Tietoja minusta

Oma valokuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon Lautsian kartanon historiasta sekä sen lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

tiistai 7. tammikuuta 2020

Västlandista Hauholle


Ruotsin Upplannissa sijaitseva Västland päätyi Hauhon kummikunnaksi viime sotien jälkeen. Västlantilaiset avustivat hauholaisia sotaorpoja sekä antoivat merkittävän lahjoituksen Hauhon rakenteilla olevaan terveystaloon. Kummiuden sijalle tulivat sitttemmin ystävyysvierailut ja yhteistyö. 

Västlandin vanha vaakuna kuvaa kalastusvenettä ja kalaverkkoa. Itämerenkalastus olikin keskiajalla pitäjän pääelinkeino, kunnes rauta muutti kaiken. Kovin paljon yhteistä ystävyyskunnilla ei ole: Hauho on sisämaan maanviljelyspitäjä, kun taas Västland ja Tierp edustavat merellistä ruukkialuetta. Västland liitettiin vuonna 1974 Tierpin kuntaan. Liitos oli luonteva, sillä alueen talous ja väestö olivat jo pari vuosisataa vahvasti verkostoituneet ruukkien ympärille.

Ruotsin kruunu perusti Västlandin pitäjään ruukin vuonna 1612, jonka se vuokrasi 1633 hollantilaiselle liikemiehelle ja sijoittajalle Welam Wervierille (k.1654). Tämä osti lopulta koko ruukin ja loi siitä Upplannin suurimman rautaruukin. Sen rinnalle Wellam Wervier oli perustanut Tolftaan Strömbergin ruukin. Västlandin ja Tolftan Strömbergin ruukit sijaitsivat lähekkäin Tämnejoen varrella. Toinen hollantilainen liikemies Louis de Geer (1587-1657) perusti Upplannin pohjoisosiin lisää rautaruukkeja. Työntekijöiksi hän rekrytoi nykyisen Belgian alueelta tuhansia raudankäsittelyyn perehtyneitä vallooneja, joita siirtyi Upplannista Suomenkin ruukeille. Tierpin vanha Lövstan ruukki päätyi myös Louis De Geerin käsiin. Ruukin yhteydessä olevasta herraskartanosta tuli De Geerien loistelias sukukartano. 

Västlandin ruukinkuja

De Geerien käsiin keskittyi 1700-luvun kuluessa valtava teollisuusomaisuus, joka käsitti Lövstan ohella lopulta myös Västlandin ja Strömsbergin ruukit sekä Hillebolan ja Ullforsin. Kokonaisuus pysyi saman suvun hallussa vuoteen 1861 asti, jolloin se jaettiin. Carl De Geerin tytär Charlotta De Geer (1813-1888) peri Strömsbergin, Västlandin, Hillebolan ja Ullforsin ruukit - siis Tierpin alueen ruukit. 

Tierpin alueen ruukit, jotka päätyivät Baltzar von Platenille

Ohut, mutta mielenkiitoinen historiallinen yhteys Hauhon ja Västlandin välille syntyy Tierpin Lövstan kartanon perijättären Charlotta De Geerin kautta. Hän nimittäin avioitui kreivi Baltzar von Platenin (1804-1875) kanssa. Todellakin! Kyseessä on sama se von Platen-suku, joka omisti Lammin Vanhankartanon, ja jonka jäsen oli myös Hyömäen kartanon omistajatar neiti Sofia Gustava von Platen 1840-luvulla. Tierpin ruukkiruhtinaan kreivi Baltzar von Platenin ja Hyömäen "fröökynän" isät olivat pikkuserkuksia. Leikö sukupiirre sekin, että molemmilla jälkeläisillä oli taitoa pistää raha poikimaan.

Kreivi Baltzar von Platen
Saksalaislähtöinen von Platen-suku jakautui 1700-luvun alussa kahtia. Baltzar Achantes von Platen (1712-1782) päätyi avioliiton kautta Ruotsista Lammin Vanhaankartanoon. Serkku Filip Julius Berndt von Platen (1732-1805) loi uraa Ruotsissa, samoin kuin kreiviksi korotettu poikansa Baltzar Bogislav von Platen (1766-1829). Tätä pidettiin lähes kansallissankarina, sillä Baltzar Bogislav von Platen rakennutti 1800-luvun alussa Götan kanavan, joka yhdistää Pohjanmeren Itämereen. Hänen samanniminen poikansa siis avioitui Tierpin ruukkien perijättären kanssa. Ruukit periytyivät Baltzar von Platenin tyttärenpojille kreiveille Henning ja Axel Wachtmeisterille. He omistivat ruukit vuoteen 1910 asti, joskin Västlandin ruukki ajettiin alas jo vuonna 1902. 

Vaikea sanoa, oliko Ruotsin ja Suomen von Platen sukuhaarojen välillä mitään yhteydenpitoa. Upporikasta ja kuuluisaa kreiviä taatusti ihailtiin niin Lammilla kuin Hauhon Hyömäen kartanossakin, ja ehkä lähestyttiin ainakin muodollisin tervehdyksin. Kreivi Baltzar von Platen teki Ruotsissa häikäisevän uran diplomaattina, meriministerinä ja ulkoministerinä. 

Ystävyyskuntatoiminta Hauhon ja Västlandin (Tierp) välillä oli erityisen vilkasta 1960- ja 1970-luvuilla. Minullekin on periytynyt Västlandin kunnan viiri sekä käsintaottu järeä takorautainen lyhty, joka muistuttaa Tierpin alueen rautaruukkihistoriasta. Kuntien yhteistyön seurauksena opin lapsena ensimmäisen ruotsinkielisen sananikin, joka oli ”hoppa” (hyppiä). Sen minulle opettivat kummikuntavierailulla mukana olleet lapset, joiden kanssa leikin vailla yhteistä kieltä. Kulttuurivaihtoa toki sekin.


Kartta: Cohrs' atlas över Sverige (1928). Project Runeberg.

Kuvat:

Greve Baltzar von Platen (1804-1875), Bilden tagen av Stockholms Auktionsverk (2011-01-07), Wikimedia commons.

Wesslands Bruk, Uppland. Wessland (Västland), bruksgata. Teknik- och industrihistoriska arkivet / Tekniska museet (ARK-K264). 

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Hömpperi-Kustaa - Hauhon Sotjalasta maailmalle


Nimi ”Hömpperi-Kustaa” on tuttu monelle Hauholla ja lähiseudulla. Kaskut, tarinat ja lentävät lauseet elävät edelleen ihmisten puheissa, vaikka aika jätti miehestä jo lähes sata vuotta sitten. Hän oli 1900-luvun alussa tunnettu kulkumies, suorastaan kuuluisuus, joka on päässyt mukaan lukuisiin muistelmiin ja kylähistoriikkeihin sekä myös tieteellisempään teokseen ”Hullun kirjoissa - Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen”.

Kustaa Fredrikinpoika Nöjd
Tarinoita Hömpperi-Kustaasta tunnetaan Hauhon lisäksi ainakin Pälkäneeltä, Luopioisista ja Padasjoelta. Varmasti muualtakin. Muistelmissa kulkumies Hömpperi-Kustaa jää irralliseksi kylähulluksi. Padasjoella eräs muistelija arveli Kustaata täysin kodittomaksi. Hauholla tiedettiin, että Kustaalla oli kotipaikka pitäjässä. Tämäkin muistelija tosin arveli, että hän oli ehkä rajantakaista sukua, ja ettei Kustaan varhaisia elämänvaiheita tainnut kukaan tuntea. Erikoinen ja osin vieroksuttu kulkumies miellettiin siis ulkopuoliseksi ja yhteisöstä irralliseksi muukalaiseksi kylähulluksi.

Niin tai näin, kylähulluillakin on oikea nimi, vanhemmat, perhe - ja juuret. Niin myös Hömpperi-Kustaalla. Ei hän ollut irrallinen eikä edes kotoisin vieraalta maalta, vaan Hauholta. Hänen tarinansa alkaa Sotjalasta, Niuran talon Kallioisen torpasta. Torpparina oli 53-vuotias Fredrik Nöjd, joka oli jäänyt leskeksi vuonna 1845 ja solminut suhteen Cecilia Simontyttären kanssa. Tämä oli asettunut torppaan piiaksi aviottoman poikansa kanssa. ”Susiparina” he siellä elivät, minkä kirkkoherrakin hyvin pisti merkille. Avioliittoa viivästytti se, että 37-vuotias Cecilia oli omin lupineen kierrellyt niin Hämeenlinnassa kuin Hollolassakin ilman muuttokirjoja, mikä aiheutti esteellisyyden. Elämää nähnyt Cecilia oli synnyttänyt kaksi aviotonta lasta vuosina 1834 ja 1840. Hän oli hyvää sukua: Hauhon Eteläisten Sarkkolan talon tytär, mutta liekö levotonta Ceciliaa vetänyt maailma puoleensa, samoin kuin myöhemmin poikaansa Kustaata? 

Cecilia ja Fredrik Nöjd vihittiin lopulta avioliittoon samana vuonna 1847, jolloin heille syntyi lapsi Maija Stiina. Uusperhe muutti Sotjalan Hovinkartanon Pyhälän torppareiksi. Siellä näki päivänvalon 18.3.1850 poikalapsi, joka sai kasteessa nimen Gustaf. Isä Fredrik oli tuolloin jo 58-vuotias ja Ceciliakin jo 41-vuotias. Kustaa oli vasta 4-vuotias, kun isän voimat torpparina eivät riittäneet, ja hän oli lähes sokea. Perhe muutti vuonna 1855 Tuittulaan itsellisiksi ja lopulta he elivät ruotuvaivaisina. Vuonna 1859 Fredrik Nöjd kuoli ja leskivaimo Cecilian kerrottiin sen jälkeen kiertävän kerjuulla. Luultavasti Kustaa seurasi retkillä mukana. Kustaan sisar Maijastiina Nöjd muutti ensin piiaksi Vihavuoden Nikkarille ja lähti sen jälkeen vuonna 1864 piikomaan Hämeenlinnaan. 

Kustaa Nöjdin kastemerkintä Hauhon syntyneidenluettelossa 1850
Kirkonkirjoissa ei näy Kustaa Fredrikinpojan kohdalla mitään merkintöjä, että tämä olisi ollut jotenkin tavallisuudesta poikkeava. Järjessäkään ei tuntunut olevan isompaa vikaa: Kustaa suoritti rippikoulunkin vuonna 1868. Sen jälkeen hän otti renginpestin Sappeen Alastaloon. Mutta siellä hänelle ilmestyy vuonna 1871 paljon puhuva merkintä: ”rymd” eli karannut. Maailma siis kutsui, ja Kustaa Nöjd vastasi sen kutsuun. Takaisin hän palasi miehenä, joka tunnettiin Hämeen pitäjissä Hömpperi-Kustaana. On arvoitus minne miehen matka Sappeesta vei. Hän kertoi, että oli ollut Inkerinmaalla hevospaimenena, missä tietysti saattoi olla perääkin, kuka tietää. Siellä hänellä oman kertomansa mukaan olisi ollut morsiankin nimeltään Maria Perikles. 

Parhaan kuvauksen kulkumies Hömpperi-Kustaasta antaa muistelmissaan Toivo Rekolainen. Hänen mukaansa Kustaa puhui ”nenä-äänellä, sanojaan pitkään venyttäen, kuin laulaen ja vielä lisäksi jokaisen sanan väliin syvään ja äänekkäästi henkäisten, ynisten kuin vasikka.” Kustaalla oli päällään aina sama turkki, jota hän piti kesät talvet. Hauholla ja Padasjoella tunnetaan lentävänä lauseena se, mitä Kustaa vastasi kysymykseen siitä, eikö turkki ole kesällä kuuma: ”Sen se kalvee, minkä lämmittääkin.” Päässään Kustaalla oli useasta eri kaakkurinnahasta itsetehty lakki. Ison linnun siivet lepattivat korvilla tai sitten hän sitoi ne ylös korkeaksi töyhdöksi. Likaisia sarkahousuja kannatteli villalangasta kudottu nauha, joka oli vedetty olan yli. Jaloissa miehellä oli toppatallukat ja olkapäällä keppi, jonka päässä oli nyytti. Se sisälsi ainakin pelikortit. 

Hömpperi-Kustaa ennusti korteista pientä maksua tai ruokaa ja yösijaa vastaan. Tosin ennustus oli aina se sama: tumma tai vaalea rikas neitonen tai herra tulisi valtameren takaa noutamaan armastaan. Hän kertoili lapsille tarinoita ja soitti triangelia tai poronkelloa. Jos Kustaalta kysyttiin, että mitä säveltä tai nuottia hän soittaa, niin vastaus oli: ”Se on vain kirkonkellojen säveltä.” Talvella Hömpperi-Kustaa veti pitkän narun päässä kelkkaansa. Eräs ikkunasta katselija tokaisikin, että ”kyllä sieltä kelkkakin tulee, kun Kustaa jo näkyy.” 

Maisema Sotjalasta Pyhäjärvelle
Kustaa ei ollut erityisen pidetty vieras, sillä hänen kerrotaan suorastaan kuhisseen täitä. Täit jäivät hänen lähdettyään talonväen riesaksi, sillä pirttiin päästyään Kustaa avasi vaatteittensa napit ja alkoi antaumuksella raapia itseään. Välillä hän nappasi täin kiinni ja viskasi lattialle, koska ei raaskinut sitä tappaa. Turkin päälläkin ”vaelteli täitä kuin karjaa laitumella.” Joskus talvella Kustaa riisuikin vaatteensa hangelle, saadakseen edes hetken rauhaa. Joissain paikoissa hänet ajettiin pois tai sitten hänet hätisteltiin saunaan nukkumaan. 

Kustaan äitemuori ruotuvaivainen Cecilia Simontytär kuoli Tuittulassa vasta vuonna 1898 lähes 90-vuotiaana. Hauho ja äiti Tuittulassa muodostivat keskeisen kiinnekohdan Kustaan kuljeksivassa elämässä. Samoin Mustilassa asuva sisar Maijastiina Nöjd, joka tunnettiin Hauholla syystä tai toisesta ”Ryssän Maijana”. Hömpperi-Kustaa ei siis ollut täysin koditon kulkija. Viimeiset vuotensa Hömpperi-Kustaa eli Kustaa Fredrikinpoika Nöjd vietti Hauhon kunnalliskodissa. Siellä hän viimein 71-vuotiaana kuoli 30.7.1921, ja lepäilee siis jossakin kohtaa Hauhon uudempaa hautausmaata. 

Lähteitä:
Haapavuori, Keijo: Kustaa Nöjd – ikuinen sulhasmies. Hauhon Joulu 1979.
Laaksonen Pekka ym. (toim.): Hullun kirjoissa - Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen. SKS 1990.
Rekolainen, Toivo: Muisteluksia Haltialta ja muualtakin Luopioisista. Kangasala 1983.
Tanner, Jaana: Bertta Salosen muistelmat. Kasiniemensanomat.
Kuva: Kustaa Nöjd. Hauho-seuran arkistolle lahjoittanut Pentti Mäkelä, Porras.