Oma blogiluettelo

Tietoja minusta

Oma kuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon ja sen lähialueen kartanoiden historiasta sekä niiden lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvun taitteessa. Blogini on omistettu kirjailija Jane Austenille ja hänen aikakaudelleen Hämeessä. Oma kartanoni on vanha karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Alvettula. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Alvettula. Näytä kaikki tekstit

maanantai 16. helmikuuta 2026

Bobackan nuuskatehdas

Yksi erikoisimpia lukuja Hauhon historiassa on Alvettulan Bobackaan 1840-luvun alussa perustettu nuuskatehdas. Nuuskatehtaan perustaja luutnantti Victor Erik Amadeus Bosin (1805–1862) ei ehkä ollut mikään synnynnäinen liikemies, mutta eipä sitä aina olleet aina muutkaan varhaiset yrittäjät. Pieniä tupakka- ja nuuskatehtaita syntyi 1800-luvun alussa sinne tänne Suomen maata. Osa niistä menestyi ja osa taas ei. Bobackan nuuskatehdas onnistui varsin hyvin.

Victor Bosin peri isältään Hauhon Kyttälän kartanon ja sai Lautsian kartanon tyttären Fredrika Sofia Schulmanin kanssa avioiduttuaan haltuunsa tiloja myös Alvettulasta. Aviopari asettui asumaan Alvettulan Miekan tilalle, joka sai Bosinien toimesta uuden ruotsinkielisen nimen: Bobacka. Tavallinen kansa puhui Puupakasta.

Sotapalveluksesta vapautettu luutnantti Bosin tuumi mihin toimeen siviilissä ryhtyisi. Hän päätti rohkeasti perustaa Bobackaan nuuskatehtaan. Aateli oli ryhtynyt käyttämään kuivaa nenänuuskaa 1700-luvun lopulla. Rahvas sen sijaan suosi piippu- tai purutupakkaa. Nenänuuskaa pidettiin yleisesti myös lääkkeenä ja sen uskottiin parantavan monia sairauksia. Nuuskarasiatkin olivat kauniita ja niiden käytössä oli monia hienostuneita sääntöjä. Nenänuuskaaminen oli yleistä vielä 1800-luvun puolivälissä jopa säätyläisrouvien keskuudessa.

Bobackan nuuskatehtaan toiminta alkoi vuoden 1842 vaiheilla. Jo vuonna 1843 Borgå Tidning -lehdessä tiedotettiin, että Hauholla oli toiminut jo vuoden verran ”herra luutnantti Bosinin perustama nuuskatehdas, jonka tuotteilla toivottavasti tulee olemaan hyvä menekki.” Bobackan oma nuuskamerkki lanseerattiin 1840-luvun alussa. Jää arvoitukseksi, miten nuuskamerkki kehiteltiin ja kuka oli sen sekoituksen takana: tuntemattomaksi jäänyt mestari vai luutnantti Bosin itse? Joka tapauksessa porvoolainen kauppias Näslund mainosti sanomalehdessä 19.4.1843, että heillä oli nyt saatavilla Birger Jarl -nimistä Bobackan nuuskaa.

Hauholaiselle nuuskalle nimensä antanut Birger Jaarli on historiallinen henkilö, jota pidetään Hämeen linnan perustajana. Hänestä kirjoitettiin paljon 1800-luvulla, joten sikälikin nuuskamerkin nimivalinta oli onnistunut. Bosin todennäköisesti halusi kunnioittaa myös Uudenmaan ja Hämeen läänin entisen maaherran puolisoa Gustafva Hjärneä, joka oli vuonna 1831 julkaissut runoelman liittyen Birger Jaarliin Tavastehus slott, en romans från Birger Jarls af Bjelbo tidehvarf. Hieno ja nerokas ele herrasmieheltä!

Näyttävä mainos hauholaisesta Birger Jarl nuuskasta Helsingfors Tidningarissa 2.11.1850
 

Bobackan nuuskalle alkoi kertyä ystäviä muualtakin kuin vain Hämeenlinnasta ja Porvoosta. Kauppias A.G. Alander mainosti vuonna 1850, että Bobackan Birger Jarlia sai nyt Esplanadilta Uschakoffin kivitalon puodista. Vuonna 1853 Viipurissa ilmestynyt sanomalehti tiedotti, että ”hyvää Bobackan nuuskaa, jota Birger Jarliksi kutsutaan, myydään Viipurin esikaupungissa.

Bobackan nuuskatehdas lopetti toimintansa vuoden 1854 aikana. Syy oli Victor Bosinin henkilökohtainen konkurssi. Nuuskatehdas ehti toimia Alvettulassa siis yli kymmenen vuotta, mikä ei ole ollenkaan huono saavutus. Suomen suuriruhtinaskunnan lukuisten tupakka- ja nuuskatehtaiden keskinäinen kilpailu oli erittäin kovaa. Bobackassa ehkä satsattiin laatuun eikä niinkään määrään. Birger Jarlista näyttäisi tulleen kuuluisa ja suosittu nuuskamerkki. Nenänuuska alkoi kuitenkin mennä pois muodista 1800-luvun puolivälissä, mikä osaltaan vaikutti konkurssiin.

Nuuskarasia 1850-luvulta

Muistoksi Alvettulan Bobackan nuuskatehtaasta jäi tyylikäs visakoivusta tehty sinettileimasin, jonka Otto Schulman lahjoitti Hauhon esinemuseolle. Se muistuttaa hauholaisen yritystoiminnan yllättävänkin sinnikkäästä pioneerista: Bobackan nuuskatehtaasta ja Birger Jarl -tuotemerkistä. 

Nuuskatehtaan menestys ei ollutkaan niin huono, kuin perimätieto myöhemmin antoi ymmärtää! 

 

 

Lähde:

Miettinen, Tiina: Alvettulan Bobackan nuuskatehdas. Hauholaista yritystoimintaa 1840-luvulla. Hauhon Joulu 2018.

Kuva: Nuuskarasia 1850-luvulta. Heinolan museot, kokoelma Spranger, Heinolan kaupunginmuseo

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kartanonmaa ja Varkaanvuori



Kotiseutu -nimisessä julkaisussa vuonna 1910 ilmestyi Emmy Stenbäckin nimissä kirjoitus ”Kartanonmaa Hauhossa”. Kotiseutu lehti perustettiin 1909 ”kotiseutututkimuksen äänenkannattajaksi”, jota nykyisin julkaisee Suomen Kotiseutuliitto. Emmy Stenbäck kertoi kirjoituksensa perustuvan vanhaan hauholaiseen kansantarinaan. Pian julkaisemisen jälkeen sama tarina päätyi useisiin sanomalehtiin kuten Hämetär (5.3.1910), Hämeen Sanomat (8.3.1810), Turun Lehti (10.3.1910) ja Uusimaa (14.3.1910).

Turun Lehti 10.3.1910
Ei selviä, että mistä tai keneltä Emmy Stenbäck (1878-1947) oli tarinan kuullut tai sen kopioinut. Hänen nimistään löytyvät mm. kertomukset ”Kenraalinkivi Pälkäneellä” ja ”Vanhan Vesunnin linnan raunioita”. Historiantutkija Emmy Stenbäckillä ei tiettävästi ollut yhteyksiä Hauholle, mutta hän työskenteli opettajattarena sekä Valtionarkiston piirtäjänä avioituen vuonna 1910 professori Oskar Fredrik Hultmanin kanssa.

Tarina ”Kartanonmaasta” sijoittuu Lautsian kartanon ja Vuolijoen kartanon ja kylän väliseen maastoon, joka on ollut asumatonta korpea ja kaskimetsää eikä siellä ole sijainnut sen paremmin kyliä kuin talojakaan. Niistä kun jää aina väistämättä jäljet vähintään verotusluetteloihin. Tarinan kimmokkeena on ehkä ollut Lautsian ja Vuolijoen kartanot, mihin viitannee nimitys ”kartanonmaa”. Sen lisäksi jonkun mielikuvitusta ovat ehkä kiehtoneet Varkaanvuoren laella olevat kivilatomukset, Kotivuoren onkalo, Vuolivuoren rajapaikka ja Teponlinnan historia. Alue kokonaisuudessaan on siis varsin kiintoisa ja ansaitsisi tulla arkeologisesti tarkemmin tutkituksi.

Lautsian raja Varkaanvuorella 1840-luvun pitäjänkartassa

Suomenkielinen nimi ”Varkaanvuori” löytyy vuoden 1701 maakirjakartasta, jossa kuvattiin Lautsian kartanon rajat suhteessa Alvettulaan. Nimi siis periytyy ainakin jo 1600-luvulta, jolloin metsissä piileskeli kaikenlaista kulkijaa, joita usein kaipailtiin käräjillä. Nurmikunnan (Alvettula) ja Vitsiälän (sis. Torvoila ja Miehoila) jakokuntien välillä oleva metsäalue oli 1480-luvulta aina 1600-luvulle asti kiistojen kohteena ja rajalinjan paikasta riideltiin ankarasti. Siten on mahdollista, että Varkaanvuorellekin on kasattu ensimmäiset kivet jo hyvinkin varhain, vaikka se myöhemmin vakiintuikin Lautsian kartanon keskeiseksi rajapaikaksi.

Mutta se hauholainen kansantarina, minne se sitten maantieteellisesti Lautsian ja Vuolijoen välillä liittyykään, niin kerrotaanpa tuo synkeä kertomus sanasta sanaan:

Kartanonmaa Hauholla

Vuolijoen ja Lautsian välillä Hauholla on ”Kartanonmaa”. Keskellä synkkää metsää aukeaa paikka, jossa näkyy raunioita ja mättäitä, mitkä kasvavat erilaisia sipulikasveja ja epilobiumeja; selvästi on paikalla ennenaikaan talo ollut. Missään vanhoissa asiakirjoissa ei liene tietoa tästä talosta, ”Takamaasta”, mutta kansantarina kertoo siitä seuraavaa:

Talo oli paikkakunnan rikkain, oikea hovi; siellä asui herra vaimonsa ja pienen poikansa kera, mutta vaimopa kuoli ja onni väistyi hovista. Se tuli kuuluisaksi pidoistaan ja hurjasta elämästä. Milloin tahansa siitä kulki ohi, kuului sieltä melua ja huutoa. Palvelijat pakenivat talosta ja kaikki rappeutui. Vain pikku poika uskalsi vastustaa isäänsä; hän pyysi ja rukoili, että hurjista pidoista tehtäisiin loppu, että elämä muodostuisi onnelliseksi kuin ennen. Mutta turhaan! Kerran keskitalven yönä hurjisteltiin talossa vielä pahemmin kuin ennen. Poika rukoili taas isäänsä, mutta siitä ei ollut apua. Silloin lausui poika toivovansa, että talo ja kaikki siinä oleva synnillisyys häviäisi maan tasalle.

Yöllä paloi talo kaikkine hurjastelijoineen; pieni poika vain ja talon karja pelastuivat ja harhailivat ympäri metsässä. Poikasen löysivät ja pelastivat muutamat talon vanhat palvelijat, jotka eksyksissä talvipimeässä ja lumipyryssä kulkivat metsässä, mutta talon paikka on siitä ajasta ollut autiona.

(Emmy Stenbäck, Kotiseutu 1.3.1910)

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Hauhon Lauttian muinaishistoriaa


Tartuin pitkästä aikaa historialliseen romaaniin. Kollegani lahjoitti minulle jo toissa keväänä Kristiina Vuoren romaanin Neidonpaula, johon tulin tarttuneeksi vasta nyt. Kiinnostukseni kasvoi, koska päähenkilöiden äidin todettiin olevan kotoisin Hauhon Lauttiasta. Toki jo saman kirjailijan esikoisteoksessa Näkijän tytär liikutaan Hauhonselän rannalla sijainneessa Lauttian rälssikartanossa.

Tietenkin on turhaa alkaa tonkia romaanien fiktiivisten henkilöiden tai paikkojen esikuvia - se voi olla jopa ärsyttävääkin. Mutta kaikesta huolimatta sain ajatuksen syventyä Lautsian kartanon muinaisuuteen. Vuoren romaanissa voisi kai sanoa yhdistyvän kaksi hauholaista kartanoa: Hyvikkälän ja Lautsian. Hyvikkälä oli yhteydessä Hauhonselkään ja mahtikartanon syntyvaiheet menevät ajalle, jolta ei ole lähteitä. Lautsia – jota ikäihmiset lapsuudessani kutsuivat nimellä Lauttia – ei ollut olemassa vielä keskiajalla.

Yrjö Koskimiehen tuomio Hauhon historiassa (osa I) nimestä ”Lautsia” on melko tyly: ”Asutushistorian kannalta nimi ei siis sano mitään”. Maallikko tietysti pohtii, että mitkä syyt vaativat lauttapaikan perustamiseen juuri tähän tiettyyn kohtaan Ilmoilanselän rannassa? Miksi Ilmoilasta piti päästä järven yli rannalle, jonka takana jatkui laaja, asumaton metsäalue? Tai miksi Alvettulasta piti päästä vesitse rantaa pitkin Lautsiaan, jonka alueeseen se kuului?

Siihen on selitys: Teponlinna, Hauhon ainoa virallinen linnavuori. Se sijaitsee aivan Lautsian läheisyydessä. Pieni, jyrkkärinteinen kalliopäällystäinen vuori, jonka laelle vie kapea polku. Tästä näkökulmasta Lautsia onkin ikivanha ja varsin merkittäväkin paikka. Se on ollut olemassa jo vähintään 1200-luvulla, jolloin linnavuoret ilmeisesti perustettiin ja niitä tarvittiin. Ehkäpä Ilmoilanselän ja Vähäjärven kapeikossa sijaitseva ”lauttasija” vakiintui 1200-luvulla linnan ohessa sen ”satamaksi”.

Lautsian tienoilta alkoi keskiajalla yhteismaa, jossa usealla kylällä oli omia niittyraivauksia. Lautsia kylänä on nuori. Se oli ”afgärda by”, siirtokylä. Tarkemmat syyt sen perustamiseen ovat hämärän peitossa. Myöhäiskeskiajan kuluessa ”Lauttasijan” liepeille asettui asukkaita – tai ainakin asutus siellä vakiintui. Paikka aidattiin erilleen Alvettulan maista. Vuoden 1539 maakirja tuntee Lautsiassa kolme nimeä: Martti Klemetinpoika, Mikko Pekanpoika ja Matti Sipinpoika. Vuonna 1563 Kustaa Fincke antoi todistuksen kylän olemassaolosta erillisenä alueena, joten hänen kai voisi sanoa olevan Lautsian eräänlainen perustaja.

Lautsia eli Lauttia Hauhon maakirjassa 1539

Väistämättä tulee mieleen, oliko alun perinkin kyse yhdestä sukuryhmästä, joka kenties jo keskiajalla muutti Lautsiaan, Teponlinnan kupeeseen. Miksi ja koska? Kysymyksiin ei saa vastausta.  Kylän historia jäi lyhyeksi, koska jo vuonna 1555 Matti Sipinpoika yhdisteli taloja ja suurtilan synty oli alkanut. Vai... oliko koskaan ollutkaan kyse muusta kuin yhdestä huonekunnasta, joka muutti asumaan erilleen muista, linnavuoren kupeeseen? Jos näin oli, niin kuka oli Matti Sipinpoika, jonka sukua asui tuomiokirjan mukaan 1600-luvun alussa myös Ruotsissa?

Lautsian lopullinen ero Alvettulasta oli tapahtunut tultaessa vuoteen 1590, sillä tuolloin riideltiin ensi kertaa käräjillä rajoista. Lautsian käyttöön jäi alue, jota rajoittivat Telkilahden niitty, Rantakorttehisto ja Sillanmäki. Tämän alueen ulkopuolella Lautsian asukkaat saivat laiduntaa ja ottaa metsästä tarvepuita.

Muinaislinnan kupeessa olevaan ”Lauttiaan” on helppo kuvitella toinen toistaan kiehtovampia asukkaita. Puhdas fiktiivinen historiallinen romaani, kuten Neidonpaula, antaa parhaimmillaan enemmän kuin epämääräinen faktana myytävä kuvitteellinen muinaishistoria. Sellaistakin on Teponlinnan ja Alvettulan seudulle takavuosina rakenneltu, vieläpä viikinkien voimin. 

Ilmoilan Kalomäestä löydetty "Hauhon risti" Kalevalakorun mallistossa