Tietoja minusta

Oma valokuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon kartanoiden historiasta sekä niiden lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

tiistai 2. kesäkuuta 2020

"Lovisan paviljonki"


Lystihuone (lusthus) alkoi 1800-luvulla kuulua jokaisen kartanon puutarhaan. Nykyisin rakennusta nimitetään yleisimmin huvimajaksi, ja niitä pystytetään nykyisin niin kesämökeille kuin omakotitalojen pihapiireihin. Huvimajoja ei tehty menneinä vuosisatoina aina kovin kestäviksi, joten ajan saatossa moni romanttinen pikku majanen on kadonnut jälkiä jättämättä. 

Huvimaja pystytettiin mielellään paikkaan, josta avautui kaunis näköala. Leppäniemen isäntä Asessori Schreck suunnitteli vuonna 1811 ”temppeliä” läheisen Utterinvuoren laelle, mutta on epäselvää, toteutuiko hanke koskaan. Näkymät olivat ainakin komeat. Vaatimattomimmat huvimajat saattoivat olla sireenien varjoon laadittuja”lehtimajoja”, kun taas suurimmissa kartanoissa oli jo 1700-luvulla ikkunoin ja pylväin varustettuja lämmitettäviä pikkurakennuksia. 

Lovisan paviljonki Lautsian kartanossa 2020
Lautsian kartanon pieni ”Lovisan paviljonki” on pystytetty 1800-luvun puolivälissä. Tarkka vuosi ei ole tiedossa eikä myöskään tekijät. Ikää pienellä majalla on kuitenkin jo yli 150 vuotta. Se on ainoa näkyvä muisto aatelisen Schulman suvun ajasta Lautsian kartanossa. Kartanoa johti 1800-luvun alkupuolella leskirouva Lovisa Wilhelmina Schulman, os. Gardiemeister (1791-1879), jonka puoliso majuri Otto Wilhelm Schulman oli kuollut vuonna 1830. Sama henkilö, jonka haudalle Hauhon kirkon vieressä istutettiin lehtikuusi. Hänen lisäkseen Lautsiassa asui poika Carl Leonard perheineen ja läheisessä Bobackan kartanossa emännöi tytär Fredrika Wilhelmina Bosin. 

Herrasväki alkoi 1800-luvulla viettää perheenjäsenten syntymä- ja nimipäiviä asiaankuuluvilla juhlallisuuksilla. Nimipäivän viettoon kutsuttiin mukaan ystäviä ja sukulaisia. Päivänsankareille laulettiin ja kirjoitettiin runoja. Lautsian kartanossa lapset ja sukulaiset päättivät yllättää nimipäiväänsä viettävän ”Lautsian armon” Lovisa Wilhelminan erikoisella lahjalla, nimittäin huvimajalla. Se pystytettiin salaa yöllä. Ja nimipäivän aamuna 25. elokuuta päivänsankari vietiin juhlallisesti puutarhaan ilmestyneeseen paviljonkiin, joka sai nimekseen Lovisan paviljonki (Lovisa paviljongen). Pylväiden kannattama katto suojasi auringolta ja sateelta. Penkeillä voitiin istua ja seurustella. 

Lovisan paviljonki 1930-luvulla
Paviljonki sijaitsi kartanon pihapiirissä ylärinteessä ja sieltä avautui maisema omena- ja päärynäpuiden yli Ilmoilanselälle. Näkymä paviljongista on ollut varsinkin keväisin kaunis, kun 126 kukkivaa hedelmäpuuta levittäytyivät katsojan eteen. Nykyisin paviljonki on nurmikolla Lautsian päärakennuksen edustalla. Muissakin Hauhon kartanoissa on ollut varmasti huvimajoja, mutta ne eivät ole säilyneet. Nykyisin ainakin Hahkialan kartanon 1900-luvulta peräisin olevassa muotopuutarhassa on tyylikkäät huvimajat. 

Lautsiaa vuosikymmenet hallinnut ”Lautsian armo” Lovisa Wilhelmina Schulman Loviisanpäivineen vertautuu kiinnostavasti fiktiiviseen kaimaansa, Hella Wuolijoen näytelmien Niskavuoren vanhaan emäntään. Loviisa Niskavuoren merkkipäiväähän vietettiin suureellisesti näytelmässä "Niskavuoren naiset"(1933). Se kertoo siitä kuinka vaurastuneet ja kartanoita ostaneet talonpojat alkoivat omaksua varsin nopeasti herrasväen tapakulttuurin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. 

Hahkialan kartanon huvimaja 2019

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Salaperäinen Johan Nohrmarck


Vuosina 1769-1778 Hauhon kirkkoherrana toiminut Johan Nohrmarck ei ehtinyt tehdä itseään kovinkaan tunnetuksi. Hänen toimistaan ei ole jäänyt perimätietoa eikä hänestä ylipäätään tiedetä paljon mitään. Kaikesta huolimatta Nohrmarck on tuttu Hauholla rippikoulunsa käyneille suurille ikäluokille. Yhtenä rippikoulun ohjelmanumerona oli nimittäin kurkistaa kirkon lattian alla olevaa muumioitunutta kirkkoherraa.


Itseasiassa Nohrmarckista on todella vaikea löytää juuri mitään tietoa. Se tiedetään, että hän syntyi 27.3.1723 Helsingissä, missä hänen isänsä toimi triviaalikoulun opettajana. Koulussa toimi vain kolmiluokkainen klassillinen linja, jossa opiskeli lähiseudun ruotsinkielisten sotilaiden, porvarien ja käsityöläisten poikia. Opettajina olivat rehtorin ja vararehtorin lisäksi ylempi ja alempi kollega. Johan Nohrmarck oli koulun alempi kollega. Isänsä kaimaksi kastetulla Johanille ei jäänyt isästä muistoja, sillä tämä kuoli 8.10 1724. Oppinut mies jätti jälkeensä peräti 76 kirjaa, mikä on huomattava määrä isonvihan jälkeisessä Suomessa.
 
Äiti Maria Kremer mahdollisesti avioitui 1720-luvulla uudelleen tullimies Johan Sperringin kanssa Johan aloitti koulutiensä varhain: hänet mainitaan 11-vuotiaana Helsingin triviaalikoulun oppilaana 1732. Sen jälkeen hän jatkoi Porvoon lukioon ja kirjoittautui Turun yliopistoon vuonna 1741. Lahjakkaan nuorukaisen opinnot jatkuivat Ruotsissa Uppsalan yliopistossa. Papiksi 22-vuotias Johan Nohrmarck vihittiin Porvoossa vuonna 1745.
Nohrmarck näki Viaporin rakennustyöt 1760-luvulla

Johan Nohrmarck toimi viisi vuotta Pernajan kirkkoherran apulaisena. Hän oli vuoteen 1749 mennessä avioitunut Maria Normanin kanssa, jonka sukutausta on myös hämärän peitossa. Lapsia avioparille ei syntynyt. Johan Nohrmarckin tie vei sotilaspapiksi eri varuskuntiin kuten Viaporiin. Sotilaspastorin toimessa hän oli lähes 20 vuotta. Sitten vuonna 1769 kuningas myönsi hänelle Hauhon kirkkoherran viran. Nohrmarckille se oli selvästikin unelmien täyttymys:

Herra, joka niin ihmeellisesti on armokädellään johdattanut minut tähän virkaan, antakoon virkatoimituksilleni tässä hänen viinimäessään kaiken armonsa ja siunauksensa Jeesuksen Kristuksen nimessä.”

Se, oliko Johan Nohrmarck hauholaisten toiveiden täyttymys onkin sitten eri asia. Hauho oli niin kutsuttu regaaliseurakunta, jossa hallitsija saattoi päättää kirkkoherrasta papinvaalien ohitse. Entinen kirkkoherra Martin Martinus (1690-1767) oli ollut virassa lähes 30 vuotta ja omasi sukusiteet Hauhon seudulle. Nohrmarck oli ensimmäinen ”muualta tullut” kirkkoherra, jolla ei ollut sukusiteitä Hauholle. Tilannetta parannettiin siten, että avioparin luona asunut kasvattitytär Anna Catharina Lundberg avioitui vuonna 1772 entisen kirkkoherran pojan notaari Fredrik Gabriel Martinin kanssa. He asettuivat Kyttälän Villantilalle.

Nohrmarckin kirjoittama pitäjänkokouksen pöytäkirja

Nohrmarck oli työteliäs ja innokas virassaan. Hän jatkoi edeltäjänsä työtä sen eteen, että hauholaiset pitäisivät kotihartauksia. Pitäjänkokousten pöytäkirjat ovat hänen jäljiltään laajoja ja perusteellisia. Käsiala on pientä ja säntillistä. Kirkon huonokuntoiset lehterit kunnostettiin hänen aikanaan. Nuorta väkeä tuskin miellyttivät kirkkoherran johdolla tehdyt uudistetut ja kovemmat säännökset, joilla kiellettiin pahennusta herättävät menot sunnuntai-iltaisin ja juhlapyhinä. Niitä olivat tanssiminen, juopottelu, kortinpeluu ja kokoontuminen kylillä. Kirkon eteisen jalkapuulla oli Nohrmarckin aikanakin ahkerasti käyttöä.

Rovastiksi nimitetty Nohrmarck kuoli vain 55-vuotiaana 6.5.1778. Kuolinsyyksi on merkitty ”inflammation”, mikä tarkoittaa tulehdusta. Hänestä olisi ehkä tullut hyvinkin muistettu kirkkoherra, jos hän vain olisi saanut elää. Nyt virka-aika Hauholla jäi vain yhdeksään vuoteen. Kirkkoherra vaimoineen jäi siten väistämättä vieraiksi seurakuntalaisille. Maria Nohrmarck ei myöskään ymmärtänyt lainkaan suomea, minkä kappalainen Grahn on kirjannut vuonna 1778 muistiin. 

Kirkkoherra Nohrmarck teki jo eläessään suuren lahjoituksen entiselle opinahjolleen Helsingin triviaalikoululle. Yhdessä vaimonsa kanssa hän lahjoitti Hauhon kirkkoon kaksi suurta sileää messinkistä kynttilänjalkaa, joissa kirjoitus: ”Joh. Nohrmarck P et P in Hauho. Maria Nohrmarck Förärd A:o 1777.” Kynttilänjalat lahjoitettiin vuonna 1882 Kansallismuseoon. Johan Nohrmarckin kehystetty siluettikuva on periytynyt Hauhon kirkolle, jossa se on edelleen nähtävillä. Siluettikuvat olivat muodissa 1700-luvulla. Katsojalle siluetista piirtyy kuva päättäväisestä ja itsevarmasta miehestä, jolla on muodikas rokokookiehkura otsalla ja niskahiukset rusetilla niskassa.

Parempi niin, että Nohrmarckin annetaan levätä rauhassa Hauhon kirkossa. Voimmehan katsella siluettikuvaa, joka kuulemma kyllä muistuttaa lattian alla lepäävää kirkkoherraa.

Kuva: Ehrensvärd, Augustin (?): Suomenlinnan kaleeritelakkaa rakennetaan. Helsingin kaupunginmuseo.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Tourun kartanosta Wuolteen kartanoksi


Hauholla on pohdituttanut se, voidaanko entistä Pokkaria eli Wuolteen kartanoa pitää kartanona. Aloin selvittää asiaa – ja tulin siihen tulokseen, että kyllä se täyttää kartanolta vaadittavat mitat: Sen perusti kirkkoherra perintötiloja yhdistelemällä ja se saavutti yli 200 hehtaarin koon. Sille myös vakiintui nimi ”Tourun kartano”. Olkoonkin, että sen kartanohistorian pituus on vain 170 vuotta. Hauhon kartanoista se on nuorin. 

Hauhon kirkkoherra Adolf Fredrik Siréniä voidaan pitää Tourun kartanon perustajana. Hän muutti Hauhon pappilaan 1854, ja hankki omistukseensa  Vitsiälän Tourun tilan, koska oli kiinnostunut maanviljelystä. Rovasti hääri mielellään pellolla. Nälkävuodet koituivat toimeliaan rovastin kohtaloksi. Hän hoiti itse sairaita ja kuoli sen seurauksena kulkutautiin vuonna 1868. Leski muutti asumaan Tourun tilalle. Pitkän leskirouva Matilda Lovisa ei Tourulla viihtynyt, vaan se myytiin huutokaupalla jo 1873. Tilan hankki omistukseensa Robert Juhonpoika (1844-1891), joka otti käyttöön sukunimen Touru. Hänellä on keskeinen rooli Hauhon Säästöpankin perustamisessa. Robert Juhonpoika Touru kuoli vain 47-vuotiaana 2.7.1891, ja tila oli sen jälkeen vuokraajien hallussa. 


Vuoden 1898 lopulla Tourun kartano oli jälleen myytävänä vapaaehtoisella huutokaupalla. Tilaan kuuluivat sen kanssa yhteisviljelyksessä olleet Pokkarin ja Penttilän maatilat. Lehti-ilmoituksen mukaan Tourun tila sijaitsi ”kauniilla ja luonnonihanalla paikalla kalarikkaan Roineen rannalla.” Ostajaksi ilmaantui Hauhon kirkonkylällä kauppiaana toiminut Eerik Johan Knaapi. 

Tourun kartano päätyi monen muun suurtilan tavoin maakeinottelun kohteeksi. Tiloja ostettiin halvalla ja myytiin voitolla. Kauppias E.J. Knaapi myi Tourun ja Pokkarin tilat jo vuonna 1906 talousneuvos Oskar Olssonille 61 000 markalla. Olsson omisti lisäksi Sääksmäen Lotilan kartanon. Samassa yhteydessä Erkki Alhainen osti kauppias Knaapilta Vitsiälän Iso-Hannulan tilan. Aleksi Olsson myi vuorostaan Tourun ja Pokkarin tilat vuonna 1910 hämeenlinnalaiselle kauppias Jalmari Helteelle, joka pisti ne myyntiin heti seuraavana vuonna. 

Tourulta myytiin koiranpentuja 1905
Tilan osti maaliskuussa 1912 Heikki Kaloinen, joka samassa yhteydessä siirsi vuokraoikeutensa Vanajan Voutilan sotilasvirkataloon kauppias Helteelle. Puoliso Maria Kaloinen aloitti Tourulla täysihoitolan kesällä 1912. Tourun kartano on siten ensimmäisiä täysihoitolatoiminnan aloittaneita tiloja Hauholla. Kuuluisin vieras oli kirjailija Kyösti Larsson eli Larin Kyösti. Hänen ja muutaman muun kesävieraan liiankin boheemiksi muodostunut taiteilijaelämä ei miellyttänyt Maria Kaloista, joten kesävierastoiminta päättyi sillä kertaa nopeasti.

Vuonna 1911 tilan nimeksi näyttää vakiintuneen Tourun kartano (Touru gård), vaikka toisinaan puhuttiin Pokkarin ja Tourun perintötiloista. Päärakennuksessa kerrottiin olevan 13 huonetta ja kartanon yhteyteen kuului tiilinen tallirakennus. Myynti-ilmoituksessa lisäksi huomautettiin, että päärakennus oli säätyläishenkilön rakennuttama, joten se soveltuisi nimenomaan säätyläisperheelle. Tilan karjaa ja maatalouskoneita huutokaupattiin samana vuonna. Myös useita metsälohkoja oli kaupan. 


Vaasalainen pankinjohtaja Axel Fredrik Timgren (1866-1928) osti Tourun kartanon vuonna 1917. Seuraavana vuonna syttyi sisällissota, jonka seurauksena päärakennus poltettiin. Timgren ei lannistunut, vaan rakennutti uuden, entistä komeamman päärakennuksen vuonna 1919. Sen suunnitteli arkkitehti Emil Svensson. Erikoisuutena voisi mainita saman arkkitehdin suunnitteleman siccator-riihen, jossa arvioitiin olevan huippuluokan ilmanvaihto ja sitä pidettiin hyvin paloturvallisena. Liikemiehen elämä oli tuohon aikaan kovaa peliä, jossa saattoi voittaa tai hävitä kaiken. Timgrenin peli päätyi konkurssiin vuonna 1922. Tilan koko oli tuolloin 325 hehtaaria. Konkurssipesään kuului Pokkarin, Puupon, Matinniemen, Rassan, Rantahaukan, Eerolan ja Kirkkovainion verotilat. 

Hauhon kunta teki päätöksen ostaa Tourun kartanon rakennukset ja maa-alueet. Kunta hankki tilan asutustarkoitukseen ja jaettavaksi pientiloiksi. Siitä myytiin 55 hehtaarin tila vuonna 1923 sekä useita pienempiä viljelys- ja asuintontteja, työväenrakennuksia, Rassan talo rakennuksineen sekä vanha riihirakennus. Roineen rannoilla sijaitsevat loput metsäpalstat myytiin nekin pois. Tourun kartano muuttui sen seurauksena Tourun huvilaksi, jolla ei ollut enää suurtilan luonnetta. Tourun komea päärakennus oli myynnissä vuodesta 1923 lähtien. Sitä kuvattiin ”suurenmoiseksi” ja sen kerrottiin käsittävän 14 huonetta halleineen kylpyhuoneineen ynnä monine muine mukavuuksineen. 

Tourun kartano on täysihoitolatoiminnan pioneeri. Ilmoitus vuodelta 1923

Tourun huvila myytiin vuonna 1927 tamperelaiselle maisteri Toivo Kaipiolle (1882-1949). Ostohinta oli 139 000 markkaa, ja tila todettiin myydyn alle sen todellisen arvon. Toivo Kaipio oli merkittävä tamperelainen talousvaikuttaja. Vuonna 1914 hän oli ollut perustamassa Suomen Graniitti Oy:tä. Pari vuotta myöhemmin hän hankki omistukseensa G. R. Grundströmin Kassakaappitehdas Oy:n, josta tuli vuonna 1935 Kaipio Oy. Se oli Suomen merkittävimpiä autokoritehtaita. Tampereella kauppaneuvos Kaipio omisti talon, joka purettiin 1982. Sen paikalla on nykyisin pääkirjasto Metso. Tourun huvilan omisti Kaipion jälkeen konsuli Uno Khüry (1883-1950), joka toimi Tampereella Winterin tehtaiden toimitusjohtajana. Hän myi tilan Suomen Punaisen Ristin Hämeen piirille vuonna 1941. 

Kuten sanottu, Wuolteen kartanoa voi pitää kartanona. Sen juuret ennen 1850-lukua ovat Vitsiälän talonpoikastaloissa, mutta kokonaisuus kasvoi kartanoksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Eino Jutikkalan ja Gabriel Nikanderin toimittamaan Suomen kartanot ja suurtilat -teokseen vuonna 1939 hyväksyttiin vain yli 200 hehtaarin tilat. Siihen Tourun kartano olisi päässyt, mikäli sitä ei olisi jaettu 1920-luvulla pientiloiksi. 

(Päivitetty 19.3.2020)

Lähteitä: 
Hämäläinen 27.03.1873 no 13
Hämäläinen 10.05.1882 no 37
Hämeen Sanomat 17.12.1898 no 144 
Hämetär 14.09.1905 no 104
Hufvudstadsbladet 31.03.1906 no 88
Uusimaa 02.04.1906 no 39
Hämetär 22.09.1910 no 106
Hufvudstadsbladet18.06.1911 no 162.
Hämeen Sanomat 02.04.1912 no 37
Byggnadskonst: tidskrift för praktisk byggnadsverksamhet 1918 01.12.1918.
Agros 1921 01.10.1921 no 10
Helsingin Sanomat 10.06 1923 no 155
Helsingin Sanomat 07.12.1922 no 332
Hämeen Kansa 12.04.1923 no 41
Häme 01.02.1923 no 13
Helsingin Sanomat 22.08.1923 no 227
Helsingin Sanomat 06.06.1925 no 150 
Aamulehti 19.07.1927 no 190, 22.07.1927 no 193
Teerijoki, Ilkka 2018: Hauhon historia III
Marja Penttilän tiedonanto perustuen Mauno Kaloisen artikkeliin "Larin Kyösti Tourulla kesävieraana. Hauhon Joulu 1998.