Fredsvikin kartanon Hangelinit

Hauhon Tuittulan Hangelinit olivat vanhaa sukujuurta. Josef Hangelinin isänäiti Catharina polveutui Herkepaeusten kuulusta pappissuvusta. Vauraan rusthollarisuvun vesana Josef Hangelin koulutettiin 1700-luvulla, mikä nosti hänet virkamieheksi ja siten säätyläiseksi. Vanhan Tuittulan Heikkilän rusthollin yhteyteen nousi säätyläismitat täyttävä rakennus, joka sai komean nimen Fredsvik (Rauhanlahti). Heikkilän osaa viljeli kaksi lampuotiperhettä. Lisäksi Hangelinin omistuksiin kuuluivat kirkonkylän Kapakan talo ja kolme torppaa.

Hauholla Josef Hangelin perheineen riippui 1800-luvun alussa jonkinlaisessa välitilassa: he olivat ensimmäisen polven säätyläisiä, joita ympäröivät talonpoikaiset ja tilattomiin lukeutuvat monenkirjavat sukulaiset. Vähäväkisemmistä sukulaisista huolimatta Josef Hangelinin oman perheen suunta kulki säätyasteikossa jyrkästi ylöspäin.

Eric Ehrströmin vieraili Fredsvikissä. Hänen vuoden 1811 matkapäiväkirjansa mukaan kirjanpitäjä ja selvityskomissaari Josef Hangelin oli ”melko sävyisä mies mutta kauhean kruusaileva, ja hänen kohteliaisuutensa sinkoilevat niin kaikkiin neljään ilmansuuntaan, että vain vaivoin saattaa pitää kasvonsa peruslukemilla.” Rouva Maria Henrika Kiellroos taas oli ”todella hyvä eukko.” Arviossa kuultaa se, että Ehrström piti Hangelineja hieman nousukasmaisina. Ehrströmille esiteltiin samana kesänä Leppäniemessä Josef Hangelinin nuorin tytär 14-vuotias neiti Gustava Hangelin sekä Johan Fredrik Schmidtin samanikäinen sisar Sofia Wilhelmina. Molemmat neidit jättivät nuorukaisen kylmäksi. Hän tuomitsi molemmat toteamalla, ettei ”heistä ei ole vielä mitään sanottavaa.”

Arvio oli sikäli väärä, että neiti Gustava Hangelinilla oli ainakin kohtuullinen perintöosuus. Josef Hangelinilla nimittäin oli ”muutamia tuhansia arkussaan”, kuten Ehrströmkin näki tarpeelliseksi huomauttaa. Hangelinin vaimo Maria Henrika synnytti kaikkiaan seitsemän lasta, joista henkiin jäi vain kolme: poika ja kaksi tytärtä. Sekin takasi tyttärille hyvät myötäjäiset ja perintöosuudet mikä takasi menestyksen avioliiton suhteen.

Gustava Hangelin osallistui nuoruudessaan lähiseudun vilkkaaseen seuraelämään. Hänen vanhempi siskonsa Hedda Sophia oli avioitunut jo vuonna 1805 kihlakunnankirjuri Matts Anders Nylundin kanssa ja asettunut Rukkoilan Niemen kartanon rouvaksi. Isän 68-vuotiaan Josef Hangelinin äkillinen kuolema sydänkohtaukseen vuonna 1814 ei suistanut leskeä ja tytärtä taloudelliseen ahdinkoon. Veli Karl Josef Hangelin valmistui Turun yliopistossa varatuomariksi. Hyvät suhteet ja varakkuus auttoivat Gustavaa avioliiton solmimisessa. Sulhaseksi ilmaantui vuoden 1814 vaiheilla peräti Sääksmäen Lahisten kartanon perillinen, kolme vuotta vanhempi varatuomari Bernd Johan Schrey. Nuorukaisen isoisä, hovisihteeri ja kruununvouti Johan Schrey oli ostanut vuonna 1729 Lahisen vanhan aateliskartanon.  Ehkäpä isä Josef Hangelin sentään ehti ennen kuolemaansa riemuita tyttärensä suorastaan komealla kihlauksella. 

Berndt Johanin sisar Anna Lucia Schrey oli avioitunut vuonna 1814 Blåfieldien aatelissukuun ja päätynyt Sääksmäen Jutikkalan kartanon emännäksi. Täti emännöi puolestaan saman pitäjän Voipaalan kartanoa. Gustava Hangelinin ja Berndt Johan Schreyn häitä vietettiin Tuittulassa juhannuksena 1815. Gustavalle siinsi erinomainen tulevaisuus, sillä hänestä tulisi Sääksmäen Lahisten kartanon rouva. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä vasta 19-vuotias Gustava menehtyi Tuittulassa toukokuussa 1816 synnytykseen. Poika Karl Johan Emil jäi sentään henkiin. Samana vuonna sortui keuhkotautiin myös aviomiehen naimaton sisar Fredrika Elisabet Schrey. 

Gustavan kuolinilmoitus Åbo Allmänna Tidning-lehdessä 1.6.1816. Tämä kuoli rauhallisesti 19-vuotiaana Fredsvikin kartanossa Hauholla miehensä suuresti kaipaamana

 

Kun kaksi saman säätyistä varakasta sukua yhdistyi avioliitolla, se synnytti lisää avioliittoja. Gustavan veli Fredsvikin perijä Karl Josef Hangelin solmi avioliiton Berndt Johanin sisaren Brita Amalia Schreyn kanssa 30.6.1819. Kaksi vuotta myöhemmin kesällä 1821 Rukkoilan Niemen leskeksi jäänyt kihlakunnankirjuri Matts Nylund avioitui Brita Amalian sisaren Johanna Charlotta Schreyn kanssa. Schrey ja Hangelin sukujen välillä solmittiin lyhyen ajan kuluessa siis kolme avioliittoa.

Avioliittojen kannoilla kulki säälimätön kuolema. Tuittulan Fredsvikin rouva Brita Amalia kuoli keuhkotautiin vain kaksi vuotta avioliiton solmimisen jälkeen ja aviomies Karl Josef Hangelin menehtyi vuonna 1828 verensyöksyyn. Vuonna 1835 Gustavan leskeksi jäänyt aviomies Bernd Johan Schrey kuoli 55-vuotiaana vesipöhöön, eikä heidän poikansa, Lahisten kartanon perijä Carl Johan elänyt kuin kaksi vuotta isänsä jälkeen. Hänet mursi hermokuume 22-vuotiaana. Myös Bernd Johanin sisar Anna Lucia menehtyi Jutikkalan kartanossa keuhkotautiin vain 29-vuotiaana.

Ennenaikaisten kuolemien suuri määrä välillä 1815-1835 tuntuu kohtuuttomalta yhden sukupiirin kannettavaksi. Koko 1800-luvun alussa eläneestä laajasta, varakkaasta ja toiveikkaasta sukupiiristä jäivät jäljelle Karl Josef Hangelinin ja Brita Amalian orvot tyttäret Anna ja Henrika Hangelin. Näistä Hangelinin perijättäristä kerrotaan seuraavalla kerralla.

Hangelinit, Nylundit ja Schreyt

 

Lähteitä:

Ehrström, Eric Gustaf: Hämeen sydänmailla. Matkapäiväkirja 1811. SKS.2007

Finlands Allmänna Tidning 19.3.1833

Kuvat: 

Carl Herpfer: Adorning the bride (1897), Dorotheum, Wikimedia commons

Johan Ferguson Weir: Bride´s Roses (1890), Wikimedia commons.

Mittumaarin viettoa vuonna 1811

Kansaa nykyisin keräävät juhannuskokot olivat Kanta-Hämeen alueella täysin tuntemattomia ennen 1900-lukua. Vanajaveden ja Hauhon seudulla kokkotulia poltettiin helavalkeina vain helluntain aikaan eikä muulloin. Muutenkin juhannusta vietettiin melko rauhallisesti. Juhannus eli mittumaari oli Hauhon kirkkopyhä, joten kansa oli ajankohdan erityisestä juhlavuudesta tietoinen. Sitä paitsi juhannus jakoi vuoden kahtia: oli töitä, jotka tehtiin joko ennen tai jälkeen juhannuksen. Kylien väki asetteli pihoihinsa nuoria koivuja, haapoja ja pihlajia. Pirtit ja tuvat siivottiin perusteellisesti. ”Huane lehlotettiin juhannusaattoyänä”, kerrottiin Hauholla vuonna 1925. Se tarkoitti sitä, että hirsien rakoihin työnnettiin haapojen, vaahteran ja pihlajien oksia. Erilaisia lemmentaikoja tehtiin aattoyönä, ja juhannuspäivän iltana tanssittiin. Suurta herkkua oli viilipiimä, ja juomaksi valmistettiin juhannussahtia. 

Eric Ehrströmin päiväkirja kuvaa elävästi hauholaisen herrasväen juhannuksen viettoa vuonna 1811. Aattoaamuna hän ihasteli tyynellä järvellä liikkuvia lukuisia kirkkoveneitä, jotka kilpaillen lähestyivät kirkonkylää. Kirkon eteisessä Ehrström tapasi jalkapuussa tyttöjä ja poikia, jotka olivat edellisissä kirkonmenoissa ”heitelleet lehtereillä toistensa päälle kukkia”. Epäilen, että kuriton nuoriso oli pikemminkin pommittanut toisiaan voikukan nupuilla, ja päätynyt sitten sen seurauksena juhannuskirkossa istumaan jalkapuuhun. 

Juhannusyö Iso-Roineella

Mitään suuria juhlia ei aattoiltana tai juhannuspäivänä kartanoissakaan järjestetty. Herrasväki kokoontui toistensa luo illanviettoihin pieninä seurueina. Hauhon pappilassa pystytettiin juhannusaattoiltana juhannussalko, jonka ympärillä niin nuoret kuin vanhatkin tanssivat Ehrströmin soittaessa viulua. Juhannuspäivän 24.6 Ehrström ja pappilan väki viettivät Lehdesmäen rusthollissa kirkkoherra Ivar Walleniuksen sisaren Elisabetin ja tämän aviomiehen pastori Johan Henrik Hallenbegin luona. Päivälliseksi seurue nautti Hallenbergin pyydystämää kalaa ja itse ampumaa lintua. Herrat kuuntelivat yli 80-vuotiaan isäntänsä tarinointia, rouvat käyskentelivät kartanon puutarhassa ja lapset soutelivat yhdessä Ehrströmin kanssa tyynellä järvellä. 

Isolla-Roineella siintää mitä kiehtovin kirjo kauniita lehtimetsän peittämiä saaria, niemiä, lahtia ja kyliä. Pyhäjärvellä näkyy korkeita, pittoreskejä vaaroja, joilla kasvaa muhkeita havupuumetsikköjä, ja kartanon vasemmalla puolen virtaa kaunis joki, joka yhdistää molemmat järvet ja muodostaa juoksullaan niemen, jonne Hallenberg on perustanut todella soman ja kauniin puutarhan. 

Kuulostaa täydelliseltä juhannuspäivältä! Lopuksi koko joukko – iäkkäitä Hallenbergejä lukuun ottamatta – oli ”leskisillä” (änkeleken), mikä tarkoittaa leikkiä ”viimeinen pari uunista ulos”. Siinä asetutaan parijonoon ja pariton ”leski” asettuu selin parijonon eteen ja huutaa ” leski edestä, pari takaa”. Takimmainen pari lähtee juoksemaan omaa puoltaan. ”Leski” saa katsoa taakseen ja lähteä liikkeelle, kun juokseva pari ohittaa hänet ja yrittää koskettaa toisiaan. Parittoman ”lesken” pitää yrittää tavoittaa toinen juoksijoista, jotka yrittävät palata yhteen. Kiinniotetusta tulee yhdessä ”lesken” kanssa uusi pari ja parittomasta tulee ”leski”. Kyseinen leikki tuntuu olleen laajasti suosiossa juhannuksen tienoilla, sillä nuori Johan Wallenius mainitsee päiväkirjassaan jo vuonna 1784 olleensa juhannuksena ”ensi kerran leskisillä Nymalmin riihessä” Turussa.

Mainittu Luopioisten Lemmettylässä asunut notaari Johan Wallenius ei osallistunut sisarensa  ja lankonsa järjestämille päivällisille. Oman päiväkirjansa mukaan hän vietti vuoden 1811 juhannuspäivänä iltahetken Pälkäneen Kukkolan Aspilassa ”sihteeri Bergstadiuksen luona yhdessä kapteeni Nohrströmin kanssa”. Herroille tarjottiin kahvia, akvaviittia ja punssia. Seuraavana päivänä samat herrat vierailivat Walleniuksen perheen luona Lemmettylässä. Tässä yhteydessä Wallenius myös mainitsee, että hänen kaksi vuotias poikansa tuli juhannuksena vieroitetuksi rintaruokinnasta. 

Juhannuspäivän jälkeistä päivää kutsutaan Hauholla nimellä ”juhannusruntu”, joka samalla päättää juhannuksen.  Vuonna 1811 se merkitsi herrasväelle vilkkaan, kesäisen seurustelukauden alkua, joka täyttyi maalaistanssiaisista, huviretkistä ja päivällisistä. Tavallinen kansa puolestaan alkoi hiljalleen suunnata ajatuksiaan kohti heinäntekoa, sillä ”Hermannista heinään, Joelista juoksujalkaa!”. 

Maalaus:

Jules Larcher 1889: Bottles of Champagne Bread Biscuits and Cakes on a Draped-Table. Wikimedia Commons.