Tietoja minusta

Oma valokuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon Lautsian kartanon historiasta sekä sen lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Viimeinen kaunis muisto


Mathildan muistelmat osa 7

Mathilda von Kraemer paljastaa viimeisessä muistossaan sydämensä salaisuuksia toki häveliäästi ja verhotusti, mutta samalla liikuttavasti. Vanhan neidin unelmissa säilyi viimeiseen asti Donin kasakkarykmentin nuori upseeri.

Vielä yksi muisto nousee mieleen nuoruudestani. Asuimme Hämeenlinnassa Ingberskan omistamassa talossa. Se oli yksi kaupungin parempia kortteleita, huoneistomme oli Stora Gatanilla. Kaikenlaista parannettavaa huoneistostamme olisi löytynyt, mutta kun äiti pyyteli korjauksia, niin emännältä tuli joka kerta sama vastaus: ”En millään kykene näillä maksuilla.” Hän oli iäkäs satulasepän leski ja muutaman tyttären äiti. Hän jatkoi miehensä liikettä kisällin avulla, joka hoiti verstasta ja vakuutteli leskelle, että kun eläisi hillitysti ja vaatimattomasti, hän ottaisi viereisen talon ja ”Karuliinan.” Mutta ”Karuliinalla” oli maine kuin pienellä Ksantipalla, joten saattoipa häntä viekoitella juopotteleminen sittenkin enemmän. Lopuksi hän ottikin erään rikkaan eukon – joko armosta tai armottomuudesta – siis sekä talo että ”Karuliina” ja kuinka hän sitten selviytyi – c´est son affaire.


Palataanpa meidän kotiimme. Olimme asettuneet hauskaan huoneeseen, jota nimitettiin ”tyttöjen huoneeksi.” Keskellä sohvaa istui tukeva serkkumme Lotten ja hänen hartioidensa molemmin puolin riipuimme minä ja nuorempi sisareni. Me vitsailimme ja nauroimme ja meillä oli kauhean hauskaa yhden pöydällä palavan kynttilän valossa. Kuulimme askelia läheisestä salongista ja äkkiä näimme kauniin kasakkaupseerin seisovan ovella. Hän piti siitä iloisesta ja hauskasta näystä, jonka me hänelle tarjosimme eikä tullut heti sisään. Kun huomasimme hänet, niin pyysimme häntä astumaan sisään.  Pidätimme hänet pitkään seurassamme, mutta sitten johdimme hänet läpi pimeän salongin äidin luo, joka istui tätimme kanssa parsimassa sukkia. Keskustelu ei kulkenut enää yhtä vapaasti, mutta meillä oli edelleen hauskaa.

Tämä kasakkaupseeri, jonka jo kerran aiemminkin mainitsin, oli syntynyt Suomessa. Hänen äitinsä oli suomalainen, joka oli avioitunut Porissa sodan jälkeen kasakkaeverstin kanssa. Nyttemmin nainen oli leski ja asui Hämeenlinnassa poikiensa kanssa, jotka olivat saaneet luvan pysytellä Suomessa niin kauan kuin heidän äitinsä eli. Yksi pojista ei ollut normaali, vaan hassahtanut mutta hyväluontoinen. Nuorempi, josta tässä kerroin, oli päällikkönä Hämeenlinnan kasakkarykmentissä. Hän kuoli nuorena vilustumisen jälkiseuraamuksiin Turussa, jonne oli käskyn saaneena marssinut kasakoidensa kanssa.
Jälkeen jäi onneton äiti, jolle hän oli ollut tuki ja turva. Naisella oli kyllä kolmaskin poika: salonkileijona Helsingin hienostomaailmassa, joka harjoitti paheita ja tuotti äidilleen pelkkää surua. 

Vanha leskirouva oli hieno ja rakastettava ihminen, ja juuri hänen luotaan löysi tätini lohtua yksinäisiin hetkiinsä myytyään Hyömäen kartanon. Toisinaan täti pyysi, etteikö äitikin seuraisi häntä ”eukkoparan luo, joka istuu siellä ihan yksin.” He olivat sinne aina tervetulleita, vaikka eukko K todellisuudessa istui yksin varsin harvoin.  Me nuoret lähdimme joskus mukaan ja tapasimme aina isännänkin yhtä kohteliaana. Hän pyysi meidät sisään mukavaan huoneeseensa, jossa hän pelasi ja lauloi kanssamme. Me olimme niin hyviä tuttuja, etteivät mitkään kursailut tulleet kysymykseenkään, vain keveä rupattelu ja pilailu.

Minä muistan vieläkin sen viimeisen sotilaskatselmuksen, jonka hän järjesti Hämeenlinnan torilla ennen lähtöään Turkuun. Ja sen, kuinka hän ratsasti pois kasakkajoukkonsa kärjessä. Me kaupungin nuoret tytöt olimme kerääntyneet yhteen rappusille sanoaksemme hänelle viimeiset hyvästimme. Kukapa olisi osannut kuvata hämmästystämme, kun hän aivan yllättäen kaarsikin takaisin täydessä laukassa ”kauniina kuin Amor-jumala uljauteensa pukeutuneena” tehden lyhyesti kunniaa sapelillaan ennen kuin siirtyi jälleen johtopaikalleen. Hän jätti meidät tytöt ikävöimään ja myöhemmin, ennenaikaisesti kuoltuaan, suremaan palvontamme kohdetta ja ystäväämme.

Kuvat:
Fashion plate from Le Bon Ton, Journal des Modes 1856, Cooper Hewitt, Smithsonian Design Museum
Wright, Magnus von, Hämeenlinna. Finland framställdt i teckningar 1846 Kuva: Kansallisgalleria / Tero Suvilammi.
Osborne, Emily Mary: For The Last Time. 1864. Sotheby´s image. Wikimedia Commons.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Matkantekoa Hämeessä 1840-luvulla

Mathildan muistelmat osa 6

Leskirouva Ulrika Charlotta von Kraemer sekä tyttäret Johanna, Aurora, Matilda ja Sofia matkaavat Hämeenlinnasta Lammin kautta Asikkalaan. Matkalla poiketaan Hauhon Heinäkankaan kestikievarissa ja kuskipukilla on Hauhon Hakkalan Tobias Juhonpoika.

Puhuin matkastamme Seestan kartanoon. Muistan toisenkin matkamme sinne suoraan lapsuudenkodistani Hämeenlinnasta. Ihmiset kenties olettivat meidän olevan jokin kiertelevä teatteriseurue. Sellaiselta vaikutelmalta ei todellakaan voinut välttyä matkantekomme nähtyään. Omistimme vanhat vaunut vallan mainioilla jousilla – ruotsalaista terästä – jotka eivät koskaan menneet sijoiltaan, vaikka pitkillä matkoilla pyöriä olikin pakko yhtenään tarkistaa ja korjata. 

Vaunut oli maalattu vaaleansinisiksi, ja ovissa oli vaakunat (kunnes ne vahingossa maalattiin umpeen erään onnettoman korjauksen yhteydessä). Ne olivat pitkänomaiset ja tilavat. Vaikka äiti ja kaksi vanhempaa sisartamme ottivat omat paikkansa yhdessä neljäntenä olevan vihreän hatturasian kanssa, niin silti vaunun pohjalle jäi vielä tilaa pitkälle puulaatikolle. Siihen kasattiin kaikki mukaan otetut hartiahuivit ja muut vaatteet. Minun ja sisareni oli kavuttava puulaatikon sisään ja otettava omat paikkamme huivikasassa selät vastakkain.

Postitie Hämeessä

Aluksi me molemmat kuten muutkin kuljimme sisään avoimista vaunun ovista, mutta sitten lakkasimme kursailemasta. Jokaisella matkamme ylämäkiosuudella täytyi meidän mennä ulos ja kävellä – seurata vaunuja – jotta hevoset saisivat levätä – niin sitä kutsuttiin – vaikka tosiasiassa sitä oikeastaan halusikin suoristaa jalkojaan. Lopulta loikkasimme kumpikin oman puolemme vaununovesta tielle. Ja sen jälkeen ei saanut irrottaa otettaan ennen kuin vasta oikealla hetkellä: juuri ennen mäen huippua, jolloin eripariset ”hakkaliitit” lähtisivät hurjasti nelistämään alamäkeen, niin silloin piti heilauttaa itsensä takaisin vaunuihin. Vaarallista se ei ollut, sillä osasimmehan mekin toki nelistää, ja kun päästiin tasaiselle maalle niin kopukoiden into pysähtyi kuin seinään. Se sai äidin joskus manailemaan kuskille, jolloin Tobias antoi piiskan heilua uhkaavasti hevosten selkien yllä. Hänellä oli samalla tietty kiukkuinen tapa sihahtaa niille, eikä heristelyllä ollut sen tarkoittamaa vaikutusta – ei meihin eikä kopukoihin. 

Huiveja ja hattuja 1842
Nimitys ”hakkaliitti” liittyi siihen, että äiti omisti Hakkala-nimisen tilan Hauholla. Sitä hoitivat tuolloin kaksi lampuotia ja torppari. Heidän velvollisuuksiinsa kuului muutama lyhyempi matka sen lisäksi, että he tekivät pidemmän matkan Helsinkiin tai muuhun kaupunkiin. Pienemmällä matkalla tarkoitettiin meidän kyytimistämme Lammin Vanhaankartanoon. Niin pitkälle kuin muistan, Tobias oli se renki, joka meidät sinne tavallisesti ajoi. Siten hän ei ollut koskaan meidän palkattu kuskimme. 

Vaunuhevostemme joukossa oli aina mukana sama laiha kaakki, kuin aavikkohämähäkki. – kirjaimellisesti – mutta aina kun äiti oli aikeissa poistaa sen, niin Tobias selvitti, että se oli kartanon nopein hevonen, jonka matkalaiset halusivat hollikyyteihin. Vaunujemme eteen oli siis valjastettu kolme hevosta.

Tobias ja toinen mies, joka availi portteja, kun niitä tuli vastaan, istuivat kuskinpukilla. Siten varustettuina vaunumme tulivat matkan vaikeimpaan kohtaan – sisäänajoon läpi pihaporttien – joka oli pian selvitetty. Olimme saapuneet Heinäkankaan kestikievariin, jossa me kuten kuin muutkin matkalaiset, vietimme aikaa tunnin verran. Eteemme kannettiin suuri viilivati, josta särpimme suuhun omilla lusikoillamme. Seurueemme vanhimmat ylistivät tätä säästäväistä ateriaa, mutta me nuorimmat kaipasimme enemmän. 

Muodikkaasti matkalla 1848
Sen jälkeen pakkauduimme taas vaunuihin ja jatkoimme matkaa. Vanhimmilla sisarillamme oli aina matkavaatteet á la mode. Meillä pienemmillä oli vaaleat laakeahelmaiset ja lyhythihaiset puuvillaleningit, joissa oli suuret pyöreät valkoiset palttinakaulukset. Päässämme oli vihreät hauholaisolkihatut, joissa oli kapea nauha sidottuna ylös päälaelle. Me rakastimme vapautta, joten harsot kätkimme piiloon, mutta pitkät valkeat palttinahansikkaat oli napitettu niin lujasti kiinni, että niiden oli pakko antaa olla.
 
Ilman seikkailuja saavuimme lopulta Lammin kirkonkylään, jossa kaikkien piti astua vaunuista ulos ja kävellä ylös Untulan jyrkän kiemurainen mäki. Siinä kohtaa äiti aina muistutti meitä kauhealla lapsuusmuistolla, kuinka eräs maineikas herrasväki oli ollut vieraana Vanhassakartanossa, ja törmännyt vaunuilla mäessä olevaan esteeseen ja loukkaantunut vaikeasti. Me kuitenkin saavuimme hyvissä voimissa enon luo Vanhaankartanoon. Ja parin päivän kuluttua jatkoimme jälleen matkaa, mutta nyt ”kaukaliiteillä” eli tosilla hevosilla ja toisella väellä. Niiden emäntä oli täti Louise, joka asui Turussa ja käytti lyhyillä matkoilla omia talonpoikiaan. Ilman omiamme, toisilta lainaten ajoimme siis viimeiset neljä peninkulmaa Asikkalan kirkonkylään, jossa kaikeksi lopuksi tapasimme Seestan kartanon vaunut ja kuskin. Siten matkamme päättyi paljon loistokkaammin kuin mitä se oli alkanut. 

Posti- ja tiekartta 1846-1848
Kuvat: Werner Holmberg 1860: Postitie Hämeessä. Wikimedia Common 
Fashion plate from Le Bon Ton, Journal des Modes 1848, Cooper Hewitt, Smithsonian Design Museum
Magasin för konst, nyheter och moder. Årg. 18 (1841), Uppsala Universitets Bibliotek
Suomen posti- ja tiekartta 1846-1848. Bernd Adolf Lindeman. Heikki Rantatuvan historialliset kartat. Jyväskylän yliopisto
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201005071704
Några barndoms- och ungdomsminnen. Upptecknade av M v. K. Nutid 2-3, 1917