Tietoja minusta

Oma valokuva
Tutkijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon Lautsian kartanon historiasta sekä sen lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

maanantai 6. marraskuuta 2017

Piika Liisa Hyömäen kartanon valtiattarena





Hyömäen kartanosta kehittyi Hauhon komeimpia kartanoita 1800-luvulla. Sen päärakennukset sijaitsivat Hyömäen kylässä, Aroniemen tyvessä lähellä Uittoonlahden rantaa. Kartanosta ei ole jäljellä enää mitään, mutta aikoinaan se oli aatelisen von Kraemer -suvun loistelias kotikartano. Vuonna 1776 Hyömäen kartanoon pestattiin sisäpiiaksi 33-vuotias Lisa Håkanintytär, joka oli sitä ennen piikonut Vitsiälän Seppälän lampuotitilalla ja Klemolassa luutnantti Ammondtin ja Anna Maria Schulmanin taloudessa. Elisabet eli Liisa syntyi vuonna 1743 Ilmoilassa vanhaan säätyläissukuun, köyhän siltavouti Håkan Hirnin tyttäreksi


Liisan miespuoliset kummit edustivat herrasväkeä: Kappalainen Henrik Levanus, Gabriel Ingberg ja Anders Hangelin. Naispuoliset kummit löytyivät rahvaan parista: Maria Eliaantytär, Beata Henrikintytär ja Kirstin Henrikintytär. Isän epäsäätyisen avioliiton ongelma näkyi siinä, että herrasmiesten rouvat eivät tulleet kummeiksi. Orvoksi jäätyään Liisa ei turvautunut perheensä tai pitäjän herrasväen apuun. Hän ei myöskään pyrkinyt pysyttelemään säätyläisyyden rippeissä kuten sisarensa Anna Maria ja Ulrika Hirn.

Liisa ei käyttänyt sukunimeä Hirn, vaan esiintyi rippikirjoissa aina piika Liisa Håkanintyttärenä. Hyömäen kartanon omisti vuoteen 1806 naimaton everstiluutnantti Niklas Diedrik von Kraemer, joka ei siellä juurikaan oleskellut. Veli, majuri Karl Gustaf von Kraemer, asui vaimonsa Christina Lovisa Stiernvallin kotitilalla Lammin Vanhassakartanossa. Hyömäen kartano siirtyi Karl Gustafin pojalle Karl Johan von Kraemerille ja tämän vaimolle Charlotta von Platenille. Kartanossa asuttiin epäsäännöllisesti ja vuoden 1806 se jäi tyhjlleen. Vai jäikö sittenkään? Olihan siellä Liisa Håkanintytär. Toisinaan lähes yksin vain piikatyttö ja jokunen renki seuranaan. Ulkotyöt hoituivat lampuotien avulla. 

Hyömäen kartanon vanha päärakennus
Hyömäen kylällä Liisa tapasi korpraali Anders Hultbergin, ja parin häitä juhlittiin uutena vuotena 1784. Liisa oli tuolloin jo 41-vuotias. Hultberg luettiin siitä lähtien myös kartanon palvelusväkeen. Liisa synnytti pojan kesäkuussa 1785, joka kastettiin Carl Gustafiksi. Anders Hultberg kaatui ilmeisesti Kustaan sodassa vuonna 1790, ja niin Liisasta tuli leski. Murheet jatkuivat, sillä vuonna 1795 Liisa menetti vasta 10-vuotiaan poikansa, joka menehtyi ankaraan kuumeeseen. 

von Kramerit palkkasivat vuonna 1804 Hyömäen kartanoon säätyläisnaisen hoitamaan taloutta. Siihen lienee kaksi syytä. Liisa Håkanintytär oli jo 61-vuotias. Hän ei koskaan ollut ”demoiselle” eikä ”hushållerska”. Liisa oli ensin sisäpiika, sitten Hultbergin vaimo ja lopulta leski, mutta pysyi kuitenkin Hyömäen palkollisten kärkijoukossa. Se merkitsi vastuuta ja suurta luottamusta. Talousmamselli Ulrika Wassberg viihtyi kartanossa vain vuoteen 1806, jolloin hän muutti Tuulokseen. Uusi ”demoiselle” tuli kartanoon syyskuussa 1805. Hän oli 21-vuotias mamselli Eva Lovisa Blomstedt, joka oli syntynyt Pälkäneellä arrendaattori Johan Blomstedtin ja Eva Helena Bockin tyttäreksi. Perhe muutti paikasta toiseen: Pälkäneeltä Vanajaan ja lopulta Sääksmäelle, jossa molemmat vanhemmat kuolivat. Eva Lovisa päätyi sisarensa kanssa Rautalammille ja sieltä Tyrväntöön. Nuori nainen oli ehtinyt kokea paljon muuttaessaan viimein Hauholle Hyömäen kartanoon. 

Liisan ja nuoren mamselli Eva Lovisan välille kehkeytyi hyvä ystävyys. Se näkyy siitä, että lähes kymmenen vuoden ajan naiset kävivät vuosittain yhdessä ehtoollisella ja aina yhtä monta kertaa. Muu palvelusväki valitsi omat käyntinsä kuka mitenkin. Eva Lovisa viihtyi Hyömäen taloudenhoitajattarena myös poikkeuksellisen kauan, mihin oli ehkä osasyynä löydetty ystävyys. Ja mikäpä oli ollessa: naiset pitivät yhdessä huolta Hyömäen kartanosta. Omistajat asuivat muualla, joten naisilla oli vapautensa. Piikoja ja renkejä tuli ja meni, mutta Liisa ja Eva Lovisa pysyivät. 

Hiljaisessa kartanossa ei vietetty juhlia eivätkä Liisa ja Eva Lovisa kuuluneet Hauhon seurapiiriin. Siitä huolimatta ruususen unta nukkuvan kartanon pihatielle löysi reitin nuori herra nimeltä Anders Illberg. Niin siinä vain kävi, että itsensä elättävä 30-vuotias vanhapiika mamselli Eva Lovisa Blomstdt onnistui siinä missä monet Hauhon rikkaammat ja nuoremmat neidit epäonnistuivat: hän solmi avioliiton Mäntyharjun varanimismiehen Anders Illbergin kanssa 13.10.1814. Mitä lienee Liisa Håkanintytär ajatellut. Varmaan hän iloitsi nuoren ystävänsä puolesta siitäkin huolimatta, että tämän tie vei kauas Mäntyharjulle.  

Liisalle Hyömäen kartano oli vuosikymmeniä koti toisin kuin sen varsinaisille omistajille. Elämään toi sisältöä kartanosta huolehtiminen, sen väen ja töiden valvominen. Muu palvelusväki vaihtui, mutta Liisa pysyi kartanossa lähes 50 vuotta. Hän ehti nähdä kartanon uuden loiston: komeat uusklassilliset päärakennukset, jotka Karl Johan von Kraemer rakennutti asetuttuaan perheineen kartanoon vuonna 1818. Palkatut puutarhurit alkoivat huolehtia puutarhasta. Piikoja ja renkejä palkattiin lisää. Leski Liisa Håkanintytär Hirn kuoli Hyömäen kartanossa 81-vuotiaana vuonna 1824. Ja aivan viimeiseen asti hänen nimensä kirjattiin palvelusväen kärkeen heti herrasväen jälkeen.

Kuvat: Hauho-seuran arkisto, Pehr Hillerström 1794: Kotitalouden askareissa. Wikimedia Commons. Jutikkala & Nikander: Suomen kartanot ja suurtilat III. Helsinki 1945.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Presidentin isoäiti


Suomen itsenäisyyden satavuotistaipaleen kunniaksi olen syventynyt Suomen presidenttien sukutaustoihin. Kiehtovien sukukiemuroiden ohessa ryhdyin etsimään, liittyisivätkö jonkun presidentimme sukujuuret Hauholle. Ja todentotta: hauholaissyntyinen Ulrika von Kraemer oli presidentti P.E. Svinhufvudin isoäiti!

Hauhon Vuolujoen varressa sijainneen Keson rälssitilan juuret ovat jo keskiajalla, jolloin Hyvikkälän kartanon omistajat perustivat sinne myllyn. Kesosta muodostui aatelisten asuma sivukartano, joka reduktion yhteydessä muutettiin upseerinpuustelliksi. Sen alaisuuteen kuuluivat vielä 1800-luvun lopulla Ylitalon ja Nokin lampuotitilat sekä Lakeisen torppa.

Keson kartano sijaitsi Vuolujoen varrella


Suomen sodan jälkeen Kesossa asui majuri Gustaf Wilhelm von Kraemer, joka oli syntynyt Vitsiälän kylän Tekkarin virkatalossa vuonna 1772. von Kraemerit olivat aatelissuku, jonka jäseniä asui Hauholla useammassakin eri paikassa. Pääkartano oli Hyömäen kartano. Majuri kunnostautui Suomen sodassa, ja ryhtyi rauhan tultua komissiomaanmittariksi. Hän oli 39-vuotias avioituessaan vuonna 1810 Tyrvännön Lahdentaan kartanon neidin ja vapaaherrattaren Christina Gustava Boijen kanssa. Yllättävää kyllä, heidänkin esikoispoikansa syntyi vain kuusi kuukautta häiden jälkeen. Näyttää siltä, että 1800-luvun alkupuolen herrasväki aloitti varsin usein yhdyselämänsä jo ennen papin aamenta.

Maaliskuussa 1813 Kesossa oli jälleen iloinen perhetapahtuma. Rouva Christina oli synnyttänyt tyttären, joka kastettiin 18.3 Ulrika Charlotta Fredrikaksi. Kutsumanimeksi vakiintui sittemmin Ulla. Kummit olivat paikkakunnan seurapiiriä: Hovinkartanon eversti ja ritari Gripenberg, Eteläisten Löfkullan majuri Christiernin rouvineen, kapteeni von Kraemer rouvineen, pastori Walden, luutnantti Silvan, paroni Axel Boije rouvineen sekä neidit Carolina Charpentier, Greta Schulman ja Lovisa Boije.

Ulrika Charlotta Fredrika syntyi 1813

Pieni Ulla-neiti oli vasta 5-vuotias, kun perhe muutti tammikuussa 1818 Heinolaan ja asettui Rantakortteliin tontille 6. Gustav Wilhelm von Kraemer oli saanut nimityksen Kymenkartanon läänin varainhoitajaksi. Heinola oli ollut Kymenkartanon läänin maaherran asuinpaikka vuodesta 1776. Kesoa ei silti kokonaan hylätty, vaan sinne muutti Gustaf Wilhelmin veli kapteeni Nils Adolf von Kraemer ja vaimonsa Gustava Ingman perheineen.

Heinolassa von Kraemerin alaisuuteen päätyi vuonna 1830 Sääksmäen Rapolan kartanon perillinen 26-vuotias Pehr Gustav Svinhufvud. Tämä oli saanut toimen Kymenkartanon lääninhallituksen rahastonhoitajana. Ulla-neidin ja nuoren kamreerin välille syntyi side, joko tunteiden tai järjen perusteella. Molemmat olivat aatelisia, joten estettä liitolle ei ollut. Ulla-neidin isä sai 1831 siirron Hämeen läänin varainhoitajaksi, joten perhe muutti takaisin Hauhon Kesoon ja helmikuussa 1832 Hämeenlinnaan. Muutot eivät katkaisseet nuorten seurustelua. Pehr Gustav Svinhufvud ja 20-vuotias Ulrika von Kraemer vihittiin Hämeenlinnassa 28.6.1833. He perustivat kotinsa Heinolaan.

von Kraemerien muuttokirja 1818 kertoo mm. että lapset on rokotettu

Äitinsä kaimaksi ristitty Ulrika Charlotta Emilia syntyi Heinolassa syyskuussa 1834, mutta kuoli vain muutaman päivän ikäisenä. Poika Pehr Gustav syntyi vuonna 1836. Hän oli avioparin ainoa aikuiseksi elänyt lapsi, ja presidentti P.E. Svinhufvudin isä. Kun Kymenkartanon hallinto siirrettiin Mikkeliin, kamreeri Svinhufvud muutti sinne perheineen vuonna 1843. Se merkitsi elämää kahden kodin välillä. Svinhufvudit ehtivät oleskella sukukartanossa Rapolassa varsin vähän. Siitä huolimatta sen asioita hoidettiin tarkasti.

Perhe asui Sääksmäen Rapolassa pidempään vain toukotöiden ja sadonkorjuun aikaan. Pikavierailuillla kamreeri pistäytyi ympäri vuoden. Kartanoon nousi hänen toimestaan komea kivinavetta. Palkollisille hän tilasi suomenkielisiä sanomalehtiä ja suosi muutenkin suomen kieltä. Kamreeri koki vahvasti olevansa suomalainen ja halusi, että tavallinen kansakin oppisi kirjoittamaan. Hänen kerrotaan olleen roteva mies, joka haastoi mielellään Rapolan renkejä painiotteluihin. 

P.E.Svinhufvud 1861-1944
Kamreeri Svinhufvud tiesi hyvin kartanonsa historiallisen merkityksen. Hän ”suojeli” Rapolan linnavuorta ja samalla omia tiluksiaan: linnavuorelle ei saanut kukaan mennä ilman lupaa tai sai kartanon vahtikoirat kimppuunsa. Sääksmäen Metsäkansan väki neuvotteli luvan kulkea kirkkoon vuorta reunustavaa tietä pitkin lupaamalla olla mukana kartanon ruistalkoissa. Linnavuorelle nousi myös huvimaja ja sen puustoa raivattiiin. Piikojen työt olivat talousmamsellien huolena. Vuosina 1848-1851 Rapolan taloutta hoiti Hauholta muuttanut Sara Magdalena Roth.

Tarkoitus oli, että kamreeri ja Ulla-rouva asettuisivat Rapolaan vanhuuden päiviksi. Mutta toisin kävi. Ulla-rouva sairastui 39-vuotiaana kesällä 1852 punatautiin ja menehtyi 1. elokuuta. Rouvan ruumis kuljetettiin surusaatossa Mikkelistä Sääksmäelle.

Lääninkamreeri pystytti Ulla-rouvansa haudalle muistokiven, johon hakkautti ajalle poikkeuksellisesti suomenkielisen tekstin: ”Tässä lepää Rapolan emäntä Ulla Svinhufvud, oma nimi von Kraemer”.

Kuva: Wikimedia commons, Kalmbergin kartta vuodelta 1855

maanantai 28. elokuuta 2017

Tukholman hovista Hauhon pappilaan


Täällä Hauhon pitäjässä on kaikkiaan 40 herrasväen taloa, ja niistä 20 sijaitsee 2 ½ neljännespenikulman päässä kirkolta joka suunnalla. Ennen tohtorin tuloa nämä taloudet olivat jakaantuneet useisiin ryhmiin sukujen ylhäisyysasteen mukaisesti. Tohtorin perhe seurustelee yleisesti kaikkien kanssa, ja he ovat todella liittäneet täkäläistä herrasväkeä tiiviimmin yhteen”.

Näin kuvasi Eric Ehrnström pappilan ja kirkkoherra Ivar Walleniuksen merkitystä Hauhon seuraelämälle vuonna 1811. Kirkkoherran veli Luopioisten Lemmettylässä asunut notaari Johan Wallenius kommentoi omassa päiväkirjassaan pappilan juhlia 6.1. 1806 tylymmin: ”Matkustimme Hauhon pappilaan, jossa viivyimme koko päivän ja pidimme juhlaa (calas) suuren ihmisjoukon kanssa, parempaa ja huonompaa herrasväkeä”.  Notaarin maininta viittaisi siihen, että veli auliisti keräsi juhliinsa sellaistakin väkeä, joka ei täyttänyt säätyläisyyden kaikkia vaatimuksia…

Ivar Wallenius
Luopioisten Lemmettylässä syntynyt teologian tohtori ja lääninrovasti Ivar Wallenius teki huomattavan uran kirkon palveluksessa ja diplomaattina. Vuonna 1779 hän avioitui Porvoon tuomiorovastin tyttären Maria Charlotta Krogiuksen kanssa. Vaimon serkku oli naimissa Tukholman kuninkaallisen hovin seremoniamestarin Carl Fredrik Fredenheimin kanssa. Sen kautta Walleniukset liikkuivat Tukholman hovipiirissä. Ivar Wallenius sai Kustaa III:n toimesta vuonna 1782 nimityksen Suomalaisen seurakunnan kirkkoherraksi sekä valtakirjan kuninkaalliseksi hovisaarnaajaksi. Hänet vihittiin vuonna 1800 teologian tohtoriksi Uppsalassa.

Wallenius haki kirkkoherranvirkoja ruotsalaisista seurakunnista mutta tie ei auennut. Hän oli 53-vuotias ja teki tiliä itsensä kanssa. Veljelleen notaari Johan Walleniukselle hän kirjoitti näin: ”Minun täytyy Basiliuksen lailla ajatella vetäytymistä suuresta maailmasta suurempaan hiljaisuuteen ja rauhaan. Tämän rauhan toivon vanhuudessa saavuttavani kotiseudullani – ja seurakunnassa, jonka hoitajaksi minua aiotaan ja jota minä enemmän kuin mitään muuta Suomessa rakastan, Porvoota lukuun ottamatta, jossa minua myös paljon rakastettiin.

Ivar Wallenius valittiin yksimielisesti Hauhon kirkkoherraksi vuonna 1804. Suomen historiassa hänet muistetaan keskeisenä toimijana Suomen sodan aikana sekä sen jälkeen. Wallenius valitsi Venäjän keisarin – ehkäpä osin kotiseudunkin vuoksi. Wallenius oli vuonna 1808 Suomen lähetyskunnan jäsenenä tapaamassa keisari Aleksanteri I:stä. Seuraavana vuonna hän osallistui Porvoon valtiopäiville. Ivar Walleniuksesta piirtyykin historiankirjojen kautta jäykän juhlallinen suurmieskuva. Ehrströmin ja veljen Johanin päiväkirjat taas kertovat leikkisästä, huumorintajuisesta ja alati huvituksia keksivästä herrasmiehestä. 

Hauhon nykyinen pappila on vuodelta 1842
Avioparille ei syntynyt lapsia. Hauhon pappilassa temmelsi peräti neljä koiraa. Suurin oli nimeltään Pomp. Se oli musta ja luonteeltaan rauhallinen. Toinen koira, Musti, oli äkkinäinen ja vilkas. Kolmas koira oli nimeltään Schatte. Se oli pienin, vanhin ja ärhäkkä näykkimään. Sisäkissan nimi oli Pirpon. Lisäksi pappilassa asui rouvan seuraneitinä rouva Rothstein, jolla oli Jolie-niminen koira.

Kirkkoherra Wallenius oli rakentanut omalla kustannuksellaan empiretyylisen kaksikerroksisen pappilarakennuksen, joka edelsi nykyistä Hauhon pappilaa. Sen yhteydessä oli hehtaarin suuruinen puutarha sekä 190 hehtaarin viljelykset. Toimeliaisuus ei jäänyt vain seurapiirihuveihin, sillä Walleniuksen aikana aloitettiin isorokkorokotukset. Pitäjänkokousten pöytäkirjat kielivät ahkeruudesta seurakunnan hyväksi.

Ivar Wallenius ja apuna hauholaiset kuudennusmiehet. Peter Kämäri, Johan Jundula, Adam Heiskala, Gabriel Hannula, Mickel Toppola ja Eric Mickola ovat jättäneet puumerkkinsä pitäjänkokouksen pöytäkirjaan

Walleniuksen pappila oli vuosina 1805-1818 Hauhon seuraelämän keskus. Siellä järjestettiin illanviettoja, päivällisiä, puutarhajuhlia ja tanssiaisia. Kyse ei ollut vain kesästä 1811, vaan juhlia oli sekä ennen että jälkeen Eric Ehrströmin kesävierailun. Notaari Walleniuksen mukaan uuden vuoden päivänä 1814 pappilassa järjestettiin ”aivan valtavat kalaasit”, jossa oli mukana niin nuorta kuin vanhempaakin säätyläisväkeä. Suureelliset uuden vuoden juhlat näyttävätkin olleen pappilassa perinne. Voi vain kuvitella, soittoa, naurua ja ikkunoista hangelle kuvastuvaa kynttiläkruunujen valoa.

Johan Walleniuksen päiväkirja kertoo 20.8.1818 vierailusta pappilassa. Ivar-veli oli vakavasti sairas. Pappilassa oli tuolloinkin kesävieraita: Rovasti ja Liperin kirkkoherra Niklas Johan Perander perheineen. Vain seitsemän päivää myöhemmin suru-uutinen tavoitti huolestuneen Johanin: ”Rakkain veljeni tohtori Ivar Wallenius kuoli 68 vuoden 1 kuukauden ja 10 päivän ikäisenä. Korkein Jumala, ilahduta hänen sieluaan autuutesi asunnossa!”

Hautajaiset järjestettiin Hauhon kirkossa 30.9. Siunauksen toimitti Hollolan kirkkoherra ja myöhemmin Porvoon piispa Zachris Cygnaeus, joka oli saarnaansa valinnut tekstiksi toisen kirjeen Timoteukselle 4: 7-8. ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele, jonka Herra, oikeudenmukainen tuomari, on antava minulle tulemisensa päivänä, eikä vain minulle vaan kaikille, jotka hartaasti odottavat hänen ilmestymistään.”

Ivar Wallenius lepää Hauhon kirkon vieressä

Kuva: Emmanuel Theslingin luonnos Ivar Walleniuksesta  Porvoon valtiopäiviä esittävään maalaukseen vuodelta 1812 (wikimedia commons).
Lähteitä: Hietanen, Yrjö: Hauhon seurakunnan kirkkoherra Ivar Wallenius ja eräs Suomen historian suurista käännekohdista. Hauhon Joulu 1987. Miettinen & Mäkelä-Alitalo: Hauhon historia II. 2009.


keskiviikko 2. elokuuta 2017

Andriette ja Hannulan kätketty lapsi


Rukkoilan Hannulan virkatalo tunnetaan nykyisin paremmin nimellä Iloranta. Sen historiaan liittyy pieni tarina, joka kietoutuu Suomen sodan vuosiin. Tarina on surullinen mutta osin kauniskin. Se alkaa Asikkalassa Anianpellon ratsutilalta, jonne syntyi 21.10.1779 tytär Andriette Eleonora. Hänen isänsä oli Anianpellon kartanon omistaja kirkonisäntä ja konduktööri Wilhelm Ström, jonka puoliso oli Maria Catharina Colleen. Lapsia syntyi kaikkiaan yhdeksän, joista osa kuoli pieninä. Perheen isäkin kuoli vuonna 1790 punatautiin ja äiti avioitui uudelleen vuonna 1794 kornetti Johan Henrik Bröijerin kanssa. Lesken ja lasten asema oli siten turvattu. 

Näkymä Hauhon Rukkoilan Ilorannasta (Hannulasta)

Nuorten neitojen lapsuus ja nuoruus oli turvattu. Tyttäristä ensimmäiseksi avioliiton satamaan purjehti Ulrika Wilhelmina vuonna 1796. Sulhanen oli majoitusmestari Johan Lydik Stormbom Sysmästä. Kaksi vuotta myöhemmin juhlittiin Eva Lovisan ja Asikkalan kappalaisen Gabriel Lyran häitä. Kappalainen oli 25 vuotta morsiantaan vanhempi, ja hänelle avioliitto oli kolmas. Järkevä valinta nuorelta neidolta. 

Kolmas tytär Andrietta Eleonora oli 22-vuotias naimaton neito kesällä 1801. Millainen lienee kulunut kesä ollut? Täynnä romanttisia unelmia vai pelkoa ja ahdistusta? Andriette havaitsi olevansa raskaana loppuvuodesta 1801. Ei ollut virallista kihlausta eikä sulhasta. Perhe ei päätynyt nopeisiin ratkaisuihin, vaan kartanossa syntyi avioton lapsi heinäkuussa 1802. Tyttö kastettiin Johanna Helenaksi. Isäksi ilmoitettiin ”vänrikki Polón”. Kummeina olivat Abraham Matinpoika ja Juliana Lyra. 

Kuka oli ”vänrikki Polon”? Kyseessä oli Hollolan Hannulan ratsutilan omistaneen Karl Polonin poika Johan, joka oli edennyt elämässä hyvin. Hän sai kuningas Kustaa IV Aadolfilta ylennyksen kersantista vänrikiksi ja omisti Mommilan Uskilassa vanhan rälssitilan sekä vuokrasi myöhemmin Hollolan Pyhäniemen kartanoa. Herää kysymys, että miksi tämä 46-vuotias poikamies ei avioitunut raskaaksi saattamansa neidon kanssa? He olivat samaa säätyä, joten avioliitto olisi ollut varsin sovelias.

Vai oliko ”vänrikki Polon” sittenkään Andrietten lapsen isä? Ottiko hän isyyden niskoilleen jonkun toisen puolesta? Naimattoman miehen mainetta ja perherauhaa tunnustettu avioton lapsi ei tahrannut. Oliko todellinen isä kenties joku muu - ehkäpä joku naimissa oleva mies? Liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia. Lähteet vaikenevat. Jostain syystä aviotonta Johanna Helenaa ei löydy Asikkalan lastenkirjoista Anianpellon kartanon kohdalta. Andriettekaan ei saanut kirkonkirjoissa merkintää ”qvinsperson”, kuten rahvaan naiset, jotka synnyttivät aviottoman lapsen. 

Andriette Elonora asui kotonaan Anianpellossa kunnes 28-vuotiaana vuonna 1807 avioitui. Puoliso oli kersantti Karl Magnus Löfman, joka oli Hauhon Rukkoilan Hannulan lippumiehen puustellin viimeisin upseeri. Hän oli syntynyt vuonna 1770 Hauhon Kivikon ratsutilalla nimismies Johan Löfmanin ja Anna Kristina Herkepaeuksen poikana. Karl Magnusia ei haitannut se, että morsiamella oli avioton tytär. Rohkea valinta, joka tuskin miellytti sukua: säätyläispiireissä nuorelle neidolle syntynyt avioton lapsi oli kaikkea muuta kuin hyväksyttyä.

Andriette Eleonoran  etunimet eivät löydy Hauhon rippikirjasta 1802-1812

Pieni Johanna Helena seurasi äitinsä mukana Rukkoilan Hannulaan. Tosin lasta ei löydy Hauhonkaan lastenkirjoista. Tuntuu kuin kaikki yksimielisesti papit mukaan lukien piilottelisivat pientä Johanna Helenaa. On hämärän peitossa, miten Hannulan tuoreeseen rouvaan ja hänen aviottomaan tyttäreensä suhtauduttiin. Löytyikö leikkitovereita? Mitä mietti läheisen Stenkullan rouva Neclair, mitä Leppäniemen Schreckit, Joen Schmidtit ja Alastalon Schildtit. Toisaalta ajat olivat levottomia. Suomen sota oli alkamassa, joten perheillä oli muutakin mietittävää.

Maahan julistettiin sotatila 7. helmikuuta 1808. Hannulan rouva Andriette synnytti kymmenen päivä myöhemmin pojan Carl Johan Wilhelmin. Kummeina olivat kappalaisen rouva Grahn, pataljoonan saarnaaja Hallenberg, nimismies Hangelin sekä Rukkoilan Niemen Herkepaeukset ja Nylundit. Kanssakäymistä näyttää olleen naapurin herrasväkien kanssa. Onnellinen uusperhe-elämä sai kuitenkin karun lopun jo elokuussa 1808. Sotavuosina riehunut tuhoisa vatsatauti iski perheeseen. Pieni 7-vuotias Johanna Helena kuoli 19.8. Äiti Andriette Eleonora menehtyi seuraavana päivänä. Haudattujen luettelo onkin syntyneiden luettelon ohella ainoa, joka kertoo rouvan aviottoman tyttösen olemassaolosta Hannulassa. 

Johanna Helenan nimi on haudattujen luettelossa virheellinen.

Suomen sota päättyi 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhaan ja maa siirtyi osaksi Venäjää. Uusi aika alkoi myös Hannulassa. Isä ja terve pieni poika olivat jäljellä. Turusta muutti Hannulaan Karl Magnuksen äiti nimismies Löfmanin leski Anna Stina Herkepaeus. Samoin tilalla asusteli isännän sisar leski Maria Helena Löfman. Isoäiti ehti hoidella äitinsä menettänyttä poikaa aina vuoteen 1825, jolloin hän kuoli peräti 82-vuotiaana. Kersantti Karl Magnus Löfman ei avioitunut uudelleen ja kuoli Hannulassa keuhkotautiin 61-vuotiaana vuonna 1831.

Carl Johan Wilhelm Löfman eli aikuiseksi. Hän löytyy säännöllisesti kirjattuna lähteistä toisin kuin pieni sisarpuolensa. Carl Johan Wilhelm pistettiin nuorena opintielle Hämeenlinnan triviaalikouluun. Hän valmistui maanmittariksi ja avioitui Hauholla vuonna 1834 Wilhelmina Björklundin kanssa. Aviopari asettui Hannulaan, kunnes he muuttivat lapsineen vuonna 1840 Pietariin. Tiesiköhän kollegineuvokseksi päätynyt Carl Johan Wilhelm Löfman, että hänellä oli ollut sisarpuoli?

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kartanokierros Hauholla 25.7.2017


Hauho-seura järjesti päiväretken "Kartanoromantiikan tuntematon kulta-aika Hauholla", jossa bussilastillinen historiasta kiinnostuneita ihmisiä tutustui hauholaiseen kartanoelämään 1800-luvun alusssa. Samalla oikeastaan Hauho-seurakin tuli juhlistaneeksi englantilaisen kirjailijan Jane Austenin 200-vuotis juhlavuotta. En ole ainoa, jota hämmästyttää se kulttuurillinen samanlaisuus Euroopan eri laidoilla. Hauholaisen herrasväen elämäntyyli ei eronnut 1800-luvun alussa paljonkaan englantilaisesta, joskin puitteet olivat täällä toki vaatimattomammat.


Hauholainen herrasväki järjesti kävelyretkiä, päivällisiä ja tanssiaisia. Nuoret herran liehittelivät nuoria neitosia, joiden ainoa päämäärä oli solmia mahdollisimman hyvä avioliitto. Kuitenkin suurin osa hauholaisneideistä- ja mamselleista jäi naimattomiksi. Se ei silti merkinnyt toimettomuutta, sillä moni vanhaneiti päätyi pyörittämään kartanotaloutta.

Jane Austen 1804
Jane Austen-tyylinen elämä Hauholla aukeaa parhaiten Eric Gustav Ehrströmin hienosta päiväkirjasta, josta Suomalaisen Kirjallisuuden seura julkaisi suomennoksen vuonna 2007. "Hämeen sydänmailla. Matkapäiväkirja 1811" antaa hyvän katsauksen hauholaiseen seurapiirielämään. Sitä olen myös tällä blogillani taustoittanut parhaani mukaan.

Bussiretkemme kiersi Hauhon Lautsian, Hovinkartanon ja Hahkialan aateliskartanot. Sen jälkeen poikkesimme Leppäniemessä, jonka päärakennus on ehdottomasti hienoin säilynyt esimerkki 1800-luvun alun kartanotyylistä.

Jatkoimme vehreän Joenkylän kautta Hauhon Rukkoilaan, jossa tutustuimme Neclairien Stenkullaan eli Räväsmäen tilaan, jossa on filmattu elokuva "Niskavuoren naiset" 1930-luvulla. Ilorannan matkailutilalla juotiin kahvit ja samalla muisteltiin aikaa, jolloin tila oli upseerin virkatalo. Siellä eli 1800-luvun alussa Löfmanien perhe. Heistä on luvassa myöhemmin lisää...

Retkellä oli hauskaa huomata se toimeliaisuus, jolla vanhoja hauholaisia kartanoita tänäpäivänä pyöritetään historiaa unohtamatta. Se on osaltaan takaamassa niiden säilymisen tulevaisuudessa ja samalla tiloilla luodaan uutta lukua historiaan. Moderni nykyaika ja menneisyys kohtasivat retkellä erinomaisesti.

Ohessa retkemme kartta (klikkaa suuremmaksi) ja muutama tunnelmakuva:




Kuva: Jane Austen. Cassandra Austenin akvarelli 1804. Wikimedia Commons.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Lövkullan tarina


Minua on aina ihmetyttänyt mikä oli Hauholla ”Eteläisten Lövkulla”. Mikä on sen historia? Kuka on ristinyt sen ruotsinkielisellä nimellä? Hauhon Joulu -lehdessä joskus 60-luvulla julkaistussa Mandi Kimparin näytelmässä Lövkullan vuokraajina esiintyvät ”herra ja rouva Andersson” 1900-luvun alussa. Se ei kuitenkaan ratkaissut Löfkulla eli Lövkulla-nimen arvoitusta.

Eteläisten kylä ja Lövkullan "boställe" 1840-luvun pitäjänkartassa

Bloggailun kuluessa on jo selvinnyt, että 1800-luku oli kartanokulttuurin kukoistusaikaa. Herrasväki muodosti seurapiirin ja perusti ”kartanoita” ristimällä ostamiaan perintötiloja ja upseerinpuustelleja ruotsinkielisillä nimillä. Yksi niistä oli Hauhon Eteläisten kylän Lövkulla.

Eteläisten kartano lahjoitettiin 1600-luvulla balttiaateliselle Jürgen Wrangelille. Varsinaista aateliskartanoa kylään ei silti syntynyt. Eteläisten säteristä tehtiin isoreduktion seurauksena upseerin virkatalo. Vuonna 1804 Eteläisten puustelllissa asuivat Adolf Joachim Borgenström ja vaimonsa Ebba Fredrika Schulman, jotka muuttivat Renkoon. Kartanokulttuurin Lövkullaan toivat Ruotsista vuoden 1804 tienoilla muuttaneet majuri Joachim Christiernin ja vaimonsa Brita Maria Björkengren. Majuri polveutui 1600-luvulla eläneestä Ramnäsin ruukinpatruunasta Erik Christiernistä ja tämän pojasta Joachimista, jonka veli Carl aateloitiin vuonna 1720 nimellä von Christiersson.

Luutnantti Joachim Christiernin ja Brita Maria Björkengren on vihitty Hauholla 17.4.1806. Koska vihkimerkintä tuli aina morsiamen kotiseurakuntaan, täytyi Brita Mariankin asua tuolloin Hauholla.  Suppea avioliittomerkintä selittyy osin sillä, että morsian oli varsin pitkälle raskaana. Huhtikuussa vihityn parin esikoistytär syntyi jo kesäkuun alussa. He siis olivat aloittaneet yhteiselämänsä ennen aikojaan, mikä ei tietysti ollut kovin sopivaa. Siitä huolimatta syntyneen Maria Charlotan kummeina olivat Hauhon kirkkoherra Wallenius rouvineen. Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, jäivät majuri Joachim ja Brita Maria Eteläisten puustelliin ja asuivat siellä kuolemaansa asti. Aviopari ehti luoda läheiset suhteet alueen herrasväkeen – ja ristiä puustellin komealla nimellä: Lövkulla.

Kesähauholainen Eric Ehrström kertoo päiväkirjassaan vuonna 1811, että rouva Christiernin on ”aivan täydellinen luonnonlapsi”. Hän ei avaa kuvausta sen enempää, mutta oletettavasti Lövkullan rouva oli hilpeä ja seurallinen. Majurin Ehrström tunsi varsin hyvin Suomen sodan ajoilta

Luopioisten Lemmettylän omistanut notaari Johan Wallenius törmäsi luutnantti Christierniin ensi kertaa syyskuussa 1806, jolloin tämä oli yhdessä nimismies Schmidtin kanssa tekemässä virallista tarkastusta Lemmettylän ratsumiestorpasta. Veljenmaljat herrat joivat Lautsian kartanossa vasta marraskuussa 1809. ”Hän esitti sitä”, halusi Wallenius täsmentää rituaalia päiväkirjaansa. Majuri Christiernin oli päättänyt jäädä Suomeen ja halusi selvästi kiinnittyä paikalliseen herrasväkeen. Avioparin lasten kummeissa toistuvat paikallisen herrasväen nimet.

Lövkullan Christiernien hautaristi Hauhon kirkkopihassa
 
Maria Britta Björkegrenin syntymävuosi on Hauhon rippikirjoissa 1784. Kuitenkin hautaristissä ”Kära maka Marie Christiernin” on syntynyt 29.9.1782. Rouvan kutsumanimi oli siis perheen kesken ”Marie” eikä Brita. Merkinnöissä on jonkinverran ristiriitoja, jotka voivat toki selittyä sillä, että pariskunta oli kotoisin Ruotsista.

Avioparille syntyi Hauholla kaikkiaan neljä lasta: Maria Charlotta 9.6.1806, Anna Fredricka Dorothea 12.3.1810, Victor Joachim 12.3.1814 ja Ulrika Aurora Clementina 20.4.1816. Kaikille neitosille löytyi myös aviopuolisot nuorina. Maria Charlotta avioitui vuonna 1824 venäläisen upseerin Petter Ostrogorskyn kanssa. Anna Fredrika vihittiin tammikuussa 1832 Hämeenlinnalaisen apteekkarin Johan Nymanin kanssa. Mademoiselle Ullan häitä tanssittiin Lövkullassa toukokuussa 1822. Sulhasena oli luutnantti Hans Fredrik Rottkirch.

Brita Maria Björkengren kuoli 59-vuotiaana maaliskuussa 1843 ollessaan tyttärensä perheen vieraana Hämeenlinnassa. Hänet on kirjattu siksi sekä Hauhon että Hämeenlinnan haudattujen luetteloon. Aviomies majuri Joachim Christiernin kuoli vuonna 1847. Samaan hautaan laskettiin vielä avioparin kaksi pientä tyttärenpoikaa. Heidän aikansa Hauholla oli ohi. Lövkullan Christierneistä muistuttaa enää Hauhon kirkkopihassa oleva komea rautaristi.

 Vuosina 1865 ja 1868 Lövkullan puustellia samoin kuin useita muita virkataloja tarjottiin 50 vuodeksi arennille eli vuokralle ”Hämäläinen” lehdessä. Vuosina 1867-1873 Lövkullassa asuivat Hauhon nimismies Zachris Fredrik Alopaeus ja vaimonsa Josefina Emilia Wahlberg. Sen jälkeen vuokraajaksi ryhtyivät Johan Wilhelm Saarinen ja Paulina Josefina Törnroos. Hauholaisen Mandi Kimparin kirjoittamassa näytelmässä Eteläisten Lövkullan herrasväkenä olivat vuonna 1894 kartanoon muuttaneet Lauri Anderson ja rouvansa Hilda Maria Ingberg.

Kuvat: Hämäläinen 17.2.1865, no 7, KA Maanmittaushallitus, Hauhon pitäjänkartta

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Unohdettu sotasankari


Jo lapsena mieltäni kiehtoi Hauhon hautausmaalla erikoinen hautamuistomerkki. Korkea rautaristi, jossa oli outo sukunimi ”Neclair” ja erikoisen hieno korkokuva. Yritin kysellä, että kuka mahtaisi olla kyseessä, mutta kukaan ei osannut vastata. Joten eipä muuta kuin selvittämään asiaa…


Rukkoilan Sipilän talo tunnettiin 1780-luvulla herrasväen keskuudessa nimellä Stenkulla. Sinne oli asettunut tuolloin Hauhon nimismies Gustaf Neclair perheineen. Hänen samanniminen poikansa oli Hauholla päiväkirjaa kirjoittaneen Eric Ehrströmin akatemiatoveri. Ystävykset viettivät iloisia päiviä tehden kesällä 1811 retkiä Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Gustaf Neclair päätyi opiskelujensa jälkeen Loviisan koulun rehtoriksi. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1820. Naimaton hän oli vielä 37-vuotiaanakin, kun Stenkullaan pestattiin vuonna 1817 talousmamselliksi 18-vuotias Karolina Wilhelmina Essbjörn.

Miten lienevät asiat edenneet vanhan emännän, rouva Sophia Engrenin kuoltua vuonna 1822… Karolina Wilhelmina pysyi senkin jälkeen kartanossa. Ja niinpä vuoden 1826 tammikuussa vietettiin mamselli Karolinan ja pastori Gustaf Neclairin häitä. Eikä yhtään liian myöhään, sillä esikoispoika syntyi jo huhtikuun 4. päivänä. Ennenaikainen lapsi ei näytä herättäneen suurempaa moraalista pahennusta, sillä Gustafiksi kastetun lapsen kummeina olivat Hauhon pastori Grahn rouvineen, kirjanpitäjä Nylund vaimoineen, insinööri Herkeapaeus, nimismies Schmidt poikineen sekä mamsellit Schreck ja Schmidt. Tosin aikanaan hautamuistomerkkiin esikoispojan syntymäaika muutettiin vuotta myöhäisemmäksi...

Pieni Gustaf oli vasta nelivuotias, kun isä Gustaf sai vuonna 1831 nimityksen Lammin kirkkoherraksi. Perhe muutti Lammin pappilaan, jossa kului seuraavat yhdeksän vuotta. Lapsia syntyi kaikkiaan seitsemän. Kirkkoherra Neclairin aika Lammilla jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1840. Nuorin lapsi Carl Walfrid syntyi vasta isänsä kuoltua keväällä 1841. Leskirouva muutti lapsiparvensa kanssa takaisin Hauholle Stenkullaan, jossa esikoinen Gustaf pääsi ripille vuonna 1844.


 Gustaf Neclair, Stenkullan perillinen lähti nuorena sotilasuralle. Innostus saattoi tulla Claes Edward Memsseniltä, joka eteni sotilasurallaan majuriksi ja avioitui vuonna 1847 Gustafin sisaren Sofian kanssa. Memssen jäi myös Stenkullan isännäksi aina 1860-luvulle asti. Moni nuorukainen ehti autonomian ajalla tehdä komean urakaaren Venäjän armeijassa. Gustaf oli edennyt vuoteen 1851 mennessä jo vänrikiksi. Sitten alkoi Krimin sota vuonna 1854. Venäjä taisteli Ranskaa ja Englantia vastaan. Länsivaltojen laivastot tekivät olon tukalaksi Suomen rannikolla. Kuten tunnetaan: ”Se Oolannin sota oli kauhia”.

Heti toukokuussa 1854 Gustaf Neclair saavutti kunniaa osana pataljoonaansa tekemällä merkittävää vastarintaa Hankoniemen linnakkeella. Vihollinen ei saanut haltuunsa satamaa. Lisää oli tulossa. Länsivaltojen toimesta Suomenlinnan edustalle lähetettiin 77 alusta 6.8.1855. Viaporin tykistö oli heikko ja sotilaita siellä oli vain 15 000. Tykit eivät edes kantaneet brittiläis-ranskalaiseen laivasto-osastoon. Viaporia pommitettiin yhtäjakoisesti kaksi vuorokautta, minkä seurauksena syttyi useita tulipaloja. Pommit surmasivat 55 henkilöä ja 204 haavoittui. Englantilaiset ja ranskalaiset keskittyivät tulittamaan vain linnoitusta. Pommitusten jälkeen Krimin sota oli Suomen osalta ohi.


 Hauholainen Gustaf Neclair oli pommitusten ajan Viaporissa. Hänet palkittiin 31.8 ”esimerkillisestä päättäväisyydestä ja urheudesta” Pyhän Annan Ritarikunnan IV:n luokan kunniamerkillä. Mitä Gustaf oli linnakkeella tehnyt, ei selviä tarkemmin. Hänet ylennettiin samana vuonna aliluutnantiksi.

Kunniamerkkiä kannettiin miekassa. Voikin vain kuvitella, kuinka juhlittu sankari Gustaf oli palattuaan Hauholle Stenkullan kartanoon äitinsä ja sisarusensa iloksi. Sotilaselämä kuitenkin vaati veronsa, sillä Gustaf ei ollut terve. Hän poti ”rintatautia”, siis keuhkokuumetta. Maaliskuussa 1857 Gustaf Neclair oli niin huonossa kunnossa, että hänet vietiin Tammisaaren sairaalaan. Siellä hän ”rauhallisesti ja tyynesti” kuoli 30-vuotiaana maaliskuun 11. päivänä pitkällisen rintataudin uuvuttamana, kuten lyhyt kuolinilmoitus surullisesti kertoo.

Vainaja kuljetettiin kuitenkin Tammisaaresta Hauholle ja haudattiin kotipitäjänsä multaan uudelle kirkkomaalle. Hän sai komean rautaisen ristin, johon tulivat uskoa, toivoa ja rakkautta kuvaavat symbolit sekä tyylikäs korkokuva. Ristiin myös merkittiin Gustaf Neclairin kuuluminen Pyhän Annan Ritarikunnan neljänteen luokkaan.

Hautaristi on sittemmin katkennut, mutta onneksi se on pelastettu hautausmaan nurkkaukseen, jonne on koottu haudoilta poistettuja muistomerkkejä. Siellä katkenneenakin uljas ruosteinen rautaristi muistuttaa meitä nuorena kuolleesta hauholaisesta sotasankarista, joka teki Krimin sodassa velvollisuutensa.


Entäpä Rukkoilan Stenkullan kartano? Mitä sille tapahtui? Ruotsinkielinen nimi unohtui, kun kartano myytiin vuonna 1860. Siitä tuli sen jälkeen Rukkoilan Räväsmäen rustholli. Vanhaa päärakennusta ei enää ole. Onneksemme Stenkullan kartanoa voi kuitenkin ihailla kaikessa loistossaan elokuvassa ”Niskavuoren naiset”, joka Räväsmäen rusthollissa filmattiin vuonna 1937. 

Kun seuraavan kerran katson ”Niskavuoren naisia”, niin aion samalla muistella vanhaa Stenkullan kartanoa ja sen nuorena kuollutta perillistä, Pyhän Annan ritaria Gustaf Neclairia.

Lähteet:
Åbo Underrättelsser 25.2.1851 (no 16), 3.6.1853 (no 43), 23.11.1855 (no 93)
Helsingfors Tidningar 14.6.1853 (no 46)
Morgonbladet 3.7.1854 (no 50)
Finlands Allmänna Tidning 21.3.1857 (no 67)
Kuvat: Pyhän Annan Ritarkunnan IV:n luokan kunniamerkki. Turun museokeskus. Finna.
Viaporin pommitus. Englantilainen piirros 1873. Wikimedia commons.