Muutama viikko sitten tulin ostaneeksi paikallisesta tekstiilien kierrätyskeskuksesta tykkimyssyn. Harkitsin nettikauppaa pitkään, sillä vanhan tykkimyssyn hinta oli päälle 200 euron ja kuntoluokitus ”kohtalainen”. Toisaalta – uusista tykkimyssyistä saa maksaa yli tonnin eikä sellaisen tekeminen tuntunut houkuttelevalta. Tein kaupat enkä pettynyt. Haltuuni päätyi 1930-luvulta oleva Jaalan tarkastamattoman kansallispukuun kuulunut musta silkkinen tykkimyssy.
Minulla ei ole ainakaan tiettävästi sukujuuria Jaalaan, mutta pitäjä kuuluu hämäläismurteiden alueeseen, ja seudun kartanoista on monia yhteyksiä Kanta-Hämeen kartanoihin. Tärkein ostoperuste oli kuitenkin se, että tykkimyssy on kaunis. Pitsiä lukuun ottamatta sen kunto oli erinomainen, vaikka ikää onkin jo lähes sata vuotta. Kopan musta silkki on paksua ja laadukasta ja kirjonta hyvin tehtyä.
Päätin tarkastella perukirjojen avulla lähemmin tykkimyssyjen olemassaoloa Hämeessä. Nehän olivat naisten peruspäähineitä 1600-luvulta aina 1800-luvulle asti. Päädyin tarkastelemaan Sääksmäen tuomiokunnan perukirjoja, koska niitä löytyy jo vuodesta 1737. Tuomiokuntaan lukeutui Pälkäne, joka on Hauhon naapuripitäjä. Muoti oli varmasti samanlainen koko lähialueella.
Vanhin pälkäneläisnaisen perukirja on vuodelta 1740. Tuolloin kuoli Pälkäneen Kirvun Knaapilan nuori emäntä Beata Eerikintytär vain 23-vuotiaana. Nuorilla naisilla oli yleensä "muodikkaimmat" vaatteet. Beatalta löytyi musta damasti myssy (swart damaskt mössa). Sana ”damasti” viittaa kuviolliseksi kudottuun kankaaseen, joka tässä tapauksessa oli todennäköisesti silkkiä. Pälkäneen Vuolijoen Köyrin emäntä Beata Yrjöntytär kuoli vuonna 1741. Hänen jäämistössään mainitaan musta puolisilkkinen naisväen myssy (swart halfsiden qvinfålks mössa). Se tarkoitti, että kankaan loimet olivat jotakin muuta kuin silkkiä.
 |
| Pälkäneen Kirvun Knaapilan emännän pitovaatteet vuonna 1740 |
Perukirjan kirjoittajat eivät välttämättä kuvailleet naisten päähineitä yksityiskohtaisesti. Oleellista oli päähineen arvo eikä sen tarkka malli. Vaikeaa on sanoa, oliko niissä esimerkiksi kirjontaa. Todennäköisesti silkkiseen koppaan on aina kuulunut tykki (stycke) ja sen reunapitsi. Kopan silkki oli kuitenkin rahallisesti arvokkain osa, joka merkittiin perukirjaan. Onneksi löytyi poikkeus! Pälkäneen Pitkäjärven emännän Sofia Juhontyttären perukirja vuodelta 1752. Sieltä löytyi aivan täydellinen tykkimyssyn kuvaus: musta damastimyssy tykillä ja pitsillä (en swart damask mössan med stycke och spetsar).Mikä täydellinen tykkimyssyn kuvaus!
Mikä oli tykkimyssyjen tilanne 1800-luvun alkuvuosina? Pälkäneen vanhimmat perukirjat ovat pääsääntöisesti emäntien perukirjoja. Silmäilin hieman myös Hauhon alueen perukirjoja päähineiden osalta. Luopioisten Lemmettylän rusthollin 72-vuotias aatelisrouva Anna Maria Schulman omisti kuollessaan vuonna 1802 kaksi mustaa tykkimyssyä (bindmössor) sekä tykkimyssyn tykin, siis pitsin. Vanha rouva pitäytyi vielä perinteisessä päähineessä. Hauhon Juntulan Ryypön 30-vuotiaalla emännällä Eeva Kristerintyttärellä oli jäämistössään vuonna 1804 brokadikankainen tykkimyssy sekä musta atlassilkkinen tykkimyssy. Vuonna 1832 Hauhon Vitsiälässä asuneen suutarinvaimon Anna Heikintytär Flinkin omaisuuteen kuului musta atlassilkkinen myssy (swart attlas mössa).
Pikaisella perukirjojen silmäilyllä kävi siis ilmi, että Hauholla ja Pälkäneellä oli käytössä musta tykkimyssy naisten peruspäähineenä 1700-luvulta 1800-luvulle. Sitä käytettiin ainakin kirkossa ja juhlissa. Herrasväki alkoi siirtyä 1800-luvulla käyttämään hattuja, kuten Hauhon Leppäniemen neiti Regina Wilhelmina Schreck. Bahyttihattuja mainitaan myös neiti Hedvig Schildtin jäämistössä 1841. Tykkimyssyt jäivät rahvaan naisten päähineiksi ja nykyisin ne ovat osana monia kansallispukuja.
Musta silkkinen tykkimyssy oli siis Hauholla ja Pälkäneellä yleinen. Saattaa siis olla, että tulen käyttämään Jaalan mustaa silkkistä tykkimyssyä Hauhon kansallispuvun kanssa, vaikka virallisesti Hauhon pukuun kuuluukin valkoinen tykkimyssy. Käyttöönottoa puoltaa myssyn väri, ja se, että sataa vuotta lähestyvä käsityötaidonnäyte ansaitsee päästä näkyville, kunhan sen pitsiosa on ensin korjattu kuntoon ja kiinnitetty uuteen tykkiin.
Lähteitä:
KA Sääksmäen ja Hollolan tuomiokuntien digitoidut perukirjat
Lehtinen Ildikó & Sihvo Pirkko: Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen Kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto 1984.
Miettinen, Tiina & Koskinen, Ulla: Rusthollista akanalatoon: Pälkäneen Kirvun Knaapilan suku. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 47. Suomen Sukututkimusseura. Helsinki 2006.
