Tietoja minusta

Oma valokuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon kartanoiden historiasta sekä niiden lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Viimeinen kaunis muisto


Mathildan muistelmat osa 7

Mathilda von Kraemer paljastaa viimeisessä muistossaan sydämensä salaisuuksia toki häveliäästi ja verhotusti, mutta samalla liikuttavasti. Vanhan neidin unelmissa säilyi viimeiseen asti Donin kasakkarykmentin nuori upseeri.

Vielä yksi muisto nousee mieleen nuoruudestani. Asuimme Hämeenlinnassa Ingberskan omistamassa talossa. Se oli yksi kaupungin parempia kortteleita, huoneistomme oli Stora Gatanilla. Kaikenlaista parannettavaa huoneistostamme olisi löytynyt, mutta kun äiti pyyteli korjauksia, niin emännältä tuli joka kerta sama vastaus: ”En millään kykene näillä maksuilla.” Hän oli iäkäs satulasepän leski ja muutaman tyttären äiti. Hän jatkoi miehensä liikettä kisällin avulla, joka hoiti verstasta ja vakuutteli leskelle, että kun eläisi hillitysti ja vaatimattomasti, hän ottaisi viereisen talon ja ”Karuliinan.” Mutta ”Karuliinalla” oli maine kuin pienellä Ksantipalla, joten saattoipa häntä viekoitella juopotteleminen sittenkin enemmän. Lopuksi hän ottikin erään rikkaan eukon – joko armosta tai armottomuudesta – siis sekä talo että ”Karuliina” ja kuinka hän sitten selviytyi – c´est son affaire.


Palataanpa meidän kotiimme. Olimme asettuneet hauskaan huoneeseen, jota nimitettiin ”tyttöjen huoneeksi.” Keskellä sohvaa istui tukeva serkkumme Lotten ja hänen hartioidensa molemmin puolin riipuimme minä ja nuorempi sisareni. Me vitsailimme ja nauroimme ja meillä oli kauhean hauskaa yhden pöydällä palavan kynttilän valossa. Kuulimme askelia läheisestä salongista ja äkkiä näimme kauniin kasakkaupseerin seisovan ovella. Hän piti siitä iloisesta ja hauskasta näystä, jonka me hänelle tarjosimme eikä tullut heti sisään. Kun huomasimme hänet, niin pyysimme häntä astumaan sisään.  Pidätimme hänet pitkään seurassamme, mutta sitten johdimme hänet läpi pimeän salongin äidin luo, joka istui tätimme kanssa parsimassa sukkia. Keskustelu ei kulkenut enää yhtä vapaasti, mutta meillä oli edelleen hauskaa.

Tämä kasakkaupseeri, jonka jo kerran aiemminkin mainitsin, oli syntynyt Suomessa. Hänen äitinsä oli suomalainen, joka oli avioitunut Porissa sodan jälkeen kasakkaeverstin kanssa. Nyttemmin nainen oli leski ja asui Hämeenlinnassa poikiensa kanssa, jotka olivat saaneet luvan pysytellä Suomessa niin kauan kuin heidän äitinsä eli. Yksi pojista ei ollut normaali, vaan hassahtanut mutta hyväluontoinen. Nuorempi, josta tässä kerroin, oli päällikkönä Hämeenlinnan kasakkarykmentissä. Hän kuoli nuorena vilustumisen jälkiseuraamuksiin Turussa, jonne oli käskyn saaneena marssinut kasakoidensa kanssa.
Jälkeen jäi onneton äiti, jolle hän oli ollut tuki ja turva. Naisella oli kyllä kolmaskin poika: salonkileijona Helsingin hienostomaailmassa, joka harjoitti paheita ja tuotti äidilleen pelkkää surua. 

Vanha leskirouva oli hieno ja rakastettava ihminen, ja juuri hänen luotaan löysi tätini lohtua yksinäisiin hetkiinsä myytyään Hyömäen kartanon. Toisinaan täti pyysi, etteikö äitikin seuraisi häntä ”eukkoparan luo, joka istuu siellä ihan yksin.” He olivat sinne aina tervetulleita, vaikka eukko K todellisuudessa istui yksin varsin harvoin.  Me nuoret lähdimme joskus mukaan ja tapasimme aina isännänkin yhtä kohteliaana. Hän pyysi meidät sisään mukavaan huoneeseensa, jossa hän pelasi ja lauloi kanssamme. Me olimme niin hyviä tuttuja, etteivät mitkään kursailut tulleet kysymykseenkään, vain keveä rupattelu ja pilailu.

Minä muistan vieläkin sen viimeisen sotilaskatselmuksen, jonka hän järjesti Hämeenlinnan torilla ennen lähtöään Turkuun. Ja sen, kuinka hän ratsasti pois kasakkajoukkonsa kärjessä. Me kaupungin nuoret tytöt olimme kerääntyneet yhteen rappusille sanoaksemme hänelle viimeiset hyvästimme. Kukapa olisi osannut kuvata hämmästystämme, kun hän aivan yllättäen kaarsikin takaisin täydessä laukassa ”kauniina kuin Amor-jumala uljauteensa pukeutuneena” tehden lyhyesti kunniaa sapelillaan ennen kuin siirtyi jälleen johtopaikalleen. Hän jätti meidät tytöt ikävöimään ja myöhemmin, ennenaikaisesti kuoltuaan, suremaan palvontamme kohdetta ja ystäväämme.

Kuvat:
Fashion plate from Le Bon Ton, Journal des Modes 1856, Cooper Hewitt, Smithsonian Design Museum
Wright, Magnus von, Hämeenlinna. Finland framställdt i teckningar 1846 Kuva: Kansallisgalleria / Tero Suvilammi.
Osborne, Emily Mary: For The Last Time. 1864. Sotheby´s image. Wikimedia Commons.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti