Kartanon hyvä paimen

Kartanot tarvitsivat monenlaisia työntekijöitä, joista keskinäisessä hierarkiassa viimeisimpiä vaan ei vähäisimpiä oli paimen. Aidattuja lehmilaitumia ei ollut, vaan karja käyskenteli metsissä ja peltojen liepeillä. Yksi lehmä valittiin kellokkaaksi, jonka kaulassa kilkattava lehmänkello ilmaisi missä kuljettiin. Karja oli kesäisin paimenen vastuulla. Toisin kuin joskus näkee väitettävän, pikkupoikia tai heikkokuntoisia vanhuksia ei ollut Hauholla kyläpaimenina 1700- ja 1800-luvuilla. Se oli miesten työtä.

Lehmänkello

Antti Erkinpoika syntyi vuonna 1750 Hauhon Ilmoilassa, mutta hän asui useita vuosia Vitsiälän Penttilässä. Samaan kylään tuli Tekkarin piiaksi Tuuloksesta muuttanut Sofia Heikintytär. Töiden lomassa tutustuttiin ja häitä vietettiin palvelusvuoden päättyessä marraskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1789. Aviopari asettui aluksi Penttilään, jossa syntyi vuoden päästä tytär Sofia, joka piti hätäkastaa, mutta tyttö jäi henkiin. Hänet merkittiin myöhemmin lastenkirjassa ”vialliseksi”, ja lapsella todettiin lisäksi kaatumatauti. Sofia oli aikuisenakin ”heikkomielinen” eikä päässyt ripille. 

Perhe muutti vuonna 1792 Lautsiaan Särkisillan lähelle Hakalan torppaan, jossa perheeseen syntyi vielä tytär Anna Kaisa. Antti sai kartanon paimenen toimen nelikymppisenä. Paikka vapautui, kun entinen paimen muutti pois. Kenties Antti oli osoittanut kykynsä karjan kaitsentaan jo Vitsiälässä. Lampaita ja vuohia voitiin pitää saarissa, mutta karjaa laidunnettiin lähimetsissä. Paimenen työ oli kausityötä toukokuusta mikkelinpäivään, joten palkaksi saatua viljaa piti säästää. Kyläpaimenet saivat myös ”joulupaisteja”, muita ruokatarpeita sekä pellavia. 

Paimenen turvana karjan kanssa oli torvi ja sauva. Sudet ja karhut olivat todellinen uhka vielä 1800-luvun alussa, joten paimenilta vaadittiin rohkeutta. Pitäjällä kiersi hurjia tarinoita, kuinka susilauma oli öisin jahdannut matkalaisia tai hiiviskellyt pihapiirissä. Osa oli totta, osa tarinaa. Mutta kirpeässä pakkasyössä kiirivä susien ulvonta oli tuttua asukkaille. ”Viime yönä ulvoivat sudet kauheasti Syrjän metsässä, ” kirjoitti Luopioisten Lemmettylän notaari Johan Wallenius päiväkirjaansa 12.12.1798. Huhtikuussa 1811 susi oli vienyt Walleniukselta emakon. Tammikuun 13. päivänä vuonna 1817 hän kirjoitti päiväkirjaansa, kuinka keskipäivällä sudet olivat tappaneet sänkipellolla ulkoilleen talon parhaan lehmän.

Paimentorvi

Paimenia kunnioitettiin ja vähän pelättiinkin. Vielä 1736 kyläpaimen tuomittiin Hauholla taikojen tekemisestä kirkkorangaistukseen. Tämä oli keväällä suojannut kylän karjaa kiertämällä sen leppäkeppien kanssa. Hauhon ainoa noituudesta kuolemaan tuomittukin oli 1600-luvulla pelkoa herättänyt kyläpaimen Esko Niilonpoika Miehoilasta. Eskon uskottiin pystyvän nostattamaan sudet ja karhut karjan kimppuun, jos hän ei saanut taloista mitä pyysi. Lautsian paimen Antti Erkinpoika eli jo toisenlaisessa maailmassa, mutta kenties hänkin turvautui vielä vanhoihin karjataikoihin. 

Antti Erkinpoika toimi kartanon paimenena vuodesta 1792 vuoteen 1824 asti, siis 32 vuotta. Ikä alkoi jo painaa 75-vuotiasta miestä. Antin kaltaisille ”eläkeikä” tarkoitti usein köyhyyttä ja turvattomuutta. Pitäjänkokous merkitsi Antin vaimoineen ruotuvaivaiksiksi syyskuussa 1824. Se oikeutti saamaan elatusta seurakunnalta. Sofialle titteli tuli jo aiemmin 1820-luvulla. Hän ei ollut kunnossa, vaan merkitty ”heikkomieliseksi”. Mitä se käytännössä tarkoitti, jää hämäräksi. Se saattoi tarkoittaa joko mielisairautta tai jotain muunlaista poikkeavuutta. 

Nuoremmalla tyttärellä vuonna 1797 syntyneellä Anna Kaisalla oli omat murheensa. Hän sai merkinnän ”huono lukija” eikä ripille pääsy ollut helppoa – ei mennyt läpi vielä neljännellä eikä viidennelläkään yrittämällä. Miehoilan Juntulaan piiaksi palkattu 18-vuotias Anna Kaisa oli kovilla. Vasta vuonna 1816 hän sai viimein armon ja pääsi kuin pääsikin ripille: yhdeksännellä yrittämällä. Olisiko ollut palveluspaikalla vaikutusta? Anna Kaisa oli nimittäin ripille pääsyn aikaan Hauhon kappalaisen Emmanuel Waldénin perheessä piikana… 

Lehmiä kesämaisemassa

Iäkäs ruotuvaivainen Antti Erkinpoika vaimoineen ei päätynyt toisten ruotuvaivaisten tavoin kenenkään nurkkiin. He saivat asua elämänsä loppuun Lautsian kartanolle kuuluvassa torpassa. Sillä oli iso merkitys. Antti-paimenen kuoltua yli 80-vuotiaana vuonna 1838, leski Sofia jäi Hakalan mökkiin asumaan. Tuolloin todettiin, että mökki on isossajaossa päätynyt Lehtelän kylän alaisuuteen. Lehtelän asukkaille oli annettu maa-alue ja rantaniittyjä Särkisillan pohjoispuolelta. Vaikka Sofiaa nimitettiin ”heikkomieliseksi”, hän siis kykeni asumaan yksin. Tosin hänen mainitaan olleen heikkokuntoinen ja kulkevan mahdollisesti myös kerjäämässä. Sitä ei pidetty sopivana, mutta vaikea sitä oli estääkin, kun Sofian ymmärryskyky oli heikentynyt.

Mennyt maailma oli turvaton paikka köyhille vanhuksille. Toiselle paikkakunnalle palvelukseen lähteneet lapset eivät pystyneet hoitamaan vanhempiaan, vaikka siihen olisi ollut haluakin. Pahimmassa tapauksessa yksinäisen vanhuksen elo ruotuvaivaisena jonkun talon elättinä saattoi muodostua kurjaksi. Siihen nähden Antti ja Sofia olivat onnekkaita: heillä oli loppuun asti Lautsian kartanosta katto päänsä päällä.

Kuvat:

Lehmänkello. Seurasaaren ulkomuseon kokoelmat. Kansallismuseo. Finna.

Paimentorvi. Honkajoki. Heikkilä, Juha. DIGI- Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa.

Hjalmar Munsterhjelm: Lehmiä kesämaisemassa. Bukipedia.