keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Vanhan kartanon Matilda


Hauhon Hyömäen kartano ja erityisesti sen tarinat von Kraemerien ajalta ovat lähes kadonneet. Sattuma toi kuitenkin eteeni Nutid-lehdessä vuonna 1917 julkaistut 13 sivuiset ruotsinkieliset muistelmat, jotka keskittyvät Hyömäen kartanoon. Ne on hienovaraisesti allekirjoitettu nimimerkillä M.v.K. Onneksi kirjoittaja jätti vihjeitä, jotka ohjasivat jäljille. Lukko avautui – ja eteeni vieri toinen toistaan kiehtovampia tarinoita Hyömäen kartanosta ja sen liepeillä 1840-luvulla eläneistä ihmisistä. Käännän ne suomeksi ja julkaisen tällä blogilla täydennettynä tekstissä mainittujen ihmisten elämäntarinoilla.


Esitelläänpä aivan ensiksi muistelmien kirjoittaja, joka paljastui Ulrika Matilda von Kraemeriksi. Perheen ja ystävien kesken häntä kutsuttiin Thildaksi tai Matildaksi. Ulrika Matilda syntyi 17.3.1833 Hyömäen kartanossa ja oli vanhempiensa kahdestoista lapsi. Heistä vain kahdeksan eli aikuisiksi. Vanhin poika Carl Gustaf Mortimer oli tuolloin jo 16-vuotias ja aloittanut Haminan kadettikoulun. Perheen isä Carl Johan von Kraemer oli eversti ja ritari. Hän oli vuonna 1816 avioitunut serkkunsa Ulrika Charlotta von Platenin kanssa, joka oli Lammin Vanhankartanon tytär. Heidän aikanaan Hyömäkeen nousi tyylikäs kartanorakennus, joka edusti muodikasta uusklassismia. Hiljainen kartano sai samalla uuden elämän.

Pienen Ulrika Matildan kummeina olivat äidin veljen vaimo kapteenin rouva Rosalie von Kraemer, neidit Taube ja von Kraemer sekä Hauhon Bobackan kapteeni Bosin ja isän pikkuserkku Tyrvännön Lahdentaan isäntä majuri Gustaf von Kraemer. Vain reilu vuosi Ulrika Matildan jälkeen perheeseen syntyi vielä yksi tytär Sofie Henriette Adelaide, mutta murheellisella hetkellä – vain muutama kuukausi 51-vuotiaan isänsä äkillisen kuoleman jälkeen. Isän kuolema mullisti perheen elämän. Leskirouva ei jäänyt miehensä kuoleman jälkeen kartanoon, vaan muutti lapsikatraansa kanssa Hämeenlinnaan. Hyömäen kartanon otti hoiviinsa hänen naimaton 40-vuotias sisarensa Sofia Gustava von Platen. Thilda sisarineen vietti kesäisin paljon aikaa Hyömäessä tätinsä luona. Sitä aikaa hän muisteli kaiholla vielä yli 80-vuotiaanakin.

Thildan kummisetä Gustaf von Kraemer

Thildan veljet lähtivät Hämeenlinnasta sotilasurille yksi toisensa jälkeen. Loistavimman uran teki vuonna 1829 syntynyt Oskar von Kraemer, josta tuli Venäjän laivaston amiraali ja keisarin kenraaliadjutantti. Vanhin sisar Margareta Christina avioitui vuonna 1839 aliluutnantti Henrik Johan Standertskjöldin kanssa ja emännöi sen jälkeen Vanantaan kartanoa. Toinen sisar Charlotta Maria avioitui sisarenmiehensä serkun Johan Fredrik Standerskiöldin kanssa. Todetaanpa tässä, että Thildan sisarenpoika Hugo Standertskjöld osti Karlbergin kartanon ja perusti Aulangon puiston.

Thildan suruksi leikkitoveri ja pikkusisko kuoli vain 22-vuotiaana vuonna 1856. Thildan tavoin jäi naimattomaksi myös pari vuotta vanhempi sisar Rosa eli Carolina Gustava Rosalie. Äidin kuoltua vuonna 1864 naimattomien Thildan ja Rosan piti järjestää elämänsä uudelleen. He olivat molemmat yli 30-vuotiaita mikä merkitsi säätyläisnaisille pääsääntöisesti elinikäistä naimattomuutta.

Äidin sisar Lovisa Margareta oli vuonna 1811 avioitunut vapaaherra Gustaf Henrik von Willebrandtin kanssa. Avioliitto oli kestänyt vain kahdeksan vuotta ja päättynyt aviomiehen kuolemaan. Vapaaherratar von Willebrandt oli 80-vuotias ja asui 1860-luvulla leskenä Turussa. Thilda neiti katsottiin soveliaaksi muuttamaan Turkuun ja huolehtimaan vanhasta sairaasta tädistä. Vanha vapaaherratar kuoli jo vuonna 1868. Sukulaisverkostosta löytyi nopeasti uusi huolettava leskiarmo. Thilda muutti kuvernöörinleski ja vapaaherratar Amalia Boijen luokse. Tämän miesvainajan Otto Wilhelm Boijen sisar oli ollut aviossa Thildan kummisedän Gustaf von Kraemerin kanssa.

Thilda siis hoiti jälleen leskirouvaa. Hän sai vuonna 1876 vieraan, kun taitelijaksi opiskeleva 22-vuotias Albert Edelfelt poikkesi kohteliaisuuskäynnille "Tante Thildan" luokse. Edelfelt vanhempineen oli asunut Hämeenlinnassa 1850-luvulla ja Thilda näyttäisi tutustuneen läheisesti Albertin äitiin Alexandra Brandtiin. He olivat saman ikäisiä. Edelfelt kirjoittaa äidilleen: ”Seuraavaksi menin tapaamaan Thilda Kraemeria ja hänen vapaaherratartaan. Siellä minut otettiin vastaan mitä sydämellisemmin. Th.K. vannotti minua lähettämään mammalle mitä lämpimimmät terveiset. Eipä siitä enempää ole sanomista. Vanha vapaaherratar Boije vaikutti miellyttävältä. Hienoa ja siistiä, mutta hiljaista kuten pitääkin, koska eukko on sairas. Kaikesta huolimatta täti Thilda oli hyvin iloinen, että tulin ja iloinen, että näki minut niin monen vuoden jälkeen.”
Albert Edelfelt 1874

Edelfeltin kirje kertoo hyvin naimattoman aatelisneidin asemasta. Elämä oli kyllä turvattua, mutta samalla yksitoikkoista ja hiljaista. Thilda oli tuolloin 43-vuotias. Vapaaherratar Boije kuoli vuonna 1879. Sen jälkeen Thilda näyttäisi asuneen vuokralla Mariankadun ja Aninkaistenkadun kulmassa olevassa talossa. Hän sai tuolloin aatelisneitien eläkesäätiöltä pientä eläkettä, mikä varmisti hänelle riippumattomuuden. Lyhyistä muistelmista käy imi, että Thilda rakasti lukemista, joten kirjat olivat hänelle tärkeitä. Hän oli myös hyvä kirjoittaja ja väistämättä miettii, mahtoiko hän kenties julkaista jotakin salanimellä. Väriä vanhenevan neidin elämään toi tietysti laaja sukulaispiiri. Elämänsä viime päivät Thilda-neiti vietti Helsingissä, jossa hän kuoli 86-vuotiaana vuonna 1919. Åbo Underrättelser -lehteen laitettiin pieni ilmoitus suru-uutisesta. 

Thilda von Kraemer eli vaatimatonta ja hiljaista elämää kuuluisien veljiensä varjossa. Mutta hauholaisille hän jätti hienon ja arvokkaan pikku perinnön: lapsuus- ja nuoruus muistonsa Hyömäen kartanossa.


Kuvat: Hauho-seuran arkisto, Gustaf Wilhelm von Kraemer, daguerrotyyppi 1850-luvulta, Museovirasto, historian kuvakokoelmat, Edelfelt, Albert. oma kuva 1874, wikimedia commons.

Albert Edelfeltin kirje: Åbo söndags afton. Societehuset, klo. 1/2 10. 29 oktober 1876 (SLS)

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Rippileiri vuoden 1817 tapaan


Rippikoulu on tänä päivänä monen nuoren odottama kesäleiri, jossa on kavereita ja käydään syvällistä pohdintaa elämästä. Leiri huipentuu ripillepääsyyn ja kotona järjestettyihin juhliin yhdessä sukulaisten kanssa. Kenenkään mieleen ei varmaankaan tule, että mitäpä jos ei pääsisikään ripille. 

Rippikoulua ei 1800-luvulla läpäissyt, ellei osannut ulkoa vaadittuja Katekismuksen kohtia ja saavuttanut jonkinlaista sisälukutaitoa. Kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän-rukous ja muut… ne oli osattava – selityksineen. ”Mitä se on?” toistuu Hauholla käytössä olleessa Olaus Svebiliuksen Katekismuksessa kymmenet kerrat. 

Neljäs käsky. Sinun pitää kunnioittaman isääs' ja äitiäs', ettäs menestyisit ja kauwan eläisit maan päällä. Mitä se on? Wastaus: Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman Jumalata, niin ett'emme meidän wanhempitamme, esiwaltaamme ja isäntiämme katso ylön, emmekä wihoita; waan pidämme heitä kunniasa, palwelemme heitä, olemme heille kuuliaiset, rakastamme heitä, ja pidämme heitä meidän silmäimme edesä. 

Katekismuksen esilehti
Toki mestareitakin löytyi. Eräs heistä oli Tuittulan Förryn vuonna 1804 syntynyt Anna Maija, joka oli lampuoti Juho Erkinpojan tytär. Anna Maija pääsi ripille 15-vuotiaana heti ensimmäisellä yrityksellä 30.6.1819 ja sai vielä merkinnän: ”osaa koko Katekismuksen hyvin”. Hän oli harvinaisuus, sillä suuri osa hauholaisista nuorista joutui yrittämään ripille monta kertaa ennen kuin kirkkohera Wallenius oli suosiollinen. 

Oppimisvaikeudet kuten lukihäiriö saatettiin tiedostaa, mutta sen vuoksi ei voitu joustaa. Kaikkien oli opittava samat asiat. Kirkkolaki määräsi, että ripille pääsyn ehtona oli säädetyt kristinopintaidot. Tukiopetus oli Hauholla sitä, että heikot lukijat lueteltiin saarnastuolista nimeltä ja heidät kutsuttiin kirkonkylään koulumestari Carl Holmbergin luo ”lukkarinkouluun” pänttäämään. Ajankohta oli pääsiäisen jälkeen, jolloin töitä oli tavallista vähemmän. Vanhempien ja isäntäväen piti huolehtia, että nuorille tuli eväät mukana. Mikäli paikalle ei ilmaantunut, seurasi sakko ja pojille jalkapuuta. 

Kuulutus lukkarinkouluun Hauholla vuonna 1817: ”Seuravaiset heikot Lukiat nijstä vanhemmista Rippi Lapsista täsä Seurakunasa, jotka ej vielä ole Ripille ja Herran Ehtolliselle päsnet, kutsutaan tämän kautta tulemaan Pitäjän Skoulumestarin tygö tulevana Perjantaiaamuna ja sitten olla siellä Lauvantai Ehtoseen asti että tulla opetetuxi, ja neuvotuxi Christillisyden Pääkappaleisa.” 

Klikkaa lista suuremmaksi
Vuoden 1817 ennätys ripille pääsy-yrityksissä oli Okerlan Heikkilän 21-vuotiaalla Mikko Juhonpojalla. Hänellä oli takanaan 13 ripillepääsyn yrityskertaa. Nuorukainen oli saanut varoituksen vuonna 1814 ja merkinnän ”osaamaton”. Joko Mikko viimein oppi tai sitten armo kävi oikeudessa, sillä hänet päästettiin ripille lukkarinkoulun jälkeen 5.6.1817. Mikolle kävi elämässä huonosti: hänet surmasi 19-vuotias renki Mikko Tjäder maaliskuun 25. päivänä vuonna 1821. Mikko oli tuolloin 24-vuotiaas ja renkinä Okerlan Melkkalassa. Mitä lie riitaa tullut nuorten miesten välille? Kaksi nuorta elämää siinä silti tuhoutui. 

Uudenkylän Uotilan tytär 20-vuotias Eeva Jaakontytär oli lukkarinkoulussa keväällä 1817 yrittämässä yhdennettätoista kertaa ripille. Hänetkin laskettiin ripille 5.6.1817. Eeva ei ollut perheessään ainoa, jolla oli ongelmia. Veljeä ja talonisäntää Matti Jaakonpoikaa sakotettiin vuonna 1819 huonosta lukemisesta ja samoin toista veljeä Erkki Jaakonpoikaa. Evan elämäntarina oli myös surullisen lyhyt, sillä hän kuoli kotonaan vain 27-vuotiaana 19.12.1824 keuhkotautiin. Saattaa olla, että kulutavalla keuhkotaudillakin oli syynsä oppimisvaikeuksiin. Ehkä voimia ei ollut, ehkä Eeva ei vain jaksanut. 

Maria Laurintytär oli Kyttälässä Iso-Mattilan piikana. Hänkin oli jo yksitoistakertaa yrittänyt ripille. Lastenkirjaan Marian kohdalle on merkitty samat sanat kuin Mikko Juhonpojalle: osaamaton ja saanut varoituksen. Mariakin pääsi ripille 5.6.1817. Hän avioitui 7.11.1824 Kyttälän Laurilan rengin Aatami Mikonpojan kanssa. Tuore aviopari muutti samassa kuussa Hämeenlinnaan. Sen jälkeen he asettuivat Hattulaan, jossa heille syntyi ainakin kaksi lasta. 

Förryn 15-vuotias Anna Maija osasi hyvin koko katekismuksen
Vähälläkin tutkimustyöllä siis selvisi, että heikot lukijat olivat nykyajan termiä käyttäen syrjäytymisvaarassa. Kahden elämä jäi lyhyeksi: Eeva kuoli keuhkotautiin ja Mikko surmattiin. Heistä Maria oli selviytyjä. En käynyt läpi muiden vuoden 1817 lukkarinkouluun kutsuttujen nuorten kohtaloita. Riittää, kun muistaa Eevan ja Mikon kovan kohtalon: heikkoja oppijoita pitää tukea ja auttaa. Sen jo historiakin opettaa. 

Voi tietysti olla, että lukkarinkoulussa vietetyt yhteiset päivät myös voimaannuttivat osallistujia. Kaikki nuoret olivat samassa tilanteessa mutta eivät yksin. Porukan tuella oli varmasti merkitystä. Ehkäpä parin keväisen pänttäyspäivän aikana solmittiin kohtalotoverien kesken syviä ystävyyssuhteita ja valvottiin yö jutellen syvällisiä. Ja kenties aikaa muisteltiin myöhemminkin elämän varrella – vähän niin kuin rippileirejä pari sataa vuotta myöhemmin. 


Kuva: Katekismuksen kansilehti vuodelta 1831. Kuva: Thermos. Wikimedia Commons. CC BY-SA 2.5


keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Salaperäinen saari


Kollega toi työpöydälleni yliopiston varastosta löytämänsä poistokirjan, jonka arveli kiinnostavan minua. Kyseessä oli Aksel Heikelin Kertomus muinaisjäännöksistä Hauhon kihlakunnassa vuodelta 1878. Muinaistutkimus eli arkeologia on toki kehittynyt 140 vuodessa ja kirjan tiedot päivittyneet moneen kertaan. Parasta näin vanhoissa tutkimuksissa on kuitenkin se, mitä ne kertovat omasta ajastaan, ja se, mitä ne kertovat tuon ajan perimätiedoista. Aikajänne on pitkä ja ulottuu tässä tapauksessa aina 1700- ja 1800-luvuille asti. 

Erityisen kiehtovaa on lukea, miten Heikel on hankkinut muinaiskaluja eli arkeologisia löytöjä. Ukonkivestä (kvartsi) tehty kovasin esimerkiksi ostettiin Hauhon Portaan kylän Ojilan torpasta. Löytöpaikka- ja aika olivat tuntemattomia, sillä ukonkiveä oli käytetty ”paatarmuorin” kiulussa. Lehdesmäestä saadusta kovasimesta oli toisesta päästä koverrettu osa pois, koska siitä oli jauhettu hevosille lääkettä ähkyä vastaan. Kansa arvosti suuresti maasta löytyneitä muinaisesineitä, mutta eri tavoin kuin museon kokoelmia kartuttavat oppineet herrat. 

Ilmoilasta Heikel ei saanut mukaansa mitään. ”Eräs suuri kirves oli jo käsissäni, mutta kun ei sattunut kellään olemaan pientä kävin kylään vaihtamaan, mutta sillä välin oli omistaja (tietysti vaimoihminen) pistänyt kalun piiloon, josta ei enää lähtenyt, eikä rukouksilla, eikä rahoilla, kun omistaja tuli ikään kuin mykäksi ja kehräten vaan ällistää jörötti.” 

Hahkialan kartanon isäntä Charpentier lahjoitti Aksel Heikelille Hyvikkälästä löytyneen miekan kahvan nupin. Se oli Heikelin mukaan samanlainen, mutta suurempi kuin herra Munsterhjelmin lahjoittama. Sotjalan pelloilta kerrottiin löytyneen paljonkin ”sotakaluja”, jotka olivat sittemmin hävinneet. Pyhäjärven rannasta oli löytynyt myös ihmisen luita ”sotakalujen ja piikkien” kanssa. Kertomukset kadonneista sotaisista löydöistä pistävät mielikuvituksen liikkeelle: ketkä Pyhäjärven rannoilla olivat keskenään taistelleet? Ja koska? Ja miksi? 

Kaunis ja runollinen on Aksel Heikelin kertomus Hauhon Iso Roineen Lumiaisista, jonne hän teki retken. Se ansaitsee tulla jäljennetyksi tähän sanatarkasti: 

Tämä saari, joka on toista ”pitkää virstaa” Vitsiälän ja Kirkonkylien rannoilta, kohoaa Karju- ja Lammassaarten välillä isossa Roineessa ja sen yleisen vesitien varrella, jota tänäänkin vielä sekä vesikansa Luopioisista tullessaan että Pyhäjärven rannoilla Tuuloksessa ja Hauholla asuvat kulkevat veneillään Hauhon ja Ilmoilan isoselkiin.  Roine levittää tämän, sekä Miehoilan ja Rukkoilan rantojen välillä ulappansa. Ja Lumiaisesta alkaa sen pohjassa tuo syvä juopa, jonka syvyys on tuntematon. Niinikään Lumiaissaari viepi ajatuksiamme muinaisuuden epätietoiseen syvyyteen, jonka piirteet kuitenkin yhä selvemmin astuvat silmiemme eteen – niin kuin tuo saari itse järven juovasta. Tässä Roineen pienillä, mutta korkeilla saarilla ja sen somissa, loikertelevissa lahdelmissa tepasteli elatuksensa eduksi ihmissukuja jo ennen kuin nykyinen Suomen kansa asutti nämä paikat. 

Lumiainen ja oikealla Suutarinkari
Vähäinen Lumiaissaari pienine vuoren huippuineen lienee ollut juuri sitä laatua, että se miellytti pakanallisiakin ihmisiä, koska valitsivat sen hautauspaikakseen. Mutta se oli toivo elää omaa ikäänsä vanhemmaksi eli usko kuolemattomuudesta, joka käski pakanat panemaan hautoihinsa eläneen kapineita ja tavaroita; sillä he luulivat kuolemattomuuden kestävän samoilla ehdoilla ja samassa muodossa manalan majoissa kuin maankin päällä. Tätä todistaa ne 78-100 ” 23 pyöreänsoikeata rengasta pienempää eri kokoa ja paksuutta”, jotka Lumiaissaaresta v. 1749 löydettiin ja lähetettiin Tukholmaan, jossa ehkä löytynevät. Tarkemmin niitä ei kuvailla, eikä näin vaillinaisesta kertomuksesta taideta likemmin määrätä, miltä ajalta ne ovat, vaan sitä voidaan sanoa ett´ei Suomesta vielä tunneta kivisiä roukkioita eli hautakumpuja muualta kuin pronssi- tahi varhemmalta rauta-ajalta.

Aksel Heikelin teokseen on helppo tutustua: sen on digitoinut Hämeenlinnan kaupunginkirjasto Lydia-kokoelmaansa joskaan laatu ei ole painetun kirjan veroinen. Kirjassa kerrotaan Hauhon lisäksi myös Tuuloksen, Tyrvännön, Hattulan, Hämeenlinnan maaseurakunnan, Vanajan, Rengon, Janakkalan, Hausjärven ja Lopen muinaislöydöistä.
 
Iso Roineen ulappaa Lammassaaren rannasta