Keisarin konvehdit

Fredrika Wilhelmina Sofia Schulman syntyi 23.3.1811 vanhempiensa majuri Otto Wilhelm Schulmanin ja Lovisa Vilhelmina Gardiemeisterin esikoiseksi. Hän ei tullut maailmaan Lautsian kartanossa, vaan äitinsä kotona Tyrvännössä. Nuori rouva oli siis halunnut olla äitinsä lähellä synnyttäessään. Kummeina olivat eversti Adolf Joackim Borgenström ja tämän vaimo Ebba Fredrika Schulman, joka oli majurin sisar. Heidän lisäkseen kummeiksi nimettiin vielä lapsen äidinisä Johan Wilhelm Gardiemeister sekä isänäiti Ebba Christina Thilman.

Fredrika Schulmanin lapsuuden merkittävin tapahtuma sattui elo-syyskuun vaihteessa vuonna 1819. Keisari Aleksanteri I matkasi tuolloin Suomessa ja häntä odotettiin saapuvaksi Hauholle. Väkeä oli kertynyt runsaasti kirkonkylälle korkeaa vierasta vastanottamaan ja ihmettelemään komeita vaunuja. Toki harmiteltiin hieman sitä, ettei mukana ollut isompaa seuruetta ja kaunista keisarinnaa.

Perimätiedon mukaan keisari olisi nukkunut vaunuissaan kirkonkylässä, kun vaihdettiin hevosia Kapakan kestikievarin pihassa. Kerrottiin, että joku Miehoilan eukko meni sormella tökkäämään nukkuvaa keisaria vakuuttuakseen siitä, että tämä todella oli elävä ihminen. 

Schulmannin perhekin oli tullut Lautsian kartanosta kirkonkylään keisaria katsomaan. Majuri Otto Wilhelm oli juuri edellisenä vuonna kirjautunut vastaperustettuun Suomen Ritarihuoneeseen numerolle 13. Toki hän aatelismiehenä katsoi velvollisuudekseen lähteä tervehtimään Suomen Suuriruhtinasta. Suomen Sodasta oli kulunut jo kymmenen vuotta ja aatelisto oli sopeutunut vallan vaihdokseen nopeasti.

Keisaria pääsi katsomaan myös 9-vuotias pikku Fredrika. Sievä pikkutyttö ilahdutti keisarin kauneudelle herkkää silmää joten hän tempaisi tämän syliinsä ja antoi suukon. Fredrika-parka säikähti ja purskahti katkeraan itkuun silkasta pelosta. Aleksanteri I hämmentyi ja hetkisen kuluttua järjestyi lautasellinen hienoja konvehteja tyttösen eteen lohduksi.

Kapakan kestikievari nykyisin

Välikohtauksen jälkeen Keisarin matka jatkui Hauhon kirkonkylästä kohti Tamperetta. Hauhon Vermasvuorella ylhäinen vieras ihaili hetken aikaa maisemaa. Vuorelta avautui Ilmoilanselkä koko komeudessaan ja itärannalla sijaitseva Lautsian kartanokin pilkotti vehreyden keskellä samoin kuin useat pikkukylät peltoineen. Maisemaa pidettiin tuolloin suuressa arvossa ja moni herrasmiesmatkalainen koki siellä hurmoksellisia hetkiä ihaillessaan kotimaansa kauneutta. Sen jälkeen keisari nautti lyhyen lounaan Ilmoilan kestikievarissa, jota isännöi Kämärin isäntä, kuudennusmies Perttu Juhonpoika ja vaimonsa Riitta Juhontytär. Keisari lienee saanut maistella hauholaisia pitoruokia.

Mutta mitä tapahtui keisarin lahjoittamille konvehdeille? Ne eivät paljonkaan Fredrikaa lohduttaneet, sillä hän ei päässyt harvinaisia herkkuja edes maistelemaan tai hypistelemään niiden hienoja kääreitä. Konvehdit otettiin vanhempien toimesta nopeasti talteen suurina pyhäinjäännöksinä. Niitä sai sen jälkeen katsella mutta ei koskea, sillä olivathan ne itsensä keisarin lahjoittamia. Makeisista tehtiin suvun perintöaarre.

Edustakoon nämä pääsiäismunat keisarin konvehteja

Lähde: Kyläkirjaston kuvalehti Joulurauha 1900, no 12. Toim. Väinö Wallin ja I.K. Inha. Muistoja keisari Aleksanteri I:n matkalta Hämeessä ja käynnistä Tampereella v.1819. Kuva: Venäjän Keisari Aleksanteri I. G.Dave 1817. Royal Collection of United Kingdom. Wikimedia Commons.

Kartanon rakuuna ja valakka

Lautsian kartanon varhaisvaiheisiin 1700-luvun alkupuolella kuului nuori renkipoika, joka ilmestyi sinne 1720-luvulla vailla perhettä. Heikki tai Henrik Pertunpoika ei silti ollut orpo. Hän oli ratsumiehen poika Hauhon Portaan kylästä. Isä Perttu oli syntyisin Sysmästä, mutta päätynyt irtolaisena suurten nälkävuosien tienoilla Torvoilan kylään. Hän avioitui ja sai pestin ratsumieheksi Suuren Pohjan sodan aikaan. Sukunimeksi Pertulle annettiin Bardisan.

Lautsian ratsumiehenä oli 1720-luvulla Ruotsin Smålannista siirretty Håkan Nederberg, joka erosi 4.3.1732 palveluksesta ja keskittyi hoitamaan vaimonsa omistamaa Mikkolan tilaa kirkonkylässä. Aikanaan hänestä tulikin pitäjän luottomiehiä sekä lisäksi perin kiivasluontoinen valtiopäiväedustaja. Seuraaja Lautsian ratsumiehenä oli turvattu, sillä pestin sai nuori Heikki Pertunpoika, jolle annettiin sukunimeksi Öfverberg. Ehkä poika oli jo lapsena otettu kartanoon ja koulittu ratsumieheksi. Lautsian rakuunantorppaan tuli pian myös emäntä: Heikki avioitui 1734 Kaisa Tuomaantyttären kanssa, joka oli Ilmoilan Tupalan tyttäriä.

Lautsian Nederbeg ja Öfverberg

Liian harvoin tulee luotua ajatuksia eläimiin, jotka olivat olennainen osa esivanhempiemme arkipäivää. Sotilasrullissa päähuomio keskittyy nimeen, syntymäpaikkaan, komppaniaan ja sotilasuraan. Kuitenkin ratsumiehen omassa elämässä keskeinen sija oli hevosella. Se oli uskollinen kumppani ja toveri niin sodassa kuin rauhassa. Heikki Öfverbergin rinnalle ja turvaksi asettui vuonna 1732 väriltään vaaleanruskea valakka, jolla oli jaloissa valkoiset sukat ja päässä valkea laukki eli raita.

Millainen oli Lautsian rakuunan suhde hevoseensa? Mikä oli sen nimi? Hätkähdän. Sotilasrullista laukkaa äkkiä elävänä esiin suomenhevosen kaukainen sukulainen. Ulkonäkökin on kuvailtu tarkasti. Nelivuotias valakka ja parikymppinen nuorukainen, molemmat yhtä nuoria ja voimakkaita. Väistämättä he olivat myös erottamattomia. Yhdessä oltiin katselmuksessa vuonna 1735. Ja edelleen yhdessä, kun tuli käsky Hattujen sotaan vuonna 1741, jossa miehistö jäi vangiksi ja menetti venäläisille aseensa.

Pikkuvihan jälkeen Heikki Öfverberg erosi armeijan palveluksesta. Hän muutti perheineen Lautsiasta Kalailan kylän Heikkilän rälssilampuodiksi 1750-luvulla. Osasyy perheen Kalailaan muutolle oli varmaan osittain sekin, että samaan kylään ja Heikkilän upseerin puustelliin avioitui myös Lautsian kartanon tytär Anna Maria Schulman. Siten Lautsian entiselle rakuunallekin järjestyi uusi pesti lampuotina.

Esiäitini Valpuri syntyi Lautsian rakuunantorpassa 2.4.1738

Mieltäni vaivaa silti hevonen, se vaaleanruskea valakka… Mitähän sille lopulta tapahtui? Olisiko sekin päässyt ratsumiehensä kanssa Kalailaan nauttimaan eläkepäivistä? Siten haluaisin uskoa. Omaan lapsuuteni kuului olennaisena osana Kalailan kylän kukkiva hevoshaka. Viimeiset vanhat työhevoset Nippu ja Hurma nauttivat rantaniityillä joutilaista kesistä ja isomummuni leipäpaloista. Niin päättyi pitkä, satojen vuosien pituinen työhevosten aikakausi. Hakakin on kasvanut jo umpeen. Hirsiseinään on kiinnitetty ruosteisia hevosenkenkiä ja valjaiden metalliosia, joita maasta on noussut muistuttamaan, ettei mennyt maailma kuulunut vain ihmisille. Esi-isäni Heikki Öfverbergin valakan muisto elää nyt niissä. Ja kesäisinä kuutamoöinä heilahtaa sen vaalea harja – tai sumu – Kalailan rantaniityllä.

Lähteet:

Hauhon seurakunnan kirkonarkiston asiakirjat, 

Uudenmaan- ja Hämeen läänin rakuunarykmentti, pääkatselmusluettelo 1735

Vuorimies, Heikki: Suuren Pohjan sodan jälkeen Hämeeseen siirretyt ruotsalaissotilaat noin vuoteen 1760. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto 2015.

Kuva: Tiina Miettinen