Tykkimyssyt Hauholla ja Pälkäneellä

Muutama viikko sitten tulin ostaneeksi paikallisesta tekstiilien kierrätyskeskuksesta tykkimyssyn. Harkitsin nettikauppaa pitkään, sillä vanhan tykkimyssyn hinta oli päälle 200 euron ja kuntoluokitus ”kohtalainen”. Toisaalta – uusista tykkimyssyistä saa maksaa yli tonnin eikä sellaisen tekeminen tuntunut houkuttelevalta. Tein kaupat enkä pettynyt. Haltuuni päätyi 1930-luvulta oleva Jaalan tarkastamattoman kansallispukuun kuulunut musta silkkinen tykkimyssy.  

Minulla ei ole ainakaan tiettävästi sukujuuria Jaalaan, mutta pitäjä kuuluu hämäläismurteiden alueeseen, ja seudun kartanoista on monia yhteyksiä Kanta-Hämeen kartanoihin. Tärkein ostoperuste oli kuitenkin se, että tykkimyssy on kaunis. Pitsiä lukuun ottamatta sen kunto oli erinomainen, vaikka ikää onkin jo lähes sata vuotta. Kopan musta silkki on paksua ja laadukasta ja kirjonta hyvin tehtyä.

Päätin tarkastella perukirjojen avulla lähemmin tykkimyssyjen olemassaoloa Hämeessä. Nehän olivat naisten peruspäähineitä 1600-luvulta aina 1800-luvulle asti. Päädyin tarkastelemaan Sääksmäen tuomiokunnan perukirjoja, koska niitä löytyy jo vuodesta 1737. Tuomiokuntaan lukeutui Pälkäne, joka on Hauhon naapuripitäjä. Muoti oli varmasti samanlainen koko lähialueella.

Vanhin pälkäneläisnaisen perukirja on vuodelta 1740. Tuolloin kuoli Pälkäneen Kirvun Knaapilan nuori emäntä Beata Eerikintytär vain 23-vuotiaana. Nuorilla naisilla oli yleensä "muodikkaimmat" vaatteet. Beatalta löytyi musta damasti myssy (swart damaskt mössa). Sana ”damasti” viittaa kuviolliseksi kudottuun kankaaseen, joka tässä tapauksessa oli todennäköisesti silkkiä. Pälkäneen Vuolijoen Köyrin emäntä Beata Yrjöntytär kuoli vuonna 1741. Hänen jäämistössään mainitaan musta puolisilkkinen naisväen myssy (swart halfsiden qvinfålks mössa). Se tarkoitti, että kankaan loimet olivat jotakin muuta kuin silkkiä.

Pälkäneen Kirvun Knaapilan emännän pitovaatteet vuonna 1740

Perukirjan kirjoittajat eivät välttämättä kuvailleet naisten päähineitä yksityiskohtaisesti. Oleellista oli päähineen arvo eikä sen tarkka malli. Vaikeaa on sanoa, oliko niissä esimerkiksi kirjontaa. Todennäköisesti silkkiseen koppaan on aina kuulunut tykki (stycke) ja sen reunapitsi. Kopan silkki oli kuitenkin rahallisesti arvokkain osa, joka merkittiin perukirjaan. Onneksi löytyi poikkeus! Pälkäneen Pitkäjärven emännän Sofia Juhontyttären perukirja vuodelta 1752. Sieltä löytyi aivan täydellinen tykkimyssyn kuvaus: musta damastimyssy tykillä ja pitsillä (en swart damask mössan med stycke och spetsar).Mikä täydellinen tykkimyssyn kuvaus!

Mikä oli tykkimyssyjen tilanne 1800-luvun alkuvuosina? Pälkäneen vanhimmat perukirjat ovat pääsääntöisesti emäntien perukirjoja. Silmäilin hieman myös Hauhon alueen perukirjoja päähineiden osalta. Luopioisten Lemmettylän rusthollin 72-vuotias aatelisrouva Anna Maria Schulman omisti kuollessaan vuonna 1802 kaksi mustaa tykkimyssyä (bindmössor) sekä tykkimyssyn tykin, siis pitsin. Vanha rouva pitäytyi vielä perinteisessä päähineessä. Hauhon Juntulan Ryypön 30-vuotiaalla emännällä Eeva Kristerintyttärellä oli jäämistössään vuonna 1804 brokadikankainen tykkimyssy sekä musta atlassilkkinen tykkimyssy. Vuonna 1832 Hauhon Vitsiälässä asuneen suutarinvaimon Anna Heikintytär Flinkin omaisuuteen kuului musta atlassilkkinen myssy (swart attlas mössa). 

Pikaisella perukirjojen silmäilyllä kävi siis ilmi, että Hauholla ja Pälkäneellä oli käytössä musta tykkimyssy naisten peruspäähineenä 1700-luvulta 1800-luvulle. Sitä käytettiin ainakin kirkossa ja juhlissa. Herrasväki alkoi siirtyä 1800-luvulla käyttämään hattuja, kuten Hauhon Leppäniemen neiti Regina Wilhelmina Schreck. Bahyttihattuja mainitaan myös neiti Hedvig Schildtin jäämistössä 1841. Tykkimyssyt jäivät rahvaan naisten päähineiksi ja nykyisin ne ovat osana monia kansallispukuja.

Musta silkkinen tykkimyssy oli siis Hauholla ja Pälkäneellä yleinen. Saattaa siis olla, että tulen käyttämään Jaalan mustaa silkkistä tykkimyssyä Hauhon kansallispuvun kanssa, vaikka virallisesti Hauhon pukuun kuuluukin valkoinen tykkimyssy. Käyttöönottoa puoltaa myssyn väri, ja se, että sataa vuotta lähestyvä käsityötaidonnäyte ansaitsee päästä näkyville, kunhan sen pitsiosa on ensin korjattu kuntoon ja kiinnitetty uuteen tykkiin.

Lähteitä:

KA Sääksmäen ja Hollolan tuomiokuntien digitoidut perukirjat

Lehtinen Ildikó & Sihvo Pirkko: Rahwaan puku. Näkökulmia Suomen Kansallismuseon kansanpukukokoelmiin. Museovirasto 1984.

Miettinen, Tiina & Koskinen, Ulla: Rusthollista akanalatoon: Pälkäneen Kirvun Knaapilan suku. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 47. Suomen Sukututkimusseura. Helsinki 2006.

Tietokirstu

Hauhon Hyömäen kartano ja Jääkärin torppa

Yksittäisten torppien historian tutkiminen on 1800-luvulla vaikeaa, koska maanomistaja saattoi perustaa ja lakkauttaa niitä mielensä mukaan eikä siitä tarvinnut tiedottaa viranomaisille. Virallisia asiakirjoja ei siis syntynyt. Joskus vastaan voi tulla yllättäen vaikka yksityiskirje, joka valaisee yksittäisen torpan historiaa. Sellaiseen törmäsin Kansalliskirjaston Alopaeus-suvun kirjekokoelmassa.

Hauhon Hyömäen kartanon valtiatar oli 1840-luvulla aatelisneiti Gustava von Platen (1791-1877). Häneltä on säilynyt kirje Hauhon kirkkoherra Karl Elias Alopaeukselle, joka koskee kartanolle kuulunutta Jääkärin torppaa ja sen asukkaiden kohtaloa. Kirje kertoo myös kiinnostavasti sitä, millaisia toimia ja päätöksiä saattaa piillä rippikirjamerkintöjen takana.

Korkeasti kunnioitettu Tohtori ja Rovasti!

Koska olen nyt ottanut Jääkärin torpan omaan viljelyyni Hyömäen kartanon alaisuuteen, niin olisi ratkaistava saavatko vanha torppari yhdessä vanhan vaimonsa kanssa apua pitäjältä tai ruodulta, joka voisi heidät elättää. En tiedä miten tämä asia pitäisi järjestää heidän suuren köyhyytensä tähden. He eivät voi pitää enää torppaa, joten otin sen itselleni hyvin huonossa kunnossa.

Vanha ukko elättää itsensä, vaikka hänellä onkin hyvin huono näkö, valmistamalla rattaanpyöriä ja muuta sen kaltaista, mutta vanha vaimo on jo kauan maannut vuoteessa toisten autettavana. Jonkun aikaa torppaa viljeli heidän poikansa vaimoineen, mutta nyt he ovat minulla muonatorppareina, ja heillä on kolme pientä lasta elätettävänä. Voiko heitä velvoittaa ruokkimaan ja pitämään huolta vanhuksistaan? Sen tähden jätän tämän asian herra tohtorin ratkaistavaksi heidän vaikean tilanteensa vuoksi ja anon apua näille vanhuksille kirkolta. Pojan vaimo voi parhaiten tehdä selväksi, kuinka on hänen anoppinsa laita. Olen parhaani mukaan kuvannut tilanteen. Teitä herra Tohtori aina suuresti kunnioittava Teidän nöyrin palvelijattarenne Gustava von Platen

Kyseinen Jääkärin torppa on sama, jota rippikirjoissa kutsutaan nimellä Elgin torppa. Siinä asuivat 1840-luvulla yli 60-vuotias Juho Matinpoika Elg ja vaimonsa Anna Matintytär. Juho Matinpoika mainitaan jääkärinä Hyömäessä vuodesta 1806. Kyseessä oli kevyen jalkaväen sotilas. Ruotsin armeijan ensimmäiset jääkäripataljoonat perustettiin Kustaan sodan (1788–1790) jälkeen, joten ei ihme, että uusi ja erikoinen titteli jätti jälkensä Hyömäen paikannimiin. Jääkärin torpan lisäksi Hyömäessä oli Jääkerinlahti, Jääkerinvainio sekä Jääkerinlato, jossa kylän nuoriso kävi 1900-luvun alussa tanssimassa. Jääkärin torpan rauniot olivat vielä 1970-luvulla näkyvissä Uittoonlahden pohjukassa. 

Hyömäen kartano ja Uittoonlahti vuoden 1940 kartassa

Kun sotaväki vuoden 1809 jälkeen lakkautettiin, jääkäri Juho Elgistä tuli Hyömäen kartanon torppari. Jääkärin torppa mainitaan maatorppana (jord torp) mikä tarkoitti, että sillä oli omat viljelykset toisin kuin muonatorpissa (statt torp). Muonatorpparit asuivat mökeissään, ja tekivät työtä kartanossa ja sen pelloilla. Gustava von Platen uudisti viljelyä samaan suuntaan kuin muutkin kartanonomistajat: maatorppareita korvattiin maatyöläisillä eli muonatorppareilla. Kartanoiden lähellä olevia torppia lakkautettiin ja niiden pellot liitettiin kartanon vainioihin.

Vanhusten hoito kuului lain mukaan aikuisille lapsille. Gustava-neidin kirje rovastille kertoo pieneltä osaltaan muutoksesta: yhteiskunnan eli seurakunnan tulisi huolehtia huonokuntoisista vanhuksista, jotta nuoret voisivat hoitaa työnsä ja lapsensa. Toisin sanoen pitää herraskartanoita pystyssä. Juhon ja Annan naimaton tytär Eeva Loviisa Elg mainitaan Jääkärin torpassa vielä 1840-luvun alussa ja hän olisi periaatteessa voinut huolehtia vanhemmistaan. Jostain syystä hän kuitenkin jatkoi piikana muualla. Lisäksi vanhin poika Juho Juhonpoika Elg vaimoineen asui Lautsian kartanon muonatorppareina. Hoitajia olisi siis vanhuksille ollut.

Jääkärin torpan vanhuksia ei jätetty heitteille, mistä Gustava piti huolen kääntymällä kohteliaasti mutta päättäväisesti kirkkoherran puoleen. Aatelisen neidin näennäisen nöyrä anomus oli samalla käsky, johon myös vastattiin. Kirkkoherran vastauskirjettä ei ole, mutta vastaus löytyy vuosien 1839-1849 rippikirjasta:

Pappi on kirjannut Elgin eli Jääkärin torpan kohdalle, ettei Juho Elg ole enää torppari, vaan itsellinen aivan kuten Gustava-neidin kirjekin kertoi. Vaimon kohdalle on tehty lisämerkintä kyrkofattig eli kirkonvaivainen. Seurakunta on siis antanut apua, kuten Gustava von Platen kirjeessään toivoi. Avioparin nuorin poika Simo Juhonpoika ja vaimonsa Anna Lovisa Petterintytär asuivat torpassa, mutta Simon kohdalle on merkitty, että tämä oli kartanon muonatorppari. 

Kovin pitkään Hauhon seurakunnan ei tarvinnut Jääkärin torpan vanhuksia elättää, sillä molemmat on merkitty kuolleiksi vuonna 1848. Simo Juhonpoika ja Anna Loviisa Petterintytär asuivat lapsineen Elgin eli Jääkärin torpassa vuoteen 1851, jolloin he muuttivat Alvettulaan. Simo Juhonpojan mainitaan olleen Bobackan omistajan Viktor Bosinin palveluksessa. Hyömäen Jääkärin eli Elgin torppa katoaa sen jälkeen rippikirjoista, mutta muistona siitä on edelleen ainakin Jääkärinvainiontie.

Gustava von Platenin omakätinen nimikirjoitus

Lähteet:

Kansalliskirjasto. Alopaeus-suvun arkisto. Kirjeenvaihto. Platen, Gustava von → Alopaeus, Carl Elias‎ (1837–1845).

KA Hauhon seurakunnan rippikirja 1839-1849.

Viljo Nissilä: Hauhon Hyömäen kartano. Hauhon Joulu 1970.

Maanmittauslaitos. Maanmittauslaitoksen vanhoja painettuja karttoja. Hauho 1940. Vanhat kartat.