Oma blogiluettelo

Tietoja minusta

Oma kuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon ja sen lähialueen kartanoiden historiasta sekä niiden lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvun taitteessa. Blogini on omistettu kirjailija Jane Austenille ja hänen aikakaudelleen Hämeessä. Oma kartanoni on vanha karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

tiistai 28. joulukuuta 2021

Miksi Constantin Meurman ei muuttanut Hauholle?

Menneisyydessä upseerien asuinpaikat saattoivat olla jotakin aivan muuta mitä olettaisi virallisista sotilasasiakirjoista. Hauhon Hyömäen Kaivola oli varusmestarin virkatalo, jossa olisi pitänyt asua vuosina 1770-1791 varusmestari Constantin Meurmanin perheineen, mutta niin ei ollut.

Sotilasvirkatalo eli puustelli (boställe) oli tila, joka oli sidottu sotilasvirkaan. Tilan tuotto muodosti osan upseerin palkasta. Periaate oli, että ylennys tiesi upseeriperheelle muuttoa uuteen puustelliin. Säätyläisperhe saattoi siis vaihtaa asuinpaikkaa useinkin. Toisaalta upseeri ei välttämättä asunut virkatalossaan, vaan antoi sen vuokralle ja asui muualla. Ruotsinajan päättyessä vain 40-45 % upseereista todella asui virkataloissaan. Tästä on hyvä esimerkki luutnantti Constantin Meurman, Kangasalan Liuksialan Meurmanien kantaisä. Meurmaneista ilmestyi äskettäin mainio Kalle Virtapohjan kirjoittama kartano- ja sukukirja.

Constantin Meurman syntyi 1752 Janakkalan Hyvikkälän kartanossa. Isän suku ei ollut aatelia, mutta pyrki etenemään upseerinuralla ja solmimaan edullisia avioliittoja. Constantinin isoisä Johan oli saanut haltuunsa Janakkalan Hyvikkälän vanhan säteriratsutilan avioitumalla Anna Margareta Lilliebruunin kanssa. Constantinin isä Anders Johan Meurman puolestaan avioitui äidin puoleisen serkkunsa Sofia Helena Holtzin kanssa. Sukulaisavioliitoillakin turvattiin varallisuuden pysyminen pienessä piirissä.

Constantin Meurman seurasi isiensä jälkiä sekä sotilasuran että avioliiton suhteen: hänet vihittiin 34-vuotiaana Lammilla 4.6.1786 aatelisen neidin Eva Bosinin kanssa. Morsiamen vanhemmat olivat luutnantti Daniel Bosin ja Gertrud Maria Andersin, joilla oli hallussaan Lammin Kurkijärven kartano. Nuori pari asettui Lammin Kurkijärven kartanoon eikä muuttanut virkataloon Hauhon Hyömäkeen. Toinen vävy kartanoon saatiin seuraavana vuonna, kun Evan sisar Erika Maria Bosin avioitui sotakomissaari Adolf Floorin kanssa. Apua kartanossa tarvittiinkin, sillä Daniel Bosin kuoli jo vuonna 1788, ja pojat Paul ja Jakob Daniel Bosin olivat alaikäisiä.

Mutta entäpä Hauhon Hyömäen Kaivola? Siellä asui vuodesta 1766 aina 1790-luvulle asti vanha naimaton neiti Eleonora Dassau, jonka veli oli kapteeni Herman Johan Dassau. Veljen avioiduttua 1763 Helena Maria von Kraemerin kanssa, neiti Eleonora ryhtyi Constantin Meurmanin vuokralaiseksi 1770-luvulla ja perusti Kaivolaan oman talouden. Järjestely on sinänsä erikoinen, sillä naimaton n.40-vuotias neiti erillään veljestään oli poikkeuksellista 1700-luvun lopulla. Constantin Meurman ja Eleonora Dassau eivät olleet lähisukulaisia, mutta taustalla saattoi olla jokin etäisempi sukulaissuhde. Eleonora oli asunut Hyömäessä jo pitkään, joten vuokralaisuus salli hänen jäädä kotiseudulleen sukulaisten pariin. Samalla hän valvoi Meurmanin etuja virkatalon hoidossa. Kaivolassa oli lampuotiperhe vastaamassa viljelystä sekä palveluskuntaa.

Constantin Meurman ei pitkään aikaan edes tarvinnut virkataloa, koska oli naimaton aina vuoteen 1784 asti ja majaili kotonaan Hyvikkälässä. Mitäpä hän olisi vaatimattomalla puustelilla tehnytkään. Ura armeijassa oli edennyt tasaisesti majoittajasta varusmestariksi ja sitten kersantiksi. Vuodesta 1783 Meurman oli vänrikki. Perheeseen syntyi Lammilla esikoispoika Carl Otto 2.4.1788, jonka kummeina oli lähisukua: lanko Adolf Floor, vänrikki Bosin, isän veljet kersantti Meurman, varusmestari Meurman, Lammin kappalaisen vaimo Helena Maria Nordström (os. Haberman), äidin äiti luutnantinrouva Bosin (os. Andersin), äidin sisar Erica Maria Floor (os. Bosin), neiti Fredrika Nordström.

Carl Otto Meurmanin syntymämerkintä Lammin syntyneissä 1788

Vuosina 1788-90 käydyn Kustaan sodan seurauksena Constantin joutui venäläisten vangiksi ja vapautui vuoden 1790 lopulla. Lisää tragediaa seurasi. Toinen poika Axel Erik syntyi 16.9.1791, mutta syntymä vei äidin hengen: Eva Bosin kuoli synnytykseen 1.10.1791. Konstantin oli nyt tilanteessa, jossa elämä haki uutta suuntaa.

Edesmenneen vaimon veli Jakob Daniel Bosin oli tullut siihen ikään, että saattoi ottaa Kurkijärven kartanon haltuunsa. Konstantin Meurmanilla ei ollut perintöosuutta aateliskartanoon. Sekään ei merkinnyt muuttoa Hauholle, jossa olisi vuodesta 1791 ollut tarjolla Portaan Kaskela, vääpelin virkatalo. Hyömäen Kaivola oli siirtynyt uudelle upseerille Jakob Magnus Weissmanille. Se taas merkitsi sitä, että neiti Eleonora Dassau joutui lähes 80-vuotiaana hankkimaan uuden kodin. Hän muutti läheiselle Toralan tilalle, koska Weissman perheineen tarvitsi itse virkatalon asuinpaikakseen. 

Constantin siirtyi Jämsän komppaniaan ja hänelle myönnettiin 1792 virkataloksi Talviala Jämsän Moiskalasta ja vuonna 1793 se vaihtui Väkkärlään, kersantin virkataloon Kuhmoisten Valkealassa. Se oli Meurmanin hallussaan aina vuoteen 1810 asti. Kummassakaan hän ei silti koskaan asunut, vaan antoi ne jälleen vuokralle ja keräsi vain tuoton. Constantin Meurman asui yhä edelleen Lammilla. Lokakuussa 1799 Kosken Kurjalan kartanoon Elimäeltä vierailulle tullut 13-vuotias Jacobina Munsterhjelm tuli päiväkirjansa mukaan esitellyksi sekä Meurmanille että tämän langolle Jakob Daniel Bosinille, jotka vierailivat kartanossa.

Meurman muutti Lammilta Padasjoelle vasta 1804 solmittuaan toisen avioliiton Maria Lovisa Molinin kanssa. Sen myötä hänestä tuli Saksalan ratsutilan ja Inkilän tilan isäntä. Ei maaton Meurman silti mikään köyhä onnenonkija ollut, koska vuokratut puustellit olivat vuosien saatossa taatusti kerryttäneet omaisuutta. Ainoa poika Carl Otto Meurman teki sotilasuran ja peri mukavan omaisuuden isänsä kuoltua vuonna 1811. Kymmenen vuotta myöhemmin hän osti Kangasalan Liuksialan kartanon, josta tuli Meurmanien pysyvä sukukartano, mistä voisi ainakin osittain kiittää kantaisä Konstantinin tuottoisaa sijoitustoimintaa.

 

Liuksialan kartano 1892

Lähteet:

Lammin, Janakkalan, Hauhon, Kuhmoisen, Jämsän ja Padasjoen kirkonarkistojen asiakirjat.

Kuva: Aamulehti 18.6.1921, Liuksiala: Anni Kupiainen 1892. Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Miettinen, Tiina: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla. Atena 2015.

Wirilander, Kaarlo: Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718-1810. Virkatalon haltijain luettelot. SHS 1953.

Virtapohja, Kalle: Liuksialan kartano Kangasalla. Meurmanit 200 vuotta isäntinä ja suomalaisen yhteiskunnan rakentajina. Otava, Keuruu 2021.

tiistai 2. marraskuuta 2021

Kristian Hangelin ja 12 rusthollaria

Kuten tunnettua, Hauholla on vankka maine vauraiden ”niskavuorelaisten” rusthollien pitäjänä. Ratsutilalliset eli rusthollarit varustivat 1600-luvulla sotaväkeen miehen ja hevosen saaden verohelpotuksia. Ruotujakolaitos, joka toimeenpantiin 1680-luvulla, vakiinnutti rusthollit pysyviksi. Verovapaus teki ratsutilallisista vauraita, joten ei siis ihme, että jo 1700-luvun lopulla rusthollarit mielisivät olevansa talollisten yläpuolella. He solmivat avioliitotkin mieluiten keskenään. Ryhmä pyrki ottamaan haltuun paikallista valtaa, mikä näkyy monilla paikkakunnilla. Hauholla sen huipentuma oli rusthollarien yritys saada oma edustaja Porvoon valtiopäiville vuonna 1809. 

Selvityskomissaari Josef Hangelinin serkun poika Hankalan rusthollari Kristian tai Krister Johaninpoika edusti sukukunnan talonpoikaista haaraa. Suvussa oli siis 1700-luvun lopulla kahden kerroksen väkeä: talonpoikia ja säätyläisiä. Kokkilan Hankalan rusthollissa 1766 syntyneen Kristian Hangelinin vanhemmat olivat Johan Johaninpoika ja Anna Erikintytär. Molemmat vanhemmat olivat rusthollisukujen vesoja: Anna oli läheisen Kokkilan Köykän rusthollin tytär. Avioliitto solmittiin 1764. 

Kristian Johaninpojan puumerkki 1823
 

Kristiania ja hänen veljeään ei lähetetty kouluun, vaan he keskittyivät kotitilansa viljelyyn. Sopiva vaimo Kristianille löytyi Vesilahden Anian Heikkilästä, jossa juhlittiin parin häitä 27.1.1795. Hauholle saapunut rusthollintytär Anna Christina Sjöstedt oli säätyläisyyden rajamailla, sillä sukuun oli naitu lähes säännöllisesti säätyläisperheiden tyttäriä. Poikiakin koulutettiin opintielle. Avioparin esikoispoika Carl Fredrik syntyi Hauholla 15.4.1796 ja toinen poika Axel Reinhold 24.11.1798. 

Hankalan rusthollisuvun asuinalue Hauholla
 

Vauraasta taustasta ja säätyläissukulaisista huolimatta Kristian piirsi asiakirjoihin puumerkin eikä allekirjoitusta. Samaa puumerkkiä käytti myös hänen veljensä Kalle. He eivät osanneet kirjoittaa ja puhua sujuvasti ruotsia, mikä asetti heidät kuten muutkin rusthollarit säätyläistön alapuolelle, vaikka varallisuutta heillä oli hyvin usein reilusti enemmän. 

Porvoon valtiopäivien alla maaliskuussa 1809 hauholaiset rusthollarit kokoontuivat Hauhon kirkonkylässä ja päättivät anoa mahdollisuutta lähettää oma edustaja valtiopäiville. Alisen-Hollolan kihlakunnan viralliseksi valtiopäiväedustajaksi oli jo valittu Eerik Johan Antinpoika Isotalo Lammin Vilkkilän kylästä, mutta valinta ei tyydyttänyt hauholaisia rusthollareita. He halusivat omaksi edustajakseen Kristian Johaninpoika Hangelinin. Se, oliko hän hankkeen innokkain puuhamies, jää epäselväksi. Hangelin kuitenkin esitti omissa nimissään kirjelmän talonpoikaissäädylle ja kenraalikuvernööri Sprengtportenille. 

Hän toivoi tulevansa nimetyksi valtiopäiväedustajaksi voidakseen hoitaa ”kanssaveljiensä” eli rusthollarien asioita. Kihlakunnan virallisen edustajan, lammilaisen Eerik Johan Isotalon hän väitti tuovan tiedoksi talollisten asioita, mutta ei rusthollarien oikeuksia, jotka erosivat niistä. ”Vaikka rusthollarit enimmäkseen ovat samaa säätyä kuin talonpojat, niin heillä kuitenkin oli erilaisia pyrkimyksiä ja oikeuksia vaalittavanaan,” perusteli Hangelin. Kirjeen oli pyynnöstä kirjoittanut Sven Erik Häggberg ja suosittelijakseen Hangelin nimesi Hauhon kirkkoherran Ivar Walleniuksen, joka kirjallisesti todisti asianomaisen olevan nuhteeton ja kunniallinen puolikkaan rusthollin omistaja. 

Kirjelmän allekirjoittajina olivat hauholaiset rusthollarit. Nimilista siis kertoo, keitä pitäjän talonpoikaiseen eliittiin eli rusthollareihin lukeutui Kristian Johaninpoika Hangelinin lisäksi:

Rintama ei ollut täysin yhtenäinen. Allekirjoittajana ei näy esimerkiksi Vuolijoen rusthollin isäntää Eerik Eerikinpoikaa eikä myöskään kappeliseurakuntien rusthollareita Luopioisista ja Tuuloksesta. Ehkäpä he tyytyivät virallisesti valittuun edustajaan, tai sitten osoittivat hankkeelle kuitenkin hiljaisen tukensa. 

Vaatimus hauholaisten omasta rusthollariedustajasta ei mennyt läpi. Hangelinille myönnettiin kuitenkin lupa esittää talonpoikaissäädylle rusthollareita koskevia asioita, jotka tarvittaessa huomioitaisiin. Kristian Hangelin sitten laatikin talonpoikaissäädylle erillisen kirjelmän, jossa anottiin ratsutilojen aseman turvaamista ja toiseksi, että viinanpoltto-oikeus säilyisi niin ratsu- kuin talonpoikaistiloillakin. 

Totta on, että aikalaisille rusthollarien säätyasema oli epäselvä. Osaksi siksi, että joukkoon lukeutui niin säätyläisiksi katsottuja henkilöitä kuin talonpoikiakin sekä niitä, joiden asema oli jotakin siltä väliltä. Käyttääkseni notaari Walleniuksen lausetta hauholaisesta seurapiiristä, heissä oli ”parempaa ja huonompaa herrasväkeä.” Joitakin säätyläisiä ärsytti sekin, että rusthollarit pukeutuivat kuin herrasväki, vaikka olivat talonpoikaista rahvasta.

Kirjelmän jälkeen Kristian Hangelinilla oli entistä vankempi asema rusthollarien johtomiehenä Hauholla. Hänet valittiin myös lautamieheksi mikä kertoo luottamuksesta. Hauhon käräjiä istuttiin 1800-luvulle asti Kokkilan Hankalan rusthollissa. Kristian Hangelin eli vuoteen 1826 asti, ja osallistui varsinkin 1820-luvulla aktiivisesti pitäjänkokouksiin. Hän oli siis päättämässä monista keskeisistä asioista kuten köyhäinhoidosta, kirkon korjauksista ja pitäjänmakasiinin asioista. 

Hangelin oli 66-vuotias löytyessään 9.7.1826 kuolleena maantieltä, kuten haudattujen luetteloon kirjattiin. Viimeinen puumerkki löytyy Hauhon pitäjänkokouksen pöytäkirjasta  7.5.1826. Kenties loppu tuli matkalla kirkonkokouksesta kotiin tai päinvastoin – kesken tärkeiden asioiden hoidon.

 

               Hauhon Hankalan ratsutilalla asunut suku jakautui kahteen osaan 1700-luvulla:


 Lähteitä:

Lagerblad, Elias: Protocoller hållna hos det hedervärda bonde ståndet vid landtdagen i Borgå år 1809. SLS, Helsinki 1893.

Viitaniemi, Ella: Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786. Tampereen ylipisto 2016.

Ampiainen 17.5.1913

maanantai 4. lokakuuta 2021

Hangelinin neidit Anette ja Henriette

Anna ja Henrika Hangelin menettivät äitinsä varhain. Brita Amalia Hangelinin hautajaiset piirtyivät erikoisella tavalla muistiin Turun Wiikko-Sanomiin 28.6.1823. Kirjoittajan mukaan Hauhon kirkonkylään oli saman vuoden tammikuussa kertynyt hautajaisten vuoksi valtavasti herrasväkeä. Eversti Charpentierin hevonen oli pelästynyt ja karannut. Kovan pakkasjakson jälkeen neljätoista päivää myöhemmin eläin löytyi metsästä laihana ja heikkona kiinnitettynä kahden kuusen väliin. Kirjoittaja arveli, että joku oli pitänyt hevosesta huolta mutta palauttanut sen metsään. Hautajaiset olivat sivuseikka, mutta episodi liittyi niihin. 

Tyttöjen lapsuus kului Hauhon Tuittulan Fredsvikissä aina vuoteen 1828 asti, jolloin isä Carl Josef Hangelin kuoli. Nyt tuli pohdittavaksi, mitä tehdään 7- ja 8-vuotiaille orpolapsille. Apuun tuli edellisenä vuonna leskeksi jäänyt äidin sisar Johanna Charlotta Nylund Rukkoilan Niemestä sekä tämän veli Bernd Johan Schrey Sääksmäen Lahisten kartanosta. Viimeksi mainitun vaimo oli ollut vuonna 1815 kuollut Gustava Hangelin tyttöjen isän sisar. Koska lähin miessukulainen ja holhooja oli Bernd Johan Schrey, niin tytöt muuttivat Hauholta Sääksmäelle Lahisten vanhaan herraskartanoon. Tuittulan Fredsvikiä ei myyty, vaan maat annettiin vuokralle talonpojille ja päärakennus vuokrattiin nimismies Johan Fredrik Schmidtille. Lahisissa Anna ja Henrika tutustuivat naimattomiin täteihinsä Hedvig Lovisaan ja Margareta Schreyhin, joka tunnettiin suvussa iloluontoisena ja värikkäänä tarinankertojana, joka mieluusti lauloi 1700-luvun snapsilauluja. Leikkitoverina oli myös 11-vuotias serkku, kartanon perillinen Karl Johan Emil Schrey. Ikivanha Lahisten rälssikartano oli taatusti jännittävä asuinpaikka, erityisesti ”moster” Margaretan kertomusten ansiosta. 

Sääksmäen Lahisten kartano
 

Lahisten tulevaisuus oli kuitenkin vaakalaudalla, sillä  Bernd Johan Schreyn raha-asiat eivät olleet hyvällä tolalla. Sen seurauksena Lahisten kartanoa oltiin jopa myymässä vuonna 1833. Voi olla, että taloudelliset huolet olivat lopulta liikaa Bernd Johanille, sillä hän kuoli vuonna 1835. Ja taas kerran Anna ja Henrika Hangelin olivat vailla holhoojaa ja kotiakin, sillä konkurssi uhkasi Lahisten kartanoa. Tila saatiin turvattua vuokraamalla pellot. Kenties Margaretan taitavalla taloudenpidollakin oli osuutta asiaan. Anna ja Henrika sekä heidän tätinsä Hedvig Lovisa, Margareta ja leski Johanna Charlotta Nylund olivat vailla lain vaatimaa miespuolista holhoojaa. 

Ainoa mahdollinen holhooja oli nyt Johanna Charlottan miesvainajan poika 27-vuotias lääninsihteeri Anders August Nylund, joka asui poikamiehenä Hämeenlinnassa. Mitähän nuori mies mahtoi ajatella, kun sai yllättäen peräti viisi naista niskoilleen? Onneksi nämä eivät sentään olleet vailla omaisuutta, ja saattoivat järjestää elämäänsä omin päin torin reunalla olevassa talossa. 

Vuodesta 1835 lähtien Henrika ja Anna Hangelin asuivat tätien hoivissa Hämeenlinnassa. Sisarusten välit olivat hyvin läheiset. Heillä oli vain vuosi ikäeroa ja menetettyään vanhempansa he turvasivat toisiinsa. Kesät vietettiin Lahisten kartanossa, jossa täti Margareta Schrey enimmäkseen oleskeli. Tytöt olivat nyt 14- ja 15-vuotiaita, ja saivat käydä yksityistä rouvasväen koulua. Varsinkin ranskan kieli kiinnosti molempia aina siinä määrin, että he alkoivat kutsua itseään Anetteksi ja Henrietteksi. Johanna-tätikin taipui Jeanetteksi ja Margareta Margretiksi. 

Eräänlainen käännekohta oli vuosi 1837: tyttöjen serkku Karl Johan Emil kuoli. Tytöistä tuli yllättäen peräti kahden kartanon perillisiä tai kolmen jos Tuittulan Fredsvik lasketaan mukaan. Lahisten ohella heidän perintöönsä kuului myös Luopioisten Rautajärven kartano. Se nosti neitien arvoa huimasti pikkukaupungin seurapiireissä. Kerrottiin, että tädit valvoivat tyttöjä tarkasti eikä ilman ”esiliinaa” ollut asiaa minnekään. Tädit kurkkivat huolestuneina verhojen raosta, jos näkivät tyttöjen vähänkin puhelevan kadulla nuorukaisten kanssa. Siihen oli syynsä: nuorien perijättärien ympärillä pyöri taatusti onnenonkijoita. Tytöt piti saada mahdollisimman nopeasti turvaan eli naimisiin. Ja sellaisten miesten kanssa, jotka osaisivat vaalia näiden perintöä. 

Sopiviksi sulhasiksi valikoituivat kunnialliset 30-vuotiaat miehet: varamaanmittari Malte Knut Ferdinand Tudeer ja Hämeenlinnan Yläalkeiskoulun v.t. kollega Berndt Wilhelm Wegelius. Anette avioitui 20-vuotiaana edellisen kanssa ja Henriette 19-vuotiaana jälkimmäisen. Kaksoishäitä vietettiin komeasti Hämeenlinnan kirkossa 20.8.1840. Mistään aivan kylmästä järkiavioliitosta ei ollut kyse ainakaan Henrietten kohdalla. Tällä tiedetään olleen moniakin ihailijoita, joista eräs totesi vuosikymmeniä myöhemmin: ”minä pidin hänestä niin paljon, mutta sitten tuli tuo kaunis Wegelius ja vei hänet.” 

 

Lähes ensi töiksi häiden jälkeen ryhdyttiin selvittelemään omaisuus- ja perintöasioita. Avioparit myivät Hauhon Tuittulan Fredsvikin tilan. Sen pellot oli vuonna 1833 vuokrannut Juho Eerikinpoika, joka hankki myöhemmin Alvettulan Ellilän. Fredsvikin tilan osti vuonna 1841 Tapani Antinpoika Hauhon Sotjalasta. Seuraavaksi Tudeer otti pankkilainan, jolla viimein varmistettiin Lahisten kartanon omistus hänelle ja Anettelle. Wegeliukset puolestaan myivät heille periytyneen Rautajärven kartanon ja asettuivat vakituisesti Hämeenlinnaan. Wegelius sai viran yläalkeiskoulusta kunnes päätyi vuonna 1855 Hämeenlinnan ja Vanajan kirkkoherraksi. Tudeerit muuttivat Sääksmäen Lahisten kartanoon, jossa Wegeliusten perhekin vieraili kesäisin. Avio-onnea Sääksmäellä kesti 20 vuotta, kunnes Malte Knut Ferdinand Tudeer kuoli vuonna 1860. Vain seitsemän vuotta myöhemmin 1867 kuoli Henriettenkin aviomies. Pulaan sisarukset eivät lapsineen joutuneet, koska olivat varakkaita.

Malte Knut Tudeer ja Anette os. Hangelin

Anette huolehti Lahisten kartanosta leskenä vuoteen 1883 asti, jolloin isännäksi tuli hänen vävynsä Johan Emil von Konow. Anetten tytär Hilda tunsi läheisesti rouva Sibeliuksen ja tyttärenpoika Walter von Konow oli Jean Sibeliuksen hyvä ystävä. Lahisten kartano ja sen väki olivatkin tärkeässä roolissa säveltäjän nuoruudessa. Walter von Konow muisteli, kuinka Sibelius soitti Vanajaveden rantakivellä viulua linnuille. Sibeliuksen ensimmäisenä pidetty sävellys ”Vesipisaroita” syntyi sekin 1870-luvulla Lahisten kartanon maisemissa. 

Vuoteen 1878 Lahisten kartanossa Anetten tukena oli myös täti Margareta Schrey, joka eli peräti 95-vuotiaaksi. Henriette asui leskeksi jäätyään Vanajan Ojoisilla, mutta vietti kaikki kesänsä Lahisissa vuoteen 1887 asti, jolloin sisar Anette kuoli. Henriette eli sen jälkeen lastensa ja lastenlastensa ympäröimänä vielä vuoteen 1891. 

Hauholla Rukkoilan Niemessä asuivat 1840-luvulta lähtien Anetten ja Henrietten serkut Nylundin neidit. En tiedä, kuinka läheisiä he olivat keskenään, sillä koko serkusparvi jäi orvoiksi ja he elivät pitkään toisistaan erillään. Voi kuitenkin olla, että vieraisilla käytiin puolin ja toisin. Sukulaiset olivat tärkeitä. Ja olihan Hauho kuitenkin Anetten ja Henrietten lapsuudenmaisemaa ja heidän isänsä suvun Hangelinien kotipaikka, jonne vanhemmatkin oli haudattu.


Lähteitä:

Ahokas, Liisa: Jean Sibelius teki ensimmäiset sävellyksensä Sääksmäellä. Akaan seutu. Julkaistu 11.3.2015.

Finlands allmänna tidning 22.11.1833, Helsingfors Morgonbladet 19.10.1840, Finland 4.2.1887, Hämeen Sanomat 19.6.1891

von Konow, Walter: Lahis egendon i Sääksmäki. Finlandia 01.01.1922 (myös kuvat kartanosta ja avioparista)

Hanna Levanto. Kertomus Berndt Wilhelm ja vaimonsa Henriette (s. Hangelin) Wegeliuksesta. Esitetty Tenhoniemen serkkukokouksessa 29.6.–1.7. 1946. Anna Amalia Josefina Hangelinin henkilöprofiili: geni.com 

Kuva: Josephus Laurentius Dyckman: The Bride 1858. Wikimedia commons.

Hollolan tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat, ilmoitusasioiden pöytäkirjat 1835-1845