Tietoja minusta

Oma valokuva
Kartanohistorioitsijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon kartanoiden historiasta sekä niiden lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Hyömäen Kukkukivellä ja Seestan kartanossa

Mathildan muistelmat osa 5

Ensin leikitään käpylehmillä Hyömäessä ”Kukkukivellä” ja sitten matkataan täti Jeanette Ehrnroothin luo Seestan kartanoon, jossa Adelaide-serkku osoittaa lahjakkuutta kirjoittajana. Matkalla poiketaan Lammin Vanhaankartanoon, jota isännöi Mathildan eno Fredrik August von Platen.

Lapsena rakkain leikkipaikkamme Hyömäen kartanossa olivat muutamat kivet sisäänajoportin ulkopuolella. Siellä oli yksi melko suuri kivi nimeltään ”kukkukivi”. Se oli kuin luonnostaan tehty kahdeksi kodiksi, tasainen kahdelta sivultaan ja korkea harjanne keskellä. Sepä olikin hieman konstikasta kiivetä sivulta toiselle, mutta keskinäisten visiittiemme vuoksi harjanne piti ylittää. Tarpeellisia kotieläimiä kuten lehmiä ja lampaita löysimme runsainmitoin portilla olevien kuusten alta. Ne kuuset – ne olivat meistä aivan valtavia. Ne loivat synkät varjot tien ylitse ja suhisivat meidän mielestämme runollisesti. Kun myöhemmin luin Emilie Carlénin romaania ”En nyckfull kvinna”, tiesin täsmälleen miltä hänen kuvaamansa ”kuusikuja” näytti. ”Setä Jannen” kuuset eivät tosin voineet ylittää meidän kuusiamme Hyömäessä!

Käpylehmillä on aina leikitty Hyömäessä, tässä 1920-luvulla

Monta kertaa tapahtui, että minulle ja sisarelleni ruman kepposen teki se, että ”kukkukiveämme” ympäröivät kylän nelijalkaiset, jotka ilman lupaa vierailivat luonamme laitumelta ahmimaan sitä ruohoa, joka rehevänä kasvoi kiviemme ympärillä. Ne olivat pahimpia vihollisiamme, joten emme saaneet toruja, jos joskus niiden vuoksi myöhästyimme päivälliseltä. Myös kartanon vastakkaisella puolella sijaitseva vasikkatarha rehevine koivuineen ja iloisine vasikoineen viehätti meitä suuresti. Siellä käyskentelimme tavallisesti yhdessä tädin kanssa silloin, kun hän suoritti vaelluksensa ympäri tiluksia. Tuolloin hänellä oli aina päässään olkihattu. Vaatetuksen pituus ei jakautunut tasaisesti, vaan sitä oli edessä suurempi määrä siinä kohtaa mitä kutsutaan vatsaksi. Ja siksi näkyvillä oli kaksi valkoisten sukkien verhoamaa säärtä. Jaloissa oli kengät, joissa oli päälliset mutta ei korkoja. Mutta se oli vain tätini tyyliä, hän oli kaunis ja näytti siitä huolimatta kuin maailmannaiselta.

Adelaide Ehrnrooth 19v
Hyömäestä johti talvitie Nastolan Seestan kartanoon. Sisareni, äitini, minä ja täti ajelimme hetkessä ensin enoni luo Lammin Vanhaankartanoon. Hän kysyi aina saman tavanomaisen kysymyksensä, jota me entuudestaan osasimme odottaa: ”Ettekö välittäisi teestä?” Ja johon me aina vastasimme ”emme”. Jonka jälkeen saimme maistuvan illallisen kuten esimerkiksi Ormajärven muikkuja. Seuraavana ilta olimme Seestan kartanon edessä hiukan kylmissämme, mutta meille tarjottiin heti teetä sekä kaikenlaisia herkkuja. Ja hauskuutta ja huvia seurasi koko seuraavan viikon ajan minkä siellä viivyimme. Erityisesti muistan yhden illan, kun tuuli raivosi ja lumi tuiskusi ulkona, mutta meillä oli lämmintä ja mukavaa sisällä. Istuimme kaikki yhdessä – vanhat ja nuoret, kuten yleensä aina Seestassa – silloin joku keksi, että meidän pitäisi kirjoittaa ”faraaleja”. Serkkuni Adelé Ehrnrooth otti kynän ja kirjoitti avustuksellamme tarinan, jossa kaikki sanat alkoivat f-kirjaimella. Nauroimme niin, että kyyneleet valuivat jokaisen sanan kohdalla. 

Adelaiden kirjoittama "faraali"
Parhaillaan kun istuimme ja kirjoitimme vielä lisääkin vastaavnalaisia hullutuksia, astui sisään pelästynyt palvelijatar ja kertoi, että maantien suurelta mäeltä oli lähetetty pyyntö tuoda lainaksi lyhty, koska siellä oli syntynyt tappelu juopuneiden kyytimiesten välillä. Yksi heistä oli purrut toista nenään, eikä häntä löydetty pimeydessä. Toinen taas ei voinut jatkaa matkaansa, koska joutui pitelemään nenäänsä. Siitäpä sukeutuikin meille kirjattavaksi vielä yksi nopean näppärä nenähistoria.

Nastolan Seestan kartano 1840-luvulla

Mathilda von Kraemerin serkku Lovisa Adelaïde Ehrnrooth (1826-1905) oli suomalainen kirjailija, joka yhtenä ensimmäisistä nosti esiin naisten äänioikeuskysymyksen. Hän kirjoitti romaaneja, jotka käsittelivät yhteiskunnallisista kysymyksiä. Hänen päähenkilönsä olivat itsenäisiä naisia, jotka eivät suostuneet avioliittoon sosiaalisen painostuksen seurauksena. Adelaïde Ehrnrooth oli perustamassa Suomen Naisyhdistystä ja Naisasialiitto Unionia.

Lisätietoa Adelaïde Ehrnroothista löytyy Eeva Kotiojan väitöskirjasta ”Uskallus puhua: Sukupiiri ja sosiaalinen pääoma AdelaïdeEhrnroothin yhteiskunnallisen toiminnan mahdollistajina.” Helsingin yliopisto 2018.

Kuvat ja lähteet:
Leikkiviä lapsia Hyömäessä. Tyyni Vahter. Museovirasto
Knutson, Johan. Seesan kartano 1840-luvulla. Piirros. Museovirasto – Musketti. Historian kuvakokoelma
Några barndoms- och ungdomsminnen. Upptecknade av M v. K. Nutid 2-3, 1917
Westermarck, Helena: Adelaide Ehrnrooth. Kvinnospår I Finländsk kulturliv (1928)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti