Matkantekoa Hämeessä 1840-luvulla

Mathildan muistelmat osa 6

Leskirouva Ulrika Charlotta von Kraemer sekä tyttäret Johanna, Aurora, Matilda ja Sofia matkaavat Hämeenlinnasta Lammin kautta Asikkalaan. Matkalla poiketaan Hauhon Heinäkankaan kestikievarissa ja kuskipukilla on Hauhon Hakkalan Tobias Juhonpoika.

Puhuin matkastamme Seestan kartanoon. Muistan toisenkin matkamme sinne suoraan lapsuudenkodistani Hämeenlinnasta. Ihmiset kenties olettivat meidän olevan jokin kiertelevä teatteriseurue. Sellaiselta vaikutelmalta ei todellakaan voinut välttyä matkantekomme nähtyään. Omistimme vanhat vaunut vallan mainioilla jousilla – ruotsalaista terästä – jotka eivät koskaan menneet sijoiltaan, vaikka pitkillä matkoilla pyöriä olikin pakko yhtenään tarkistaa ja korjata. 

Vaunut oli maalattu vaaleansinisiksi, ja ovissa oli vaakunat (kunnes ne vahingossa maalattiin umpeen erään onnettoman korjauksen yhteydessä). Ne olivat pitkänomaiset ja tilavat. Vaikka äiti ja kaksi vanhempaa sisartamme ottivat omat paikkansa yhdessä neljäntenä olevan vihreän hatturasian kanssa, niin silti vaunun pohjalle jäi vielä tilaa pitkälle puulaatikolle. Siihen kasattiin kaikki mukaan otetut hartiahuivit ja muut vaatteet. Minun ja sisareni oli kavuttava puulaatikon sisään ja otettava omat paikkamme huivikasassa selät vastakkain.

Postitie Hämeessä

Aluksi me molemmat kuten muutkin kuljimme sisään avoimista vaunun ovista, mutta sitten lakkasimme kursailemasta. Jokaisella matkamme ylämäkiosuudella täytyi meidän mennä ulos ja kävellä – seurata vaunuja – jotta hevoset saisivat levätä – niin sitä kutsuttiin – vaikka tosiasiassa sitä oikeastaan halusikin suoristaa jalkojaan. Lopulta loikkasimme kumpikin oman puolemme vaununovesta tielle. Ja sen jälkeen ei saanut irrottaa otettaan ennen kuin vasta oikealla hetkellä: juuri ennen mäen huippua, jolloin eripariset ”hakkaliitit” lähtisivät hurjasti nelistämään alamäkeen, niin silloin piti heilauttaa itsensä takaisin vaunuihin. Vaarallista se ei ollut, sillä osasimmehan mekin toki nelistää, ja kun päästiin tasaiselle maalle niin kopukoiden into pysähtyi kuin seinään. Se sai äidin joskus manailemaan kuskille, jolloin Tobias antoi piiskan heilua uhkaavasti hevosten selkien yllä. Hänellä oli samalla tietty kiukkuinen tapa sihahtaa niille, eikä heristelyllä ollut sen tarkoittamaa vaikutusta – ei meihin eikä kopukoihin. 

Huiveja ja hattuja 1842

Nimitys ”hakkaliitti” liittyi siihen, että äiti omisti Hakkala-nimisen tilan Hauholla. Sitä hoitivat tuolloin kaksi lampuotia ja torppari. Heidän velvollisuuksiinsa kuului muutama lyhyempi matka sen lisäksi, että he tekivät pidemmän matkan Helsinkiin tai muuhun kaupunkiin. Pienemmällä matkalla tarkoitettiin meidän kyytimistämme Lammin Vanhaankartanoon. Niin pitkälle kuin muistan, Tobias oli se renki, joka meidät sinne tavallisesti ajoi. Siten hän ei ollut koskaan meidän palkattu kuskimme. 

Vaunuhevostemme joukossa oli aina mukana sama laiha kaakki, kuin aavikkohämähäkki. – kirjaimellisesti – mutta aina kun äiti oli aikeissa poistaa sen, niin Tobias selvitti, että se oli kartanon nopein hevonen, jonka matkalaiset halusivat hollikyyteihin. Vaunujemme eteen oli siis valjastettu kolme hevosta.

Tobias ja toinen mies, joka availi portteja, kun niitä tuli vastaan, istuivat kuskinpukilla. Siten varustettuina vaunumme tulivat matkan vaikeimpaan kohtaan – sisäänajoon läpi pihaporttien – joka oli pian selvitetty. Olimme saapuneet Heinäkankaan kestikievariin, jossa me kuten kuin muutkin matkalaiset, vietimme aikaa tunnin verran. Eteemme kannettiin suuri viilivati, josta särpimme suuhun omilla lusikoillamme. Seurueemme vanhimmat ylistivät tätä säästäväistä ateriaa, mutta me nuorimmat kaipasimme enemmän. 

Muodikkaasti matkalla 1848

Sen jälkeen pakkauduimme taas vaunuihin ja jatkoimme matkaa. Vanhimmilla sisarillamme oli aina matkavaatteet á la mode. Meillä pienemmillä oli vaaleat laakeahelmaiset ja lyhythihaiset puuvillaleningit, joissa oli suuret pyöreät valkoiset palttinakaulukset. Päässämme oli vihreät hauholaisolkihatut, joissa oli kapea nauha sidottuna ylös päälaelle. Me rakastimme vapautta, joten harsot kätkimme piiloon, mutta pitkät valkeat palttinahansikkaat oli napitettu niin lujasti kiinni, että niiden oli pakko antaa olla.

 

Ilman seikkailuja saavuimme lopulta Lammin kirkonkylään, jossa kaikkien piti astua vaunuista ulos ja kävellä ylös Untulan jyrkän kiemurainen mäki. Siinä kohtaa äiti aina muistutti meitä kauhealla lapsuusmuistolla, kuinka eräs maineikas herrasväki oli ollut vieraana Vanhassakartanossa, ja törmännyt vaunuilla mäessä olevaan esteeseen ja loukkaantunut vaikeasti. Me kuitenkin saavuimme hyvissä voimissa enon luo Vanhaankartanoon. Ja parin päivän kuluttua jatkoimme jälleen matkaa, mutta nyt ”kaukaliiteillä” eli tosilla hevosilla ja toisella väellä. Niiden emäntä oli täti Louise, joka asui Turussa ja käytti lyhyillä matkoilla omia talonpoikiaan. Ilman omiamme, toisilta lainaten ajoimme siis viimeiset neljä peninkulmaa Asikkalan kirkonkylään, jossa kaikeksi lopuksi tapasimme Seestan kartanon vaunut ja kuskin. Siten matkamme päättyi paljon loistokkaammin kuin mitä se oli alkanut. 

Posti- ja tiekartta 1846-1848

Kuvat: Werner Holmberg 1860: Postitie Hämeessä. Wikimedia Common 

Fashion plate from Le Bon Ton, Journal des Modes 1848, Cooper Hewitt, Smithsonian Design Museum

Magasin för konst, nyheter och moder. Årg. 18 (1841), Uppsala Universitets Bibliotek

Suomen posti- ja tiekartta 1846-1848. Bernd Adolf Lindeman. Heikki Rantatuvan historialliset kartat. Jyväskylän yliopisto
http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201005071704

Några barndoms- och ungdomsminnen. Upptecknade av M v. K. Nutid 2-3, 1917

Hyömäen Kukkukivellä ja Seestan kartanossa

Mathildan muistelmat osa 5

Ensin leikitään käpylehmillä Hyömäessä ”Kukkukivellä” ja sitten matkataan täti Jeanette Ehrnroothin luo Seestan kartanoon, jossa Adelaide-serkku osoittaa lahjakkuutta kirjoittajana. Matkalla poiketaan Lammin Vanhaankartanoon, jota isännöi Mathildan eno Fredrik August von Platen.

Lapsena rakkain leikkipaikkamme Hyömäen kartanossa olivat muutamat kivet sisäänajoportin ulkopuolella. Siellä oli yksi melko suuri kivi nimeltään ”kukkukivi”. Se oli kuin luonnostaan tehty kahdeksi kodiksi, tasainen kahdelta sivultaan ja korkea harjanne keskellä. Sepä olikin hieman konstikasta kiivetä sivulta toiselle, mutta keskinäisten visiittiemme vuoksi harjanne piti ylittää. Tarpeellisia kotieläimiä kuten lehmiä ja lampaita löysimme runsainmitoin portilla olevien kuusten alta. Ne kuuset – ne olivat meistä aivan valtavia. Ne loivat synkät varjot tien ylitse ja suhisivat meidän mielestämme runollisesti. Kun myöhemmin luin Emilie Carlénin romaania ”En nyckfull kvinna”, tiesin täsmälleen miltä hänen kuvaamansa ”kuusikuja” näytti. ”Setä Jannen” kuuset eivät tosin voineet ylittää meidän kuusiamme Hyömäessä!

Käpylehmillä on aina leikitty Hyömäessä, tässä 1920-luvulla

Monta kertaa tapahtui, että minulle ja sisarelleni ruman kepposen teki se, että ”kukkukiveämme” ympäröivät kylän nelijalkaiset, jotka ilman lupaa vierailivat luonamme laitumelta ahmimaan sitä ruohoa, joka rehevänä kasvoi kiviemme ympärillä. Ne olivat pahimpia vihollisiamme, joten emme saaneet toruja, jos joskus niiden vuoksi myöhästyimme päivälliseltä. Myös kartanon vastakkaisella puolella sijaitseva vasikkatarha rehevine koivuineen ja iloisine vasikoineen viehätti meitä suuresti. Siellä käyskentelimme tavallisesti yhdessä tädin kanssa silloin, kun hän suoritti vaelluksensa ympäri tiluksia. Tuolloin hänellä oli aina päässään olkihattu. Vaatetuksen pituus ei jakautunut tasaisesti, vaan sitä oli edessä suurempi määrä siinä kohtaa mitä kutsutaan vatsaksi. Ja siksi näkyvillä oli kaksi valkoisten sukkien verhoamaa säärtä. Jaloissa oli kengät, joissa oli päälliset mutta ei korkoja. Mutta se oli vain tätini tyyliä, hän oli kaunis ja näytti siitä huolimatta kuin maailmannaiselta.

Adelaide Ehrnrooth 19v

Hyömäestä johti talvitie Nastolan Seestan kartanoon. Sisareni, äitini, minä ja täti ajelimme hetkessä ensin enoni luo Lammin Vanhaankartanoon. Hän kysyi aina saman tavanomaisen kysymyksensä, jota me entuudestaan osasimme odottaa: ”Ettekö välittäisi teestä?” Ja johon me aina vastasimme ”emme”. Jonka jälkeen saimme maistuvan illallisen kuten esimerkiksi Ormajärven muikkuja. Seuraavana ilta olimme Seestan kartanon edessä hiukan kylmissämme, mutta meille tarjottiin heti teetä sekä kaikenlaisia herkkuja. Ja hauskuutta ja huvia seurasi koko seuraavan viikon ajan minkä siellä viivyimme. Erityisesti muistan yhden illan, kun tuuli raivosi ja lumi tuiskusi ulkona, mutta meillä oli lämmintä ja mukavaa sisällä. Istuimme kaikki yhdessä – vanhat ja nuoret, kuten yleensä aina Seestassa – silloin joku keksi, että meidän pitäisi kirjoittaa ”faraaleja”. Serkkuni Adelé Ehrnrooth otti kynän ja kirjoitti avustuksellamme tarinan, jossa kaikki sanat alkoivat f-kirjaimella. Nauroimme niin, että kyyneleet valuivat jokaisen sanan kohdalla. 

Adelaiden kirjoittama "faraali"

Parhaillaan kun istuimme ja kirjoitimme vielä lisääkin vastaavnalaisia hullutuksia, astui sisään pelästynyt palvelijatar ja kertoi, että maantien suurelta mäeltä oli lähetetty pyyntö tuoda lainaksi lyhty, koska siellä oli syntynyt tappelu juopuneiden kyytimiesten välillä. Yksi heistä oli purrut toista nenään, eikä häntä löydetty pimeydessä. Toinen taas ei voinut jatkaa matkaansa, koska joutui pitelemään nenäänsä. Siitäpä sukeutuikin meille kirjattavaksi vielä yksi nopean näppärä nenähistoria.

Nastolan Seestan kartano 1840-luvulla

Mathilda von Kraemerin serkku Lovisa Adelaïde Ehrnrooth (1826-1905) oli suomalainen kirjailija, joka yhtenä ensimmäisistä nosti esiin naisten äänioikeuskysymyksen. Hän kirjoitti romaaneja, jotka käsittelivät yhteiskunnallisista kysymyksiä. Hänen päähenkilönsä olivat itsenäisiä naisia, jotka eivät suostuneet avioliittoon sosiaalisen painostuksen seurauksena. Adelaïde Ehrnrooth oli perustamassa Suomen Naisyhdistystä ja Naisasialiitto Unionia.

Lisätietoa Adelaïde Ehrnroothista löytyy Eeva Kotiojan väitöskirjasta ”Uskallus puhua: Sukupiiri ja sosiaalinen pääoma AdelaïdeEhrnroothin yhteiskunnallisen toiminnan mahdollistajina.” Helsingin yliopisto 2018.

Kuvat ja lähteet:

Leikkiviä lapsia Hyömäessä. Tyyni Vahter. Museovirasto

Knutson, Johan. Seesan kartano 1840-luvulla. Piirros. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma

Några barndoms- och ungdomsminnen. Upptecknade av M v. K. Nutid 2-3, 1917

Westermarck, Helena: Adelaide Ehrnrooth. Kvinnospår I Finländsk kulturliv (1928)