Iltahetki Hyömäen kartanossa

Mathilda von Kraemerin kirjoittamat muistelmat 1840- ja 1850-luvuilta osa 1

Hauhon Hyömäen kartanon valtiatar neiti Gustava von Platen ja hänen sisarentyttärensä Thilda von Kraemer tekevät käsitöitä ja syövät illallisen

Uneksin itseni takaisin Hyömäen iltaan… Me istumme pienessä förmaakissa, vierashuoneessa, joka on samalla makuuhuoneenani. Ikkunoiden välissä on suuri toalettipöytä soikeine peileineen ja monine laatikoineen, jotka ovat täynnä mitä erilaisimpia kapineita. Ne lokerot olivat ainaisen kiinnostukseni kohde. Sieltä löytyi pikkutavaraa, etupäässä muistoja ja lahjoja. Mutta oli siellä myös eräs lukittu laatikko, jonne tiedonhaluni ei päässyt ulottumaan. Minä kai olin liian tyhmä tai sitten liian ujo pyytääkseni lupaa saada katsoa laatikon sisältämää aarretta. Se oli paperia, sen toki tiesin, ja ne paperit olisivat ehkä mielellään luovuttaneet runoutensa ja rakkautensa sille lämpimästi sykkivälle sydämelle, jollainen minulla tuolloin oli. Ne kuuluivat yksinäiselle naiselle, jonka kätketyt tunteet olivat kenties kerran eläneet paperien sivuilla, ja sittemmin vanhoilla päivillä jääneet kätköön, tai – ehkä tarkemmin sanoen – unohtuneet. Pitkä ja yksinäinen elämä maalla: miten paljon kiitollisuuden, ahdistuksen, surun hetkiä – ehkä koskaan kenellekään niistä uskoutumatta, yksinäisyyden hetkiä. 

Hyömäen kartano

Tätini ja minä, siellä me istuimme sinä iltana samoin kuin niin monina muinakin iltoina – siihen aikaan vietin usein muutamia viikkoja tätini luona – töidemme parissa pyöreän messingillä reunustetun pöydän ääressä. Sen kiiltäväksi hiotun pinnan keskelle oli maalattu laatukuva. Tädilläni oli silmää ompelutyölle sekä hyvää makua että tunnetta kaikkeen käsityöhön. Ja miten ahkera hän olikaan, aina työntouhussa. Minulla taas ei ollut yhtäkään näistä ominaisuuksista, mutta tulisin vielä niitäkin oppimaan. Ja tätini oli kyllin julma laittaessaan minut ratkomaan huonosti ompelemiani päärmeitä. Minä tosin yritin noudattaa ompelutyöstä paremmin perillä olleen serkkuni neuvoa, että terävillä saksilla voi siistiä näkyviin jäävät langat, ja siitä syntyy oiva päärme. Mutta sellainen menettely ei suinkaan kelvannut taitavalle tädilleni. Siksipä ryhdyinkin lukemaan hänelle ääneen, johon olimme molemmat tyytyväisiä. Siitä selviydyin paremmin. Keltainen täyspuinen kirjakaappi sisälsi molemmille rakkaita kirjakokoelmia, sillä meillä oli sama maku kirjojen suhteen. Sen saman kaapin hän jätti minulle myöhemmin perinnöksi. 

Näin valmistui 1800-luvulla suosittu olutjuusto

”Menehän katsomaan, joko illallisemme on pian valmis”, sanoi tätini ja lähdin puikkelehtimaan punaisten silkkihuonekalujen lomitse läpi pitkän hämärtyvän vierashuoneen. Huone, joka oli melkeinpä kuin pyhitetty arkiaskareille. Seuraavaksi avasin piikojen kamarin oven – siihen aikaan puhuttiin ”piioista” näkemättä mitään vikaa sitä nimeä kantavassa ihmisessä – sisällä istuskeli ”kolme neitoa rallattavaa,”* joista yksi kangaspuilla, toinen rukin ääressä tai sitten muissa töissä. Suuressa kaakeliuunissa rätisi iloinen valkea ja sen edessä seisoi nuori renki Raffo, jolla oli mustat kiharat ja salamoivat silmät. Kartanon Adonis, joka lämmitteli jäisiä käsiään sekä samalla tyttöjen ei niin kovin jäisiä sydämiä. Minäkin juttelin ja lämmittelin. Ja ajattelin, että kuinka kauhean hauskaa olikaan olla tällaisessa vilkkaammassa seurassa. 

Olutjuustomuki vuodelta 1850

Niin erilaista kuin siinä hienostuneessa mutta autiossa talon osassa, josta minä sinne tulin. Heti kun sain vakuutuksen, että ruoka oli valmiina, kiirehdin ilmoittamaan siitä tädille. Sitten me marssimme ruokasaliin – oikeastaan se oli kyllä tambuuri, eteissali, mutta arkena se sopi ruokasaliksi. Sinne, puolikkaalle pyöreää pöytää oli katettu meille illallinen: muhennettuja papuja lämpimien lihapullien kera tai sitten portulakkaa ja suolakinkkua sekä lisäksi olutjuustoa, tuoretta voita ja leipää. Pitkään emme istuneet valveilla, vaan laittauduimme molemmat nukkumaan. Minä mukavalle vuoteelleni silkkitäkin alle. Täti seuraavaan huoneeseen yksinkertaisempaan vuoteeseensa. 

Sain nukkua niin pitkään kuin halutti, mutta täti oli ylhäällä jo varhain pitämässä neuvoa vouti Adamin kanssa tulevan päivän maanviljelystöistä. Sen jälkeen hän istui mustaksi maalatun kirjoituspöytänsä ääressä syventyen edessään olevaan päivätyökirjaan tai vaelteli huoneessa hyppysellinen nuuskaa sormissaan. Kaikki kuulostaa kovin yksitoikkoiselta ja sitä se olikin, mutta en muista koskaan silti pitkästyneeni.

Portulakka oli herrasväen suosituimpia keittiökasveja

* Viittaus Gustaf Frödingin vuonna 1894 kirjoittamaan runoon "Kolme neitoa rallattavaa."

Käännös: Tiina Miettinen

Lähteet: 
Nutid no 2-3, 8/1917 Några barndoms- och ungdomsminnen. M.v.K
Kuvat:
Hauho-Seuran arkisto, automaattiväritys
Bohusläns museum. Ölostmugg omk. 1850, S14UM Kulturhistoriska samlingen
Pellervo 23.12.1915 (olutjuuston ohje)

Finska Trädgårdsodlaren 1/1907 (portulakka)