Tietoja minusta

Oma valokuva
Tutkijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon Lautsian kartanon historiasta sekä sen lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Hajuherneet, kukkani


Kulunut kesä osoittautui yhdessä suhteessa erinomaiseksi: hajuherne ehti kukkia! Se ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä olen onnistunut heikosti niiden viljelyssä. Olen kokeillut vuosien varrella useitakin hajuhernelajikkeita heikolla menestyksellä. Ne ehtivät liian usein nupulle vasta hallaöiden kynnyksellä – ja paleltuvat. Olenkin tyytynyt kahteen varmaan hajuhernelajikkeeseen, jotka ovat Lathyrus odoratus ”Cupani” ja ”Painted Lady”. Molemmat ovat kestäviä, sen lisäksi kauniita ja niillä on pitkä, kiehtova historia.

Lathyrus odoratus Cupani 2015

Englantilainen puutarhuri Henry Eckford (1823–1905) aloitti hajuherneiden laajamittaisen jalostustyön, jonka seurauksena hajuherneestä tuli 1800-luvun lopulla huippusuosittu muotikasvi jokaisessa puutarhassa. Lajikkeiden määrä nousi nopeasti jo tuolloin yli 3000. Hajuherne onkin ennen kaikkea englantilaisen puutarhan (cottage garden) klassikko, vaikka sen juuret löytyvät paljon etelämpää.

Hajuherne Lathyrus odoratus kasvaa villinä, monina muunnoksina Välimeren seudulla. Ensi kertaa se kuvattiin jo 1500-luvulla esimerkiksi ranskalaisessa aakkoskirjassa. Pohjoisiin puutarhoihin sen levitti kuitenkin sisilialainen fransiskaanimunkki, innokas botanisti Francisco Cupani, joka 1600-luvun jälkipuoliskolla keräsi Misilmeressä sijaitsevaan puutarhaansa useita villejä hajuherneitä niiden tuoksun innoittamana. Hän kirjoitti vuonna 1696 kuvauksen kasvista ja antoi sille tieteellisen nimen: Lathyrus distoplatyphylos, hirsutus, mollis, magno et peramoeno, flare odoro. Nimi kuvaa perusteellisesti kasvin ulkonäön ja tuoksun.

Ranskalainen käsikirjoitus 1500-luvulta

Yksi löytölajike oli erityisesti hänen mieleensä niin tuoksultaan kuin väriltäänkin. On epäselvää ilmestyikö kyseinen lajike hänen puutarhaansa luontaisen mutaation tuloksena vai löysikö hän sen ympäröivältä maaseudulta. Isä Francisco keräsi kasvin siemeniä ja lähetti niitä vuonna 1695 hollantilaiselle kasvitietelijälle Casper Commelinille, joka kuvasi lajikkeen teoksessaan Horti medici Amstelodamensis rariorum tam Orientalis (1697–1701). Toinen siemenlähetys meni Englantiin kasvitieteilijälle ja kasvienkeräilijälle Robert Uvedalelle.  Jo vuonna 1724 hajuherneen siemeniä tuli myytiin ja se aloitti voittokulkunsa. Tämä ensimmäinen viljelyyn otettu hajuhernelajike sai myöhemmin nimen Lathyrus odoratus Cupani kunnianosoituksena sen löytäjälle Isä Franciscolle. Alkuperäislajikkeen siemeniä on edelleen yleisesti myynnissä myös Suomessa.


Toinen mutaationa syntynyt suosittu lajike löytyi vuonna 1737. Se sai englantilaisen nimen ”Painted Lady” ja löysi tiensä nopeasti eurooppalaisiin kartanopuutarhoihin. Vaalea pastellinpunainen ja valkoinen kukka symboloivat hyvin rokokoo-ajan muodikasta hienostonaista, jonka puuteroidut kasvot, punertavat posket ja punaiset huulet innoittivat lajikkeen nimeämiseen. ”Painted Lady” on sekin edelleen myynnissä oleva kestävä vanha lajike. ”Cupanin” ohella sekin ehtii kukkia Suomen kesässä huomattavasti varmemmin kuin lukuisat uudemmat lajikkeet.




Hajuherneet innoittivat myös runoilija Katri Valaa kirjoittamaan runon vuonna 1924: 
                                  Hajuherneet, kukkani,
                                  te, jotka ylenette kuumassa yössä
                                  viileinä ja täynnä tuoksuvaa kuultoa,
                                  teille tahdon sanoa salaisuuden,
                                  jota ei päivällä ole,
                                  mutta joka öisin saa minut niin väriseväksi.
                                 Painan kasvoni poskianne vasten,
                                 te suloiset, täynnä lempeätä hekumaa,
                                 sillä olen nyt kovin nuori
                                 ja tunnen punastuksen lyövän yli otsani:
                                 joku on suudellut olkapäitäni
                                 pitkään ja kiihkeästi.
                                 Hymyilettekö te kaikki
                                 hievahtamattomassa yössä?
                                 En näe silmiänne,
                                 mutta hymyilynne on lehahtanut kasvoilleni.
                                 Itkien ja nauraen
                                 sukellan tuoksuvaan syliinne,
                                 ja teidän pienet kukkassuudelmanne
                                 putoavat kuumeisen ruumiini yli
                                 kuin hiljainen, lempeä sade.

 Kuvat: Wikimedia Commons, valokuvat Tiina Miettinen

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Kohti Ruusujen sotaa - Kaunis Rosamund ja kuningas Henrik II


Yksi erikoisimpia vanhoja ruusuja on kaksivärinen Rosa gallica versicolor – toiselta nimeltään Rosa Mundi. Sen suomalainen nimi on arkisesti kirjoapteekkarinruusu. Ruotsissa sitä kutsutaan joskus nimellä ”polkagrisros.” Kieltämättä se muistuttaakin piparminttukaramellia. Punavalkealla ruusulla on kiehtova historia, jota aloin heinäkuisena sadepäivänä selvitellä.


Kaksivärinen Rosa Mundi on saanut nimensä Lady Rosamund Cliffordin (n.1150-n.1176) mukaan. Hän oli Englantia vuosina 1154-1189 hallinneen kuningas Henrik II:n lyhytaikainen rakastajatar. Suhteen pari solmi vuoden 1174 tienoilla. Sen päätyttyä Rosamund ilmeisesti vetäytyi Godstowin nunnaluostariin, jossa kuoli jo muutaman vuoden kuluttua n. 30-vuotiaana. Suhteesta ei tunneta lapsia, vaikka pari vuosisataa myöhemmin Henrikin aviotonta poikaa Geoffreyta alettiin pitää Rosamundin poikana. Geoffrey oli kuitenkin jo syntynyt Henrikin tavatessa Rosamundin. Kuninkaalla oli useita rakastajattaria. Avioliiton hän oli solminut Akvitanian Eleonoran kanssa.

Kuningas ja Cliffrodin perhe kustansivat Rosamundille hautapaikan Godstowin luostarista. Oletettavasti Lincolnin piispa käski vuonna 1191 siirtää ruumiin kappelista kirkkotarhaan, koska ei pitänyt soveliaana sitä, että syntisessä suhteessa elänyt nainen oli haudattu arvokkaalle paikalle. 

Saksalainen matkailija Paul Hentzner vieraili Englannissa 1599 ja merkitsi muistiin Rosamund Cliffordin hajonneen hautakiven tekstin: ... Adorent, utque tibi detur requies Rosamunda precamur. (Ihailkoot… ja rukoilemme lepoa sinulle Rosamond). Lisäksi erottuivat sanat: Hic jacet in tumba Rosamundi non Rosamunda, non redolet sed olet, quae redolere solet. (Tässä haudassa lepää maailman ruusu, ei puhdas ruusu; hän, joka suloiselta tuoksui, tuoksuu edelleen muttei ihanalta). Teksti toimi varoituksena naisille, jotta nämä eläisivät siveästi. Kiveä ei enää ole olemassa ja luostaristakin on jäljellä vain rauniot.


Thomas Deloneyn (1543-1600) pitkä balladi Rosamundista alkaa oheisilla säkeillä

Rosamundista syntyi jo 1300-luvun kuluessa legenda. Kerrottiin, että Henrik II oli rakastanut syvästi nuorta Rosamundia, mutta joutunut pakolla naimaan Akvitanian Eleonorin. Tämä oli raivokkaan mustasukkainen ja pakotti kauniin Rosamundin juomaan myrkkyä saatuaan selville suhteesta ja löydettyään rakastavaisten salaisen kohtauspaikan. Rosamundin tarina oli erityisen suosittu kuningatar Elisabetin hallintokaudella, jolloin se toistui runoina ja balladeina. Tarina kehittyi ja laajeni 1500- ja 1600-luvuilla. Tarina on kuitenkin tarinaa, sillä kuningatar Eleonoralla ei ollut todellisuudessa mitään tekemistä miehensä rakastajattaren kuoleman kanssa.

Viehättävä yksityiskohta tarinassa on se, että Rosamundin haudalta olisi löytynyt kuin ihmeenä kaksivärinen ruusu, joka sai Rosamundin mukaan nimen Rosa Mundi. Kuningas Henrik määräsi, että ruusun on aina kasvettava Rosamundin haudalla. Todellisuudessa kuningas oli jo kuollut siinä vaiheessa, kun Rosamundin ruumis siirrettiin hautausmaalle. Erään version mukaan ristiretkeläiset olisivat löytäneet kaksivärisen ruusun syyrialaisesta puutarhasta ja tuoneet sen lahjana kauniille Rosamundille. Ruusu haluttiin 1600-luvulla nähdä enteenä 1400-luvun Ruusujen sodalle, jossa Clifford-suku asettui Lancaster-suvun (tunnuksena punainen ruusu) puolelle. Sir John, Cliffordin yhdeksäs paroni sai jopa kyseenalaista kuuluisuutta julmuudestaan Yorkin kannattajia (tunnuksena valkoinen ruusu) kohtaan Wakefieldin taistelussa.

Andreas Stech (1635-97): Kukkia lasimaljakossa. ”Rosa Mundi” alhaalla vasemmalla.

Todellisuudessa kaksivärinen ruusu dokumentoitiin Englannissa ensi kerran vasta vuonna 1583. Sir Thomas Hammer antaa vuonna 1659 teoksessaan ”The Garden Bok”, ruusun synnystä arkisen selityksen: kaksivärinen ruusu oli hänen mukaansa löytynyt Norfolkista, jossa se oli punaisessa rosa gallica-ruusussa kasvanut verso. Kyseessä oli siis luonnollinen silmumutaatio, jota alettiin lisäämään. Niin tai näin, sillä jo Persiassa 500 eKr on merkitty muistiin tieto kaksivärisestä ruususta.

Lady Rosamund Clifford liittyy siihen laajaan myyttien ja tarujen kudelmaan, joka verhoaa Englannin 1100- ja 1200-lukujen vaihdetta. Henrik II:n poikia olivat tunnetusti Richard I Leijonamieli ja Juhana Maaton, joiden väliseen valtakamppailuun liittyy vieläkin kuuluisampi myyttinen henkilö nimeltään Robin Hood. Rosamund elää edelleen taideteoksissa, romaaneissa, Donitzettin oopperassa ja useissa elokuvissa, joskin hänen tarinansa on parhaiten tunnettu Brittein saarilla.


Dante Gabriel Rossetti (1828–1882) maalasi kuuluisan teoksensa Fair Rosamund vuonna 1861. Mallina oli hänen rakastajattarensa Fanny Cornforth (1835–1909), jolla on hiuksissaan kaksivärinen ruusu.

Osin todellisuuteen perustuva kertomus kauniista Rosamundista antaa kirjoapteekkarinruusulle tarunomaista hohtoa, jollaista moderneissa jaloruusuissa ei ole. Tällä ruusulla on oma, vuosisatainen historiansa. Samasta versosta polveutuu omakin Rosa Mundi-ruusupensaani, joka kantaa omalta osaltaan hämäläisessä puutarhassa muistoa kauniista Rosamund Cliffordista.


Kuvat: Wikimedia Commons, ruusut: Tiina Miettinen

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Alppiruusu vai Appalakkienruusu?


Olen aina vähän vierastanut alppiruusuja liian moderneina vanhaan puutarhaan. Se ei ole mikään perinnepuutarhan kasvi ja varsin uusi tulokas muutenkin, sillä alppiruusuja alettiin myydä Suomessa vasta 1950-luvulla. Kaurakarpiolle Rhododendron Catawbiense Grandiflorum hankittiin jo vuosien 1962-63 aikana. Se oli kukkiessaan nähtävyys, jota tultiin katsomaan kauempaakin. Alppiruusut olivat tuolloin harvinaisia ja arkoina kasveina ne menestyivät huonosti. Pensas on nyt yli 50 vuotias ja vallannut usean metrin laajuisen alueen. Koska olen innokas sukututkija, aloin selvittää millainen on alppiruusumme tarina ja keitä ovat sen esi-isät?

Alppiruusu Kaurakarpiolla 1970

Sanat rhodo ja dendron ovat kreikkaa ja tarkoittavat ruusupuuta. Kasvi tunnettiin jo antiikin aikoina ja ensimmäiset maininnat siitä ovat jo 400-luvulta eKr. Vasta flaamilainen kasvitieteilijä Charles l´Ecluse (Carolus Clusius 1526-1609) esitteli sen Euroopalle teoksessaan Rariorum stirpium per Pannonias observatorum Historiae (1583), joka käsitteli Itävallan ja Unkarin vuoristojen alppikasveja. Clusius tunnetaan paremmin 1600-luvun tulppaanimanian aiheuttajana, mutta hänen ansiotaan on sekin, että puutarhoissamme kukkivat alppiruusut.


Clusius antoi varpumaiselle pensaalle nimen Rhododendron hirsutum eli karva-alppiruusu. Suomenkielinen nimi alppiruusu viittaa siis karva-alppiruusun löytöpaikkaan eli alpeille. Samaa lajia kasvaa ympäri maailman ja Suomenkin tuntureilta löytyy uhanalainen lapinalppiruusu. Englantiin karva-alppiruusu päätyi vuonna 1656 ja sitä kasvatettiin puutarhoissa. Mitään suurta suosiota se ei saanut. Silti koko 1700-luvun ajan tuotiin vuoristoista löytyneitä alppiruusuja eurooppalaisten puutarhojen koristeiksi.

Euroopan puutarhat valloitti lopulta Yhdysvaltojen Appalakkien vuoristossa kasvava kookas Rhododendron catawbiense, joka tunnetaan virginianalppiruusuna. Nimi Catawbiense viittaa Pohjois-Carolinan vuorilta virtaavaan Catawbajokeen, jonka varsia asuttivat catawbaintiaanit. Skotlantilainen kasvitieteilijä John Fraser (1750-1811) löysi joenvarrelta alppiruusun ja lähetti sen taimia Englantiin: ”Toimitimme eläviä kasveja, jotka laivattiin Englantiin. Ne, jotka säilyivät hengissä, myytiin viidellä guinealla kappale.”

 
Ensimmäisenä Suomenkin puutarhoihin päätynyt Rhododendron Catawbiense Grandiflorum eli puistoalppiruusu saattaa olla virginianalppiruusun sisäisen muuntelun tulos. Tai sitten kyseessä on eurooppalaisen Rhododendron ponticumin kanssa tehty varhainen risteytys 1800-luvulla. Totuutta ei tiedetä. Puistoalppiruusu oli 1990-luvulle asti lähes ainoa Suomessa saatavilla oleva alppiruusulajike. 

Catawbiense-ryhmän alppiruusujen menestymisvyöhyke on vain I-II (III). Suomessa onkin kehitetty 1970-luvulta lähtien omia kestäviä lajikkeita, jotka menestyvät jopa Oulun korkeudella asti. Kotimaiset alppiruusut ovat tehneet viime vuosikymmeninä rynnäkön puutarhoihin. Ulkomailtakin tuodaan edelleen myyntiin paljon näyttäviä lajikkeita, joiden talvenkestävyys on arvoitus. Puhumattakaan, että täyteen kukkaan hyödetty pieni pensas ei moneen vuoteen jaksa kukkia uudelleen.

Alppiruusu Kaurakarpiolla 2015

On hienoa ajatella, että vanha alppiruusumme todennäköisesti polveutuu varsin suoraan John Fraserin Appalakkien vuoristosta keräämistä taimista, jotka laivattiiin Eurooppaan. Fraserin matkaa uudelle mantereelle rahoittivat Venäjän keisarinna Katariina Suuri ja tämän poika Paavali II puolisoineen, joten heilläkin on osuutensa puistoalppiruusun tarinassa.
 

Lähteitä alppiruusuista:
Herbert Howell, Catherine: Flora Mirabilis. How Plants Have Shaped World Knowledge, Health, Wealth and Beauty. Missouri Botanical Garden. Washington 2009.
Schroeder, Roland: In the Beginning. Journal American Rhododendron Society. Volume 38, 2/1984
Väinölä, Anu & Jussila, Osmo: Alppiruusut. Jyväskylä 2002.

Kuvat: Alppiruusut: Tiina Miettinen, Clusius ja Fraser: Wikimedia commons.