Kristina Sahlon elämänpituinen matka Hauholle

Kristina Sahlo syntyi suunnilleen vuoden 1660 tienoilla, koska hän oli kuollessaan suunnilleen 79-vuotias. Hänen taustansa ja sukulaissuhteensa ovat epämääräisiä. Kristina Sahlo oli päätynyt jo nuorena neitona kauas valtakunnan rajamaille Itä-Suomeen Käkisalmen lääniin ja Salmin kreivikuntaan yhdessä veljensä Kristian Sahlon kanssa. Mistä he olivat kotoisin, jää hämäräksi, mutta mahdollisesti heidän juurensa olivat Ruotsissa. Alue, jonne he saapuivat, oli tuolloin Ruotsin voittomaata. Ehkäpä veli päätti etsiä onneaan idästä ja sisar seurasi mukana.

Vuonna 1651 kreivi Carl Gustaf Wrangelille lahjoitettiin kreivikunta, joka käsitti Salmin ja Suistam pogostat. Läänityksen keskus oli Hovi, joka kuitenkin hävitettiin ruptuurisodassa 1650-luvulla. Kreivin ja kreivikunnan palveluksessa ollut Kristian Sahlo rakennutti Hovin uudelleen talonpoikien päivätyönä. Hän solmi avioliiton Suistamon vuokraajan ja rajantarkastajan Magnus Arnanderin tyttären Kristina Arnanderin kanssa. Kristian naitti sisarensa Kristinan Sortavalan ja Pielisjärven vuokraajan Salomon Enbergin kanssa, joka mainitaan myös kapteenina Inkerin jalkaväkirykmentissä. 

Pielisjärvi oli suurpitäjä Käkisalmen läänin pohjoisosassa. Vuodesta 1653 se kuului kreivi Per Brahen Kajaanin vapaaherrakuntaan. Brahe itse ei tietenkään kreivikuntaansa asettunut, vaan antoi maat verovuokraajien haltuun. Läänityksen keskuspaikka rakennettiin Lieksaan. Valtakunnan rajaseudulla pystyi toimimaan itsevaltaisesti: Enberg pyrki saamaan haltuunsa koko alueen kaupankäynnin. Paikallista väestöä kohdeltiin toisinaan kovakouraisesti, ja moni ortodoksista uskoa tunnustava pakeni alueelta kauemmas itään. Uudissaukkaita tuli lännestä ja sekin aiheutti ongelmia.

Kristinan veljen Kristian Sahlon sanotaan kohdelleen talonpoikia julmasti vaatimalla liikaa päivätöitä eikä sallinut niiden maksamista rahalla. Tilanne kärjistyi siinä määrin, että talonpojat uhkasivat kapinalla ja Sahlo perheineen joutui lopulta pakenemaan.  Salomon Enberg ja vaimonsa Kristina Sahlo muuttivat Pielisjärveltä 1690-luvulla etelämmäs Sortavalaan osin samasta syystä. Tilanne kiristyi ja väki kävi herrasväkeä kohtaan uhkaavaksi. Elettiin myös vaikeita katovuosia. Salomon Enberg toimi Sortavalassa pormestarina. Perhekin kasvoi: poika Kristian ja tytär Maria on merkitty syntyneiksi 1690-luvulla Pielisjärvellä. Poika Karl syntyi vuoden 1700 tienoilla, ja tytär Katarina vuonna 1701 Käkisalmessa. Perheeseen syntyi myös tytär nimeltä Kristina.  

Koli, Pielisjärvi

Vuonna 1700 syttyi suuri Pohjan sota. Salomon Enberg lähti sotaan ja jäi vuonna 1704 Narvan taistelussa vihollisen vangiksi, mutta onnistui kuitenkin pakenemaan. Vuonna 1708 hänet mainitaan luutnanttina Hämeen jalkaväkirykmentissä, mikä selittää perheen päätymiseen Karjalasta Hämeeseen. Kuuluisan Pälkäneen Kostianvirran taistelun jälkeen 1714 Enberg jäi uudelleen vangiksi, mutta pakeni jälleen.

Kristina Sahlo asettui lapsineen Hauholle Rukkoilan Niemen ratsutilalle joskus isonvihan jälkeen 1720-luvun alussa. Hänen kanssaan asuivat poika vänrikki Karl Enberg ja vaimonsa Katarina Castelia. Kristina Sahlo oli tuolloin jo 60-vuotias, paljon nähnyt ja kokenut nainen.

Mitä hän mahtoi ajatella elämänsä kulusta ensin Itä-Suomessa vauraan Hovin emäntänä ja sitten Sortavalassa pormestarin vaimona. Aviomies lähti sotaan, ja Kristina yritti selviytyä lastensa kanssa isonvihan myrskyissä. Millainen oli se Kristina Sahlo, joka lopulta katseli Rukkoilassa Iso-Roineen aaltoja? Vertasiko hän sitä mielessään Pieliseen ja Laatokkaan? Miten hän suhtautui hauholaisiin talonpoikiin? Kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Hänen oli pakko sopeutua parhaansa mukaan aina sinne mihin aviomiehensä perässä päätyi. Se oli aviovaimon osa.

Hauholaiseen säätyläistöön Kristina Sahlo sopeutui ainakin sikäli, että hänet mainitaan vuonna 1730 Hyömäen kartanon Fredrik Johan von Kraemerin tyttären kummina. Kristinan poika Karl Enberg oli erityisen suosittu kummi myös Rukkoilan talonpoikien keskuudessa.

Köyhyyteenkin Kristina Sahlon oli pakko sopeutua. Niemen ratsutila oli annettu Kristinalle vuonna 1728. Poika vänrikki Karl Enberg hoiti tilan asioita äitinsä puolesta, mutta velkaantui pahoin Juho Heikinpoika Suttiselle, joka vaati ratsutilaa velkoja vastaan itselleen. Velkaa oli jääty myös turkulaiselle kauppiaalle. Kustannuksia oli tullut peräti 280 taalaria Salomon Enbergin säädynmukaisista hautajaisista. Taloudellinen tilanne oli huono. Isäntä oli haudattu komeasti, mutta Kristina Sahlon kuollessa 7.4.1740, tilanne oli se, että hänet piti haudata köyhyyden takia seurakunnan kustannuksella. 

 

Kuvat:

Venny Soldan-Brofeldt, 1892. Feresiasuinen tyttö Tuulijärveltä. Järvenpään taidemuseo.

Eero Järnefelt: Koli. Järvenpään Taidemuseo.

Sortavala 1800. Otto Carl von Fieandt. Historian kuvakokoelma. Museovirasto.

KA Hauhon haudattujen luettelo 1740

Mökin Jussi ja Hyömäen arpajaiset 1880

Hämeen Sanomissa julkaistiin lukijakirje Hauholta 30.7.1880, jossa kuvailtiin Hyömäen kartanossa pidettyjä arpajaisia, joilla kerättiin rahaa hopeisiin kynttilänjalkoihin Hauhon kirkkoon. Millaista oli hauholaisissa iltahuveissa vuonna 1880? Se selviää tästä.

Hauholta heinäkuun 26. päivänä 1880:

Vaikka minä en oikein tiedä mitä parempi kansa siitä tykkää, kun tämmöinen äkkinäinen maanmies rupee kynää käyttämään Hämeen Sanomissa, jolla on paljon oppinutta väkeä lukijoina, olen minä kumminkin uskaltanut pännään ruveta saadakseni arvoisille Hämeen Sanomien lukijoille, varsinkin oppimattomalle kansalle, johon minäkin luen itseni, mutta myös oppineille, jos mieli heidänkin lukea tekee, parilla sanalla kertoa eilen Hyömäen kartanossa olleista arpajaisista.

Hauhon pitäjän ompeluseura oli päättänyt panna toimeen arpajaiset hankkiakseen siten hopeiset kynttilänjalat seurakunnan kirkkoon. Monta kieltä pääsi liikkeelle tätä tämmöistö tarkoitusta vastaan, ja kuulin minäkin pistettävän koko lailla ankaria sanoja asiasta, mutta toisten mielestä taas ei hullumpaakaan ollut saada kirkonvalo nousemaan kirkkaasta lähteestä, nimittäin hopeajaloista. Olipa vaan nyt miten olikaan, mutta saatiin sitä kumminkin huvit toimeen sekä vasta- että myötämieleen.

Ilma kyllä jo juhlapäivän aamulla kävi kamalaksi, jottei meidänkään kylästä kaikki ne, mitkä aikeessa olivat mennä, uskaltaneet sateen alle lähteä, vaan minä kuitenkin uskalsin koettaa päästä paikalle. Pälkäneellä tiesin kyllä kansanjuhlat oleviksi, vaan minä kun arvelin pahemmaksi vielä kastuvan siellä, missä oli taivasalla oltava, niin käänsin tienhaarasta Hyömäkeen päin, vaikka olis vähän mieleni tehnyt Pälkäneelle. Sama tuuma oli muillekin tuupannut päähän, koska niitä näkyi itse pälkäneläisiäkin vaeltavan Hauholle.

Tuossa kuuden vaiheilla olin perillä ja hauskaa se oli katsella, kun pihakin oli rappusten ympärillä koristettu niin, että hyvin tiesi mistä piti sisään mentämän. Kun olin minäkin, niin kuin muut, saanut itselleni 75 penillä sisäänpääsymerkin lunastetuksi, astuin juhlasaliin. Se olikin hyvä jos muuallakin, niin kuin nyt Hyömäessä, sinisiä silkkinauhasolmuja (herrasväki taitaa sanoa niitä ruseteiksi) käytettäisi pääsymerkkinä, niin ei maksamatonta kansaa pääisis sisään, niin kuin on tapahtunut, kun paperipilettejä on annettu. Niin, minulta taisi unohtuakin sanoa, että se silkisolmukka pistettiin neulalla takin etukaulukseen.

Kun sisään tulin, niin pisti oikein oudosti silmääni niistä paljoista koristuksista, kun siellä oli nähtävänä. Salin peräseinälä oli kaikki voitot ladottuna niin kauniisti, luontonsa mukaan aina toisiinsa, ettei ollut missään liikaa komeutta eikä taas toisessa paikassa köyhyyden todistusta. Voittojen arvoisuutta minä en niin ymmärtänyt laskea, mutta paljo kalua siellä oli semmoista, jota olisin itselleni tahtonut, esim. yksi suuri tupakkikukkaro, joka oli tehty valkoisesta kankaasta, mutta se oli kuvallista, ja ne kuvaukset olivat korollaan. Arpa maksoi 25 penniä ja minä ostinkin niitä toistakymmentä, mutta kun ei onnistunut sen kukkaron sattua minun lipulleni, niin minä herkesin ostamasta. Se minua kyllä harmitti, etten sitä saanut, mutta kun sitten mulle sanottiin, että se olikin semmoinen esine, jolla kahvipannua jähtymästä varjellaan, niin minä lepyin, koska se on mulle yhdentekevä, jos sellainen kalu, jota ei mulla olekaan, on lämmin taikka kylmä. 

Katon alta, ympäri koko salia, eikä niitä olekaan monin paikoin niin suuria salia kuin Hyömäen, oli kierretty seppele, ja siihen vielä sinne tänne ruusuja pistetty, ihanteeksi. Kun arvat oli myyty, niin rupesivat Rantalan pojan soittamaan eikä sitten enää huilut hiljenneet ennen kuin kello kolme aamulla. Paljon oli tanssiväkeä eikä tahtoneet jalat väsyä valssista eikä polkka-polka loppua. Mutta sitten tuli siihen hauskaan seuraan semmoinen soma häiriö, kun parempi kansa yksistään pääsi laattialle. Minusta olisi ollut purppurin vuoro nyt käsissä, ja siihenhän sitä pojat jo hankkivatkin, mutta kun siinä soitto nousi, niin herrasväki rupesikin aivan omaa karkeloansa pitämään. Kerran kaupungissa käydessäni pääsin sattumalta minäkin oppineen kansan tanssia näkemään, jota sanotaan ranseesiksi ja joka oli hyvin sievää, vaan tämä oli niin lystimäistä ja juuri kuin jotakin sekasortoa olisi ollut. Nauratti se meitä äkkinäistä kansaa, kun herrat siinä yksinään tanssivat, ja pisti vähä vihaksikin monen, kun ei saanut siitä kielestä selkoa, jota tuo johtaja huusi toverilleen, (niin se oli soinnultaan kuin ruotsi, mutta en minä sitä sentään siksi uskalla sanoa), mutta kyllä me sen kumminkin mielellämme anteeksi annoimme, kun nähtiin että siinä oli vaan vallan lapsellista väkeä, joka ei kaupungissa ehkä oikein ole päässyt vuoroon, ja jolta ei kannata niin varsin paljon vaatia. 

Franseesi on tuttu enää lähinnä promootiotanssiaista

Ja saatiinhan me sitten perästäpäin pistää purppuria, kun tanssiaherrasväki meni kotiin. Eikä kenenkään heistä pidä sanoistani suuttua, vaan katson sen vallan viisaaksi, että kuki rätireerää ja avanseeraa – ne sanat minä erotin tuon johtomiehen puheessa – tässä maailmassa aina tarpeen ja tilaisuuden mukaan.

Mutta Hyömäkeläisille, ja varsinkin isäntäväelle, tahtoisin minä lausua lämpimät kiitokset siitä suuresta vaivasta, jota he olivat tilaisuutta varten nähneet ja siitä ystävällisyydestä, jolla he kansaa kohtelivat. Samaten tulee kiitosta paljo niille muille, jotka olivat työtä tehneet huvien toimeenpanossa. Se on nimittäin aina lystiä, kun pääsee hauskaan juhlaan ja hauskat ne todella olivat nämä Hyömäen arpajaiskemut. Ja kaikki käyttivät itsensä siististi.

Mitä tulee itse tarkoituksen saavuttamiseen, niin sain tiedon isäntäväeltä, että puhdas voitto nousi 381 markkaan, joka ei hyljättävä summa olekaan. Tulevaisuudessa sitten, jos minä joskus Hauhon kirkkoon pääsen talvisajalla, ja silmiini iskee valonsäteet kynttilöistä, joita kannattaa komeat hopeajalat, niin on niin hupaista.

Se minua hyvin hävettää, kun minun täytyy nimeni ilmoittaa, mutta koska minä olen kuullut, ettei sanomiin oteta yhtään kirjoitusta, jossa ei ole nimeä alla, niin kai täytyy minun sanoa se. Oikea nimeni kirjoissa on Isak Leanter Sundholm, mutta kyläläisten kesken tunnetaan minä nimellä

Mökin Jussi.

Hämeen Sanomat 13.8.1880:

Oikaisu: Mökin Jussin ilmoituksessa Hyömäen arpajaisista on oikaistava nettotulojen summa 330 markaksi. Huomattiin jälestäpäin, ettei oltukan laskettu pois kaikkia menoja

Hyömäkeläinen

Talousmamsellista myllärinemännäksi

 

Hauhon Sappeen Alastalossa palveli taloudenhoitajattarena 1830-luvulla Wilhelmina Sederhom, jonka perhehistoria mutkittelee Rymättylään. Isä Johan Petter Sederholm oli tullut Rymättylään 1790-luvulla puutarhuriksi Tukholmasta ja avioitui Lisa Pacchalenin kanssa. Perhe oli vaeltanut rannikolta töiden perässä Akaaseen ja Hämeenlinnaan, jossa heille syntyi tytär Wilhelmina vuonna 1801, vaikka häntä ei löydykään syntyneiden luettelosta. Wilhelminan veli ja isänsä kaima Johan Petter harjoitti myöhemmin isänsä tavoin puutarhurin ammattia Sääksmäen Jutikkalan ja Pälkäneen Myttäälän kartanoissa.

Ruotsia puhuva Wilhelmina Sederholm oli säätyläisyyden rajamailla, mistä syystä häntä nimitettiin kirkonkirjoissa toisinaan neidiksi (jungfru) eikä piiaksi. Kasvatus ja kieli antoivat mahdollisuuden ansaita elanto Hämeen kartanoissa talousmamsellin ja kamarineidon välimuotona. Wilhelmina aloitti työuransa Lammilta, josta hän muutti vuonna 1822 Hauhon Sappeen Alastaloon, jossa viipyi vain vuoden. Pesti jatkui Hauholla Hahkialan kartanossa, jossa Wilhelmina Sederholm palveli neljä vuotta. Jostakin syystä hänet mainitaan vuonna 1829 kirkonkylän itsellisten joukossa. Syytä ei tiedetä. Kenties hän oli sairaana tai sitten hän kävi hoitamassa jossakin omaisiaan: siihen kaikilla palveluspakon alaisilla oli oikeus.

Vuonna 1830 Wilhelmina muutti uudelleen Sappeen Alastaloon, jossa hän tällä kertaa hoiti taloudenhoitajattaren tehtäviä peräti kymmen vuotta. Apua tarvittiin, sillä kartanon vanha 81-vuotias herra Christopher Schildt oli kuollut vuonna 1828 ja hänen leskensä rouva Hedvig Catharina Björckell haudattiin 1831. Kartanon neiti Gustava Albertina oli avioitunut 1828 nimismies Johan Fredrik Schmidtin kanssa. Uusi isäntä kapteeni Georg Wilhelm Schildt oli poikamies, joka sellaisena myös pysyi. Lisäksi kartanossa asuivat Georg Wilhelmin tädit Hedvig ja Ebba Maria, jotka olivat jo yli 70-vuotiaita. Perimätieto kertoo, että Alastalon kartanon keittiö oli muuta huoneistoa kahta porrasta alempana ja sen ovessa oli pieni pyöreä tirkistysreikä, josta voitiin salaa valvoa palvelijoita. Tirkistysreikä ei tuntunut haittaavan Wilhelmina Sederholmia. Voisi olettaa, että hän suorastaan nautti voidessaan pyörittää kartanon taloutta vapaasti.

Hauhon Sappee sijaitsee kaukana kirkonkylästä, mutta lähellä Vihavuoden vilkasta myllykylää. Kanssakäymistä tapahtui muunkin kuin vain jauhatuksen tiimoilta. Wilhelmina tutustui Nikkarin myllyn väkeen. Myllärinä oli David Juhonpoika, joka oli avioitunut 1807 naapurimyllyn Rekolan tyttären Maria Kallentyttären kanssa. Perheessä varttui kolme poikaa. David Juhonpojalla oli arvostettu asema myllykylässä eräänlaisena järjestyksenvalvojana (uppsyningsman). Pyrkimystä oli säätykierrossa ylöspäin, sillä vanhin poika Kalle oli laitettu koulutielle. Hän päätyi aikanaan nimismieheksi Hollolaan.

Heinäkuussa 1839 David Juhonpojan vaimo Maria kuoli. Kuolinsyyksi merkittiin vesipöhö. Mylläri David oli nyt 58-vuotias leski – katse kääntyi Alastalon talousmamselliin 38-vuotiaaseen Wilhelmina Sederholmiin. Kului vuosi, ja 12.7.1840 pari vihittiin. Wilhelmina otti luokseen veljentyttärensä Anna Gretan ja Wilhelminan. Veli Johan Petter Sederholm oli edennyt Pälkäneellä puutarhamestarista siltavoudiksi ja nimismieheksi. 

Nikkarin myllyn aluetta

Mahtoiko osin ollut suunniteltua se, että Anna Greta Sederholm ja Davidin poika Erik Vilhelm avioituivat vuonna 1852. Ruotsia puhuva talousmamselli veljentyttärineen tuki Nikkarin perheen sosiaalista nousua. Erik Vilhelmillä oli vihittäessä jo sukunimikin: Renfors. Säätyasteikossa nousun kulmakiviä olivat avioliitot, ruotsin kieli ja koulutus. Nikkarin myllärisuku onnistui, ja toisaalta Alastalon talousmamselli turvasi oman ja veljentyttärensä tulevaisuuden. Vaikka heillä oli asema, heillä ei ollut maata eikä myötäjäisiä. Eikä silti pidä unohtaa, että rakkaudellakin saattoi olla osuutta eikä vain järkeilyllä. 

Wilhelminan ja David Juhonpojan yhteinen taival Vihavuoden Nikkarin myllyllä kesti 14 vuotta. David kuoli helmikuussa 1854 ”vilutautiin” (frossa). Wilhelmina ei syystä tai toisesta halunnut jäädä Nikkarin myllylle, vaan otti pestin Hauhon kirkonkylään pappilan talousmamselliksi. Ehkä hän 53-vuotiaana kaipasi vilkkaampaa elämää säätyläispiireissä. Terveys kuitenkin kesti vain kolme vuotta: Wilhelmina Sederholm merkittiin kuolleeksi keuhkotautiin 6.3.1857.

Tädin ja veljentyttären kohtalona oli heikkorintaisuus. Tasan kuukautta myöhemmin 6.4.1857 kuoli keuhkotautiin myös Wilhelminan veljentytär, Nikkarin emäntä Anna Greta Sederholm 35-vuotiaana. Hän ehti synnyttää kaksi lasta Olga Marianan ja Selma Josefinan. Erik Vilhelm Renfors avioitui uudelleen Sotjalan Puuskan talon tyttären Karoliinan kanssa. Renforsien suku jatkui Hauhon Vihavuodessa, Hollolassa ja Padasjoella.

 

Lähteitä:

Tekstissä mainittujen seurakuntien kirkonarkistojen asiakirjat.

Arja Ollila: Koskis, vihaisen vuolteen kylä. Historiallisia tutkimuksia, kuvia ja kertomuksia Vihavuoden kylästä. 2018

Turisttidsskrift 01.10.1916 no 5/ Matkailulehti 01.10.1916 no 5.

Kalmbergin kartasto 1855-56

KA Maanmittaushallituksen uudistusarkisto: H16:14/1-10Puutikkala; [nimeke on kirjattu kokonaisuudessaan Tietosisältö-kenttään]1785-1795, jakso 2.