Tietoja minusta

Oma valokuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon Lautsian kartanon historiasta sekä sen lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

torstai 17. tammikuuta 2019

Iltahetki Hyömäen kartanossa


Mathilda von Kraemerin kirjoittamat muistelmat 1840- ja 1850-luvuilta osa 1

Hauhon Hyömäen kartanon valtiatar neiti Gustava von Platen ja hänen sisarentyttärensä Thilda von Kraemer tekevät käsitöitä ja syövät illallisen

Uneksin itseni takaisin Hyömäen iltaan… Me istumme pienessä förmaakissa, vierashuoneessa, joka on samalla makuuhuoneenani. Ikkunoiden välissä on suuri toalettipöytä soikeine peileineen ja monine laatikoineen, jotka ovat täynnä mitä erilaisimpia kapineita. Ne lokerot olivat ainaisen kiinnostukseni kohde. Sieltä löytyi pikkutavaraa, etupäässä muistoja ja lahjoja. Mutta oli siellä myös eräs lukittu laatikko, jonne tiedonhaluni ei päässyt ulottumaan. Minä kai olin liian tyhmä tai sitten liian ujo pyytääkseni lupaa saada katsoa laatikon sisältämää aarretta. Se oli paperia, sen toki tiesin, ja ne paperit olisivat ehkä mielellään luovuttaneet runoutensa ja rakkautensa sille lämpimästi sykkivälle sydämelle, jollainen minulla tuolloin oli. Ne kuuluivat yksinäiselle naiselle, jonka kätketyt tunteet olivat kenties kerran eläneet paperien sivuilla, ja sittemmin vanhoilla päivillä jääneet kätköön, tai – ehkä tarkemmin sanoen – unohtuneet. Pitkä ja yksinäinen elämä maalla: miten paljon kiitollisuuden, ahdistuksen, surun hetkiä – ehkä koskaan kenellekään niistä uskoutumatta, yksinäisyyden hetkiä. 

Hyömäen kartano

Tätini ja minä, siellä me istuimme sinä iltana samoin kuin niin monina muinakin iltoina – siihen aikaan vietin usein muutamia viikkoja tätini luona – töidemme parissa pyöreän messingillä reunustetun pöydän ääressä. Sen kiiltäväksi hiotun pinnan keskelle oli maalattu laatukuva. Tädilläni oli silmää ompelutyölle sekä hyvää makua että tunnetta kaikkeen käsityöhön. Ja miten ahkera hän olikaan, aina työntouhussa. Minulla taas ei ollut yhtäkään näistä ominaisuuksista, mutta tulisin vielä niitäkin oppimaan. Ja tätini oli kyllin julma laittaessaan minut ratkomaan huonosti ompelemiani päärmeitä. Minä tosin yritin noudattaa ompelutyöstä paremmin perillä olleen serkkuni neuvoa, että terävillä saksilla voi siistiä näkyviin jäävät langat, ja siitä syntyy oiva päärme. Mutta sellainen menettely ei suinkaan kelvannut taitavalle tädilleni. Siksipä ryhdyinkin lukemaan hänelle ääneen, johon olimme molemmat tyytyväisiä. Siitä selviydyin paremmin. Keltainen täyspuinen kirjakaappi sisälsi molemmille rakkaita kirjakokoelmia, sillä meillä oli sama maku kirjojen suhteen. Sen saman kaapin hän jätti minulle myöhemmin perinnöksi. 

Näin valmistui 1800-luvulla suosittu olutjuusto

”Menehän katsomaan, joko illallisemme on pian valmis”, sanoi tätini ja lähdin puikkelehtimaan punaisten silkkihuonekalujen lomitse läpi pitkän hämärtyvän vierashuoneen. Huone, joka oli melkeinpä kuin pyhitetty arkiaskareille. Seuraavaksi avasin piikojen kamarin oven – siihen aikaan puhuttiin ”piioista” näkemättä mitään vikaa sitä nimeä kantavassa ihmisessä – sisällä istuskeli ”kolme neitoa rallattavaa,”* joista yksi kangaspuilla, toinen rukin ääressä tai sitten muissa töissä. Suuressa kaakeliuunissa rätisi iloinen valkea ja sen edessä seisoi nuori renki Raffo, jolla oli mustat kiharat ja salamoivat silmät. Kartanon Adonis, joka lämmitteli jäisiä käsiään sekä samalla tyttöjen ei niin kovin jäisiä sydämiä. Minäkin juttelin ja lämmittelin. Ja ajattelin, että kuinka kauhean hauskaa olikaan olla tällaisessa vilkkaammassa seurassa. 

Olutjuustomuki vuodelta 1850
Niin erilaista kuin siinä hienostuneessa mutta autiossa talon osassa, josta minä sinne tulin. Heti kun sain vakuutuksen, että ruoka oli valmiina, kiirehdin ilmoittamaan siitä tädille. Sitten me marssimme ruokasaliin – oikeastaan se oli kyllä tambuuri, eteissali, mutta arkena se sopi ruokasaliksi. Sinne, puolikkaalle pyöreää pöytää oli katettu meille illallinen: muhennettuja papuja lämpimien lihapullien kera tai sitten portulakkaa ja suolakinkkua sekä lisäksi olutjuustoa, tuoretta voita ja leipää. Pitkään emme istuneet valveilla, vaan laittauduimme molemmat nukkumaan. Minä mukavalle vuoteelleni silkkitäkin alle. Täti seuraavaan huoneeseen yksinkertaisempaan vuoteeseensa. 

Sain nukkua niin pitkään kuin halutti, mutta täti oli ylhäällä jo varhain pitämässä neuvoa vouti Adamin kanssa tulevan päivän maanviljelystöistä. Sen jälkeen hän istui mustaksi maalatun kirjoituspöytänsä ääressä syventyen edessään olevaan päivätyökirjaan tai vaelteli huoneessa hyppysellinen nuuskaa sormissaan. Kaikki kuulostaa kovin yksitoikkoiselta ja sitä se olikin, mutta en muista koskaan silti pitkästyneeni.

Portulakka oli herrasväen suosituimpia keittiökasveja


* Viittaus Gustaf Frödingin vuonna 1894 kirjoittamaan runoon "Kolme neitoa rallattavaa."

Käännös: Tiina Miettinen

Lähteet: 
Nutid no 2-3, 8/1917 Några barndoms- och ungdomsminnen. M.v.K
Kuvat:
Hauho-Seuran arkisto, automaattiväritys
Bohusläns museum. Ölostmugg omk. 1850, S14UM Kulturhistoriska samlingen
Pellervo 23.12.1915 (olutjuuston ohje)
Finska Trädgårdsodlaren 1/1907 (portulakka)

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Vanhan kartanon Matilda


Hauhon Hyömäen kartano ja erityisesti sen tarinat von Kraemerien ajalta ovat lähes kadonneet. Sattuma toi kuitenkin eteeni Nutid-lehdessä vuonna 1917 julkaistut 13 sivuiset ruotsinkieliset muistelmat, jotka keskittyvät Hyömäen kartanoon. Ne on hienovaraisesti allekirjoitettu nimimerkillä M.v.K. Onneksi kirjoittaja jätti vihjeitä, jotka ohjasivat jäljille. Lukko avautui – ja eteeni vieri toinen toistaan kiehtovampia tarinoita Hyömäen kartanosta ja sen liepeillä 1840-luvulla eläneistä ihmisistä. Käännän ne suomeksi ja julkaisen tällä blogilla täydennettynä tekstissä mainittujen ihmisten elämäntarinoilla.


Esitelläänpä aivan ensiksi muistelmien kirjoittaja, joka paljastui Ulrika Matilda von Kraemeriksi. Perheen ja ystävien kesken häntä kutsuttiin Thildaksi tai Matildaksi. Ulrika Matilda syntyi 17.3.1833 Hyömäen kartanossa ja oli vanhempiensa kahdestoista lapsi. Heistä vain kahdeksan eli aikuisiksi. Vanhin poika Carl Gustaf Mortimer oli tuolloin jo 16-vuotias ja aloittanut Haminan kadettikoulun. Perheen isä Carl Johan von Kraemer oli eversti ja ritari. Hän oli vuonna 1816 avioitunut serkkunsa Ulrika Charlotta von Platenin kanssa, joka oli Lammin Vanhankartanon tytär. Heidän aikanaan Hyömäkeen nousi tyylikäs kartanorakennus, joka edusti muodikasta uusklassismia. Hiljainen kartano sai samalla uuden elämän.

Pienen Ulrika Matildan kummeina olivat äidin veljen vaimo kapteenin rouva Rosalie von Kraemer, neidit Taube ja von Kraemer sekä Hauhon Bobackan kapteeni Bosin ja isän pikkuserkku Tyrvännön Lahdentaan isäntä majuri Gustaf von Kraemer. Vain reilu vuosi Ulrika Matildan jälkeen perheeseen syntyi vielä yksi tytär Sofie Henriette Adelaide, mutta murheellisella hetkellä – vain muutama kuukausi 51-vuotiaan isänsä äkillisen kuoleman jälkeen. Isän kuolema mullisti perheen elämän. Leskirouva ei jäänyt miehensä kuoleman jälkeen kartanoon, vaan muutti lapsikatraansa kanssa Hämeenlinnaan. Hyömäen kartanon otti hoiviinsa hänen naimaton 40-vuotias sisarensa Sofia Gustava von Platen. Thilda sisarineen vietti kesäisin paljon aikaa Hyömäessä tätinsä luona. Sitä aikaa hän muisteli kaiholla vielä yli 80-vuotiaanakin.

Thildan kummisetä Gustaf von Kraemer

Thildan veljet lähtivät Hämeenlinnasta sotilasurille yksi toisensa jälkeen. Loistavimman uran teki vuonna 1829 syntynyt Oskar von Kraemer, josta tuli Venäjän laivaston amiraali ja keisarin kenraaliadjutantti. Vanhin sisar Margareta Christina avioitui vuonna 1839 aliluutnantti Henrik Johan Standertskjöldin kanssa ja emännöi sen jälkeen Vanantaan kartanoa. Toinen sisar Charlotta Maria avioitui sisarenmiehensä serkun Johan Fredrik Standerskiöldin kanssa. Todetaanpa tässä, että Thildan sisarenpoika Hugo Standertskjöld osti Karlbergin kartanon ja perusti Aulangon puiston.

Thildan suruksi leikkitoveri ja pikkusisko kuoli vain 22-vuotiaana vuonna 1856. Thildan tavoin jäi naimattomaksi myös pari vuotta vanhempi sisar Rosa eli Carolina Gustava Rosalie. Äidin kuoltua vuonna 1864 naimattomien Thildan ja Rosan piti järjestää elämänsä uudelleen. He olivat molemmat yli 30-vuotiaita mikä merkitsi säätyläisnaisille pääsääntöisesti elinikäistä naimattomuutta.

Äidin sisar Lovisa Margareta oli vuonna 1811 avioitunut vapaaherra Gustaf Henrik von Willebrandtin kanssa. Avioliitto oli kestänyt vain kahdeksan vuotta ja päättynyt aviomiehen kuolemaan. Vapaaherratar von Willebrandt oli 80-vuotias ja asui 1860-luvulla leskenä Turussa. Thilda neiti katsottiin soveliaaksi muuttamaan Turkuun ja huolehtimaan vanhasta sairaasta tädistä. Vanha vapaaherratar kuoli jo vuonna 1868. Sukulaisverkostosta löytyi nopeasti uusi huolettava leskiarmo. Thilda muutti kuvernöörinleski ja vapaaherratar Amalia Boijen luokse. Tämän miesvainajan Otto Wilhelm Boijen sisar oli ollut aviossa Thildan kummisedän Gustaf von Kraemerin kanssa.

Thilda siis hoiti jälleen leskirouvaa. Hän sai vuonna 1876 vieraan, kun taitelijaksi opiskeleva 22-vuotias Albert Edelfelt poikkesi kohteliaisuuskäynnille "Tante Thildan" luokse. Edelfelt vanhempineen oli asunut Hämeenlinnassa 1850-luvulla ja Thilda näyttäisi tutustuneen läheisesti Albertin äitiin Alexandra Brandtiin. He olivat saman ikäisiä. Edelfelt kirjoittaa äidilleen: ”Seuraavaksi menin tapaamaan Thilda Kraemeria ja hänen vapaaherratartaan. Siellä minut otettiin vastaan mitä sydämellisemmin. Th.K. vannotti minua lähettämään mammalle mitä lämpimimmät terveiset. Eipä siitä enempää ole sanomista. Vanha vapaaherratar Boije vaikutti miellyttävältä. Hienoa ja siistiä, mutta hiljaista kuten pitääkin, koska eukko on sairas. Kaikesta huolimatta täti Thilda oli hyvin iloinen, että tulin ja iloinen, että näki minut niin monen vuoden jälkeen.”
Albert Edelfelt 1874

Edelfeltin kirje kertoo hyvin naimattoman aatelisneidin asemasta. Elämä oli kyllä turvattua, mutta samalla yksitoikkoista ja hiljaista. Thilda oli tuolloin 43-vuotias. Vapaaherratar Boije kuoli vuonna 1879. Sen jälkeen Thilda näyttäisi asuneen vuokralla Mariankadun ja Aninkaistenkadun kulmassa olevassa talossa. Hän sai tuolloin aatelisneitien eläkesäätiöltä pientä eläkettä, mikä varmisti hänelle riippumattomuuden. Lyhyistä muistelmista käy imi, että Thilda rakasti lukemista, joten kirjat olivat hänelle tärkeitä. Hän oli myös hyvä kirjoittaja ja väistämättä miettii, mahtoiko hän kenties julkaista jotakin salanimellä. Väriä vanhenevan neidin elämään toi tietysti laaja sukulaispiiri. Elämänsä viime päivät Thilda-neiti vietti Helsingissä, jossa hän kuoli 86-vuotiaana vuonna 1919. Åbo Underrättelser -lehteen laitettiin pieni ilmoitus suru-uutisesta. 

Thilda von Kraemer eli vaatimatonta ja hiljaista elämää kuuluisien veljiensä varjossa. Mutta hauholaisille hän jätti hienon ja arvokkaan pikku perinnön: lapsuus- ja nuoruus muistonsa Hyömäen kartanossa.


Kuvat: Hauho-seuran arkisto, Gustaf Wilhelm von Kraemer, daguerrotyyppi 1850-luvulta, Museovirasto, historian kuvakokoelmat, Edelfelt, Albert. oma kuva 1874, wikimedia commons.

Albert Edelfeltin kirje: Åbo söndags afton. Societehuset, klo. 1/2 10. 29 oktober 1876 (SLS)