Vilhelm Lundberg muutti pois. Nilsin jäämiseen ehkä pääsyynä oli Tuittulasta vuoteen 1727 mennessä löytynyt vaimo Liisa – ja ehkä sekin, ettei Gårdstångassa ollut tarjolla hänelle, aviottomalle, mitään. Nukarin väki otti tulokkaan ystävällisesti vastaan. Se näkyy siinä, että Nilsin ja Liisan lasten kummeissa oli säännöllisesti Nukarin Herkepaeuksia. Nils puolestaan pyydettiin vuonna 1729 kummiksi Jonas Herkepaeuksen Lisa tyttärelle yhdessä kylän toisen, Västmanlandista kotoisin olleen rakuunan Olof Knipen kanssa. 

Miten Nils sopeutui Hauholle ja miltä hänestä tuntui? Vastauksia ei ole. Ainakaan hän ei näytä koskaan päätyneen käräjille. Hän ei myöskään ottanut mitään näkyvää roolia Hauholla. Jotkut tulokkaat onnistuivat nimitttäin kipuamaan säätyasteikossa kielitaidon ja avioitumisen ansiosta. Värmlannista tullut Lars Meijer nai Alvettulan Hykkyräisen talon tyttären. Lautsian Schulmanien smålantilainen rakuuna Håkan Nederberg avioitui talollisen lesken Anna Mikontyttären kanssa ja päätyi isännäksi kirkonkylän Mikkolaan. Hänet valittiin lautamieheksi ja myöhemmin jopa valtiopäivämieheksi. Nilsin ongelma oli ehkä kielikin, murteellinen ja vaikeaselkoinen ruotsi.

Sitäkin on vaikea tietää, miten Nils tuli toimeen toisten Hauholle asettuneiden ruotsalaisten sotilaiden kanssa. Kummisuhteita heihin ei ole. Kokiko Nils eroavansa heistä skånelaisen taustansa vuoksi? Ruotsihan saattoi edustaa hänelle vierasta maata, kieltä ja kenties osin viholliskansaakin. Sota oli runnellut ja köyhdyttänyt Skånen maakunnan, jonne alkoi virrata uutta väkeä Ruotsista. Nils ehti elää hauholaisena 21 vuotta. Hän kuoli  Tuittulan Nukarilla vuonna 1742 ja haudattiin Hauhon kirkon viereen. Pappi kirjasi haudattujen luetteloon poikkeuksellisesti tiedon miehen syntymäpaikasta, Skånesta. Harvemmin kukaan niin kaukaa oli Hauholle eksynyt. Nils jätti jälkeensä kaksi tytärtä Liisa Nilsintyttären (9.4.1732) ja hänen vanhemman sisarensa Margareta Nilsintyttären (16.6.1727). Heidän jälkeläisiään elää vielä tänäkin päivänä niin Hauholla kuin lähiseudullakin.

Nils Strömberg, "barnfödd i Skåne" kuolinmerkintä Hauholla

Lämpimät kiitokset FT Heikki Vuorimiehelle, joka onnistui paikantamaan esi-isäni Nilsin, ja avasi sitä kautta minulle tien Ruotsin ja Tanskan 1600-luvun lähdesarjoihin. 

Lisätietoa:
Blomqvist, Tore: Sotilaita Ruotsista Hämeeseen. Isonvihan jälkeen syksyllä 1721 Ruotsista Hämeeseen siirrettyjä sotilaita. Lahden seudun sukututkijat ry. 2013.
Vuorimies, Heikki: Suuren Pohjan sodan jälkeen Ruotsista Hämeeseen siirretyt ruotsalaissotilaat noin vuoteen 1760. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto, 2015.

Kuvat:
Gårdstångan kirkko, kuva: Sigilbert, Wikimedia Commons
Maisema Gårdstångasta, Google Maps, Street View.

Hämeenlinnan rakentaja

Hauhon kirkon vierestä löytyy vaatimaton hautalaatta, josta erottuu nimi Eric von Stockenström 1731-1801. Paikallista historiaa tuntevalle sukunimi on outo. Mikä mies oli majuri von Stockenström, ja miten ja mistä hän oli päätynyt Hauholle? 

Varsin usein tässä maailmassa käy niin, että jonkun suuren hankkeen päättäjät ja suunnittelijat saavat pysyvän maineen, mutta sen sijaan hanketta toteuttaneiden uurastus unohtuu. Erik von Stockenströmin kohdalla voi todeta näin tapahtuneen. Hämeenlinnan historiasta kirjoitetut lukuisat tutkimukset tuntuvat unohtaneen hänet. Nimi kyllä vilahtelee siellä täällä, mutta kukaan ei näytä pysähtyneen häneen tarkemmin.

Hyvin kyllä tiedetään, että Hämeenlinnassa vieraillut Kustaa III teki vuonna 1775 päätöksen Hämeen linnan puolustuksen kohentamisesta ja kaupungin siirrosta nykyiselle paikalleen Niementaustaan. Uudistettava linna kivettyine vallihautoineen tarvitsi lisää tilaa ja kaupunki sai luvan siirtyä pois alta. Päämajoitusmestari Axel Magnus von Arbin sai vuonna 1776 valmiiksi suunnitelmansa Hämeen linnan puolustuskunnon kohentamiseksi. Maaherra Anders de Brucella on myös ansionsa kaupungin 1700-luvun historiassa. Sen sijaan von Stockenström pysyy varjoissa.

Aloitetaan alusta. Erik von Stockenström syntyi Ruotsissa Örebrossa Genstorpin virkatalossa 28.12.1731. Hänen vanhempansa olivat kihlakunnantuomari ja hovioikeudenneuvos Lars Stockenström ja Maria Elisabet Fegraea. Suku polveutui 1500-luvulla eläneestä Norrköpingin pormestarista. Erik lähti tavan mukaan sotilasuralle. Isän aatelointi vuonna 1752 toi sukunimeen etuliitteen -von. Isän aateloitu veli eteni urallaan vieläkin komeammin. Setä Erik von Stockenström päätyi valtaneuvokseksi ja oikeuskansleriksi, jolla oli merkittävä rooli Ruotsin sisäpolitiikassa. Hänet korotettiin ensin vapaaherraksi ja sittemmin kreiviksi. Veljenpojalle olisi avautunut komeat näkymät aatelissuvun ainoana perillisenä, koska sedälle ei syntynyt poikia. Toisin kuitenkin kävi: Erik ei solminut avioliittoa. Niinpä aatelittomaksi jääneelle Larsin ja Erikin veljelle Salomonille myönnettiin aatelisarvon 1778, ja hänen poikansa turvasivat suvun jatkuvuuden. Erik von Stockenström eli elämänsä yksin ilman perhettä.

Majuriksi ylennyt Erik von Stockenström päätyi 1770-luvulla 40-vuotiaana Suomeen ja Hämeenlinnan komendantiksi. Mahdollisesti Kustaa III:n hovipiiriin kuulunut setä kreivi von Stockenström auttoi häntä saaman toimen. Erik von Stockenströmin tehtävä oli johtaa massiivisia linnoitustöitä ja koko kaupungin siirtoa. Kuningas lähetti hänelle suoraan ohjeita, kuten esimerkiksi määräyksen kaupungin uuden paikan tasaamisesta. Viisitoista vuotta von Stockenström valvoi, johti, raportoi ja organisoi väsymättä suurhanketta. Diplomatiaakin tarvittiin, koska suunnitelmat eivät aina miellyttäneet kaupunkilaisia. Mutta kuninkaan antamia määräyksiä oli pakko totella. Hämeenlinnalaisten lähin kiukunpurkauksen kohde oli tällöin von Stockenström.

Päävartio näkyy kuvassa portin takana

Näkyvimmin Erik von Stockenströmin kädenjälki näkyy nykyisin linnan Päävartiossa, joka rakennettiin kruununleipomon jatkeeksi sen länsipuolelle. von Stockenström ja Nils Cedergren laativat rakennusta varten piirustukset vuonna 1780. Rakentaminen alkoi heti seuraavana vuonna ja kaksi kerroksinen tiilirakennus valmistui parissa vuodessa.

Erik von Stockenström erosi komendantin tehtävistä 60-vuotiaana vuonna 1792. Oli tullut aika vetäytyä eläkkeelle. Hän ei palannut Ruotsiin, vaan asettui Hauholle Kokkalan rälssitilalle. Palveluksessa oli taloudenhoitajattaria, piikoja ja renkejä. Maanviljelyksestä huolehtivat lampuodit. Miten lienee vanhan herran aika kulunut Hauhonselän rannalla? Kenties siten kuin kenen tahansa eläkeläisen: kalastellen ja vanhoja ystäviä tavaten. Hämeenlinna asukkaineen oli tullut tutuksi ja sinne oli Hauholta lyhyt matka. Ehkäpä majurilla oli myös vuokra-asunto kaupungissa. Hauholaiselle herrasväelle vanha upseeri jäi ehkä vieraaksi niiden yhdeksän vuoden aikana mitkä hän vakituisesti asui pitäjässä. Vuonna 1801 huhtikuun alussa majuri von Stockenström kuoli Hauhon Kokkalassa 70-vuotiaana. Kuolinsyyksi kirjattiin ”ruusu ja kylmänvihat” (rosen och kallbrand).

Kokkalan rannasta avautuu Hauhonselkä

On hienoa, että Hämeenlinnan historian kannalta erittäin merkittävässä roolissa olleen Erik von Stockenströmin hautakivi on edelleen olemassa. Hän jos kuka ansaitsisi näkyvämmän paikan myös Hämeenlinnan kaupungin historiassa. Vaatimaton hautakivi Hauholla muistuttaa sisämaakaupungin historian mullistavimmasta vaiheesta, jonka majuri von Stockenström ajoi sinnikkäällä päättäväisyydellä läpi.   

Lähteet:
Koskinen, Pekka: Linnoitustoiminta Hämeen linnassa 1777-1783. Linnassa ja sen liepeillä. Elämää Hämeen linnassa. Hämeenlinna 1990.

Koskinen, Pekka: Hämeen linnan linnoittaminen kustavilaisella ajalla 1772-1808. Väitöskirja, Tampereen yliopisto 2007.

Lindeqvist, K.O: Hämeenlinnan kaupungin historia (osa II) Ruotsin vallan aikana. Hämeenlinna 1926.

Vilkuna, Anna-Maria: Hämeen linnan opaskirja. Helsinki 2001.

Kuvat:

Julius Ailio: Hämeenlinnan kaupungin historia I (1917). Hämeenlinna 1880-luvulla.

Adelsvapen, wikimedia commons.