Tietoja minusta

Oma valokuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon Lautsian kartanon historiasta sekä sen lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Ulla Möllersvärdin viuhka


Porvoon museoon lahjoitettiin vuonna 1905 vanha viuhka, joka oli peräisin edesmenneen neiti Elise Schulmanin kuolinpesästä. Lehtitiedon perusteella viuhkasta tiedettiin seuraavaa: Se oli kuulunut kauniille neiti Ulla Möllersvärdille, joka oli saanut viuhkan vuonna 1809 ennen Porvoon valtiopäivätanssiaisia. Tanssiaisissa Ulla oli pudottanut viuhkan kesken tanssin, jolloin keisari Aleksanteri I oli poiminut sen, kiinnittänyt univormunsa nappeihin ja pitänyt siinä koko illan. Ennen lähtöään keisari palautti viuhkan ja suuteli sen omistajatarta ritarillisesti kädelle. 

Viuhka ja Ulla Möllersvärd ovat kiinnostaneet minua, koska ystävälliset kollegat lahjoittivat minulle väitöskaronkassa Ulla Möllersvärdiä ja vapaaherratar Rehnbinderiä esittävän taulun, jonka on tehnyt Mika Launis. Se on julkaistu myös Ilkka Malmbergin kirjassa ”Napoleonin vika” (2009), joka kertoo vuodesta 1809.

Mika Waltari kehitteli Ullan ja keisarin ympärille romaanin ”Tanssi yli hautojen”(1944), jossa heidän välillään on kiihkeä rakkaussuhde. Ulla Möllersvärdin ja keisarin välit ovat askarruttaneet aina 1900-luvulta lähtien. Erityisesti 1920-luvulla ilmaantui toinen toistaan huimempia ”perimätietoon pohjautuvia” tarinoita, joissa useankin eri kartanon puutarhaan on myrsky-yönä haudattu kielletyn rakkauden hedelmä. 

Ullan viuhkalla on tarinoissa keskeinen rooli. Se näyttäisi tallentuneen ensimmäisiä kertoja vuonna 1905, jolloin viuhka lahjoitettiin Porvoon museolle. Emil Nervander oli julkaissut jo vuonna 1900 kirjoituksen ”Kejsarbalen på Mäntsälä gård. Ett minne från Aleksander I:s resa i Finland 1812”, joka keskittyi keisarin vierailuun maaherra Carl Adolf Möllersvärdin kartanoon. Viuhka-episodista hän ei kerro, mutta tietää keisarin osoittaneen tanssiaisissa huomiota Ullalle. Elise Schulman oli vuonna 1900 vielä elossa. Tarina Ullasta alkoi kasvaa ja Elise-neiti sukulaisineen ymmärsi viuhkan laajemman historiallisen arvon. 

Ulrika Möllersvärd

Mutta miten ihmeessä Ulla Möllersvärdin viuhka oli päätynyt Helsinkiin Elise Schulmanin kuolinpesään? Elise Ottiliana Fredrika Schulman oli Hauhon Lautsian kartanon isännän Otto Wilhelmin veljen everstiluutnantti Carl Fredrikin ja tämän vaimon Fredrika Margareta von Platenin tytär. Yhteensä heille syntyi yhdeksän lasta. Lautsian kartanon nuoremman pojan oli itse ansaittava elantonsa ja omaisuutensa. Turvana oli vain sotilasvirka ja vaihtuva virkatalo. Perhe muutti Asikkalan, Janakkalan, Hämeenlinnan ja Rengon kautta Porvooseen. He asuivat ensin Gammelgårdissa, josta muuttivat vuonna 1846 Illbyn Bengtin ratsutilalle. Sen aiempia asukkaita olivat Ulla Möllersvärdin veljet Adolf Johan ja Gustaf Reinhold sekä viimemainitun vaimo Anna Agatha Bastman. Nuori rouva oli kuollut Bengtin tilalla lapsivuoteeseen vuonna 1840. Schulmanien ja Möllersvärdin perheet tutustuivat toisiinsa siis viimeistään Porvoossa. 

Carl Magnus, Ulrika ja Märtha Möllersvädin muuttokirja Porvooseen
Carl Fredrik Schulman kuoltua vuonna 1849, leski ja naimattomiksi jääneet tyttäret Emilie Henriette ja Elise Ottiliana muuttivat Porvoon kaupunkiin kortteliin numero 38. Emilie ja Elise eivät olleet vuonna 1791 syntyneen Ulrika Möllersvärdin ikätovereita, vaan pikemminkin heidän äitinsä, vuonna 1788 syntynyt Fredrika Margareta von Platenin. Leskirouva kuoli Porvoossa vuonna 1858. Neitien turvana oli heille myönnetty eläke, ja huvina Porvoon muu rouvasväki, joka kulutti päivänsä korttipeleissä, visiiteillä ja seurustelun merkeissä. 

Lisäksi neideillä oli myös kasvatusvastuunsa. Emilie Henrietten ja Elise Ottiliana Schulmanin vanhin sisar Christine Andrietta oli solminut Porvoossa vuonna 1832 avioliiton kirkkoherra Eric Gustaf Ehrströmin kanssa. Siis sama mies, joka piti kesällä 1811 päiväkirjaa Hauholla! Piirit olivat pieniä... Liitto jäi murheellisen lyhyeksi, koska molemmat kuolivat peräjälkeen vuosina 1835 ja 1836. Vuonna 1835 syntynyt Ida Charlotta Fredrika Ehrström varttui isoäidin ja sittemmin tätiensä kanssa Porvoossa. Ulrika Möllersvärd taas huolehti äidittömästä veljentyttärestään Aurorasta.

Schulmanin neidit olivat Ulrika Möllersvärdille läheisiä. Niin läheisiä, että Emilie Henriette sai tämän kuoltua haltuunsa keisarillisen reliikin, viuhkan, jota keisari oli pidellyt valtiopäivätanssiaisissa vuonna 1809. Ja samalla sen tarinan. Ulrika Möllersvärdin kuollessa vuonna 1878 ketään ei tuntunut kiinnostavan hänen viuhkansa tai suhteensa keisariin. Enemmän 1870-luvulla innostuttiin siitä, että ruotsalainen runoilija Bengt Lidner (1757-1793) oli vieraillut Mäntsälän Möllerhofissa ja omistanut hänen äidilleen Maria Charlotta L’Estradelle runoelman nimeltä ”Glömskan”. Rouva oli runoilijan tärkeä tukija ja muusa. C. G. Estlanderin laaja artikkeli aiheesta ”Lidners Finska resa” julkaistiin vuonna 1877. 

Emilie Henriette Schulman kuoli Porvoossa vuonna 1882. Ulla Möllersvärdin viuhkan haltijaksi tuli sen jälkeen hänen sisarensa Elise. Elise-neiti eli Henlsingissä vuoteen 1905 ja ehti kertoa sukulaisilleen viuhkan tarinan. Kiitos sukulaisten kaukokatseisuuden, viuhka lahjoitettiin Porvoon museoon. Vitriiniin sijoitettuna se alkoi herättää suunnatonta kiinnosta Ulla Möllersvärdiä kohtaan. Kirjailija Petrus Nordman kertoi vuonna 1916 ilmestyneessä artikkelissaan äidinäitinsä tunteneen Ulla Möllersvärdin, joka oli kertonut tälle viuhkan putoamisesta. Tarinan ydin oli sama: Ulla pudotti viuhkansa, keisari poimi sen ja piti sen tanssiaisten ajan sekä antoi lopuksi käsisuudelman. Seuraava vuosikymmen liitti mukaan rakkauden, joka kavoi aina 1940-luvulle tultaessa fyysiseksi rakkaussuhteeksi asti.

Ehkäpä jo vuonna 1905 oli kerrottu kaikki oleellinen. Kenties Ulla Möllersvärdin ja keisari Aleksanterin kohtaaminen ei ollut paljonkaan erikoisempi kuin Elise Schulmanin serkun Fredrikan ja keisarin kohtaaminen Hauholla vuonna 1819. Siinäkin toistui yllättävä suudelma ja vaalitut muistoesineet. Mutta koska Fredrika Schulman oli 9-vuotias eikä vielä 17-vuotias, niin tapahtumasta ei kasvanut jälkimaailman silmissä kaikkinielevää rakkaustarinaa.










Lähteet:
Mäntsälän ja Porvoon kirkonarkistojen asiakirjat 
Borgobladet 9.9.1905, no 70.
Estlander, C.G: Lidners Finska resa II. Finsk Tidskrift 1.7.1877, no 1.
Heinricus, Sigrid: En hovfrökens romantiska levandssaga. Våra kvinnor 9.12.1924, no 23. 
Helsingfors Dagbladet 30.7.1878, no 204.
Helsingfors-Posten 20.11.1905 no 308. 
Keisarin rakastettu. Romanttinen rakkaustarina nuoresta suomalaisesta tytöstä ja Venäjän mahtavasta keisarista, joka valloitti Suomen. Viikko-Sanomat 21.1.1928, no 3. 
Nervander, Emil: Kejsarbalen på Mäntsälä gård. ett minne från Alexander I:s resa i Finland 1812. Hufvudstadsbladet 14.10.1900, no 278.
Nordman, P: Gabriel Linsèn. Historisk Tidskrift 1.12.1916, no 6. 
Qvarnström, Ingrid: Gamla herrgårdssängner i verklighetens ljus. Några genealogiska studier
Astra 4.2.1927, no 2.
Ulrika Möllersvärd, tuntematon taiteilija 1820-luku, Wikimedia Commons



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti