Tietoja minusta

Oma valokuva
Tutkijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon Lautsian kartanon historiasta sekä sen lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kartanonmaa ja Varkaanvuori



Kotiseutu -nimisessä julkaisussa vuonna 1910 ilmestyi Emmy Stenbäckin nimissä kirjoitus ”Kartanonmaa Hauhossa”. Kotiseutu lehti perustettiin 1909 ”kotiseutututkimuksen äänenkannattajaksi”, jota nykyisin julkaisee Suomen Kotiseutuliitto. Emmy Stenbäck kertoi kirjoituksensa perustuvan vanhaan hauholaiseen kansantarinaan. Pian julkaisemisen jälkeen sama tarina päätyi useisiin sanomalehtiin kuten Hämetär (5.3.1910), Hämeen Sanomat (8.3.1810), Turun Lehti (10.3.1910) ja Uusimaa (14.3.1910).

Turun Lehti 10.3.1910
Ei selviä, että mistä tai keneltä Emmy Stenbäck (1878-1947) oli tarinan kuullut tai sen kopioinut. Hänen nimistään löytyvät mm. kertomukset ”Kenraalinkivi Pälkäneellä” ja ”Vanhan Vesunnin linnan raunioita”. Historiantutkija Emmy Stenbäckillä ei tiettävästi ollut yhteyksiä Hauholle, mutta hän työskenteli opettajattarena sekä Valtionarkiston piirtäjänä avioituen vuonna 1910 professori Oskar Fredrik Hultmanin kanssa.

Tarina ”Kartanonmaasta” sijoittuu Lautsian kartanon ja Vuolijoen kartanon ja kylän väliseen maastoon, joka on ollut asumatonta korpea ja kaskimetsää eikä siellä ole sijainnut sen paremmin kyliä kuin talojakaan. Niistä kun jää aina väistämättä jäljet vähintään verotusluetteloihin. Tarinan kimmokkeena on ehkä ollut Lautsian ja Vuolijoen kartanot, mihin viitannee nimitys ”kartanonmaa”. Sen lisäksi jonkun mielikuvitusta ovat ehkä kiehtoneet Varkaanvuoren laella olevat kivilatomukset, Kotivuoren onkalo, Vuolivuoren rajapaikka ja Teponlinnan historia. Alue kokonaisuudessaan on siis varsin kiintoisa ja ansaitsisi tulla arkeologisesti tarkemmin tutkituksi.

Lautsian raja Varkaanvuorella 1840-luvun pitäjänkartassa

Suomenkielinen nimi ”Varkaanvuori” löytyy vuoden 1701 maakirjakartasta, jossa kuvattiin Lautsian kartanon rajat suhteessa Alvettulaan. Nimi siis periytyy ainakin jo 1600-luvulta, jolloin metsissä piileskeli kaikenlaista kulkijaa, joita usein kaipailtiin käräjillä. Nurmikunnan (Alvettula) ja Vitsiälän (sis. Torvoila ja Miehoila) jakokuntien välillä oleva metsäalue oli 1480-luvulta aina 1600-luvulle asti kiistojen kohteena ja rajalinjan paikasta riideltiin ankarasti. Siten on mahdollista, että Varkaanvuorellekin on kasattu ensimmäiset kivet jo hyvinkin varhain, vaikka se myöhemmin vakiintuikin Lautsian kartanon keskeiseksi rajapaikaksi.

Mutta se hauholainen kansantarina, minne se sitten maantieteellisesti Lautsian ja Vuolijoen välillä liittyykään, niin kerrotaanpa tuo synkeä kertomus sanasta sanaan:

Kartanonmaa Hauholla

Vuolijoen ja Lautsian välillä Hauholla on ”Kartanonmaa”. Keskellä synkkää metsää aukeaa paikka, jossa näkyy raunioita ja mättäitä, mitkä kasvavat erilaisia sipulikasveja ja epilobiumeja; selvästi on paikalla ennenaikaan talo ollut. Missään vanhoissa asiakirjoissa ei liene tietoa tästä talosta, ”Takamaasta”, mutta kansantarina kertoo siitä seuraavaa:

Talo oli paikkakunnan rikkain, oikea hovi; siellä asui herra vaimonsa ja pienen poikansa kera, mutta vaimopa kuoli ja onni väistyi hovista. Se tuli kuuluisaksi pidoistaan ja hurjasta elämästä. Milloin tahansa siitä kulki ohi, kuului sieltä melua ja huutoa. Palvelijat pakenivat talosta ja kaikki rappeutui. Vain pikku poika uskalsi vastustaa isäänsä; hän pyysi ja rukoili, että hurjista pidoista tehtäisiin loppu, että elämä muodostuisi onnelliseksi kuin ennen. Mutta turhaan! Kerran keskitalven yönä hurjisteltiin talossa vielä pahemmin kuin ennen. Poika rukoili taas isäänsä, mutta siitä ei ollut apua. Silloin lausui poika toivovansa, että talo ja kaikki siinä oleva synnillisyys häviäisi maan tasalle.

Yöllä paloi talo kaikkine hurjastelijoineen; pieni poika vain ja talon karja pelastuivat ja harhailivat ympäri metsässä. Poikasen löysivät ja pelastivat muutamat talon vanhat palvelijat, jotka eksyksissä talvipimeässä ja lumipyryssä kulkivat metsässä, mutta talon paikka on siitä ajasta ollut autiona.

(Emmy Stenbäck, Kotiseutu 1.3.1910)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti