Kartanon rakuuna ja valakka

Lautsian kartanon varhaisvaiheisiin 1700-luvun alkupuolella kuului nuori renkipoika, joka ilmestyi sinne 1720-luvulla vailla perhettä. Heikki tai Henrik Pertunpoika ei silti ollut orpo. Hän oli ratsumiehen poika Hauhon Portaan kylästä. Isä Perttu oli syntyisin Sysmästä, mutta päätynyt irtolaisena suurten nälkävuosien tienoilla Torvoilan kylään. Hän avioitui ja sai pestin ratsumieheksi Suuren Pohjan sodan aikaan. Sukunimeksi Pertulle annettiin Bardisan.

Lautsian ratsumiehenä oli 1720-luvulla Ruotsin Smålannista siirretty Håkan Nederberg, joka erosi 4.3.1732 palveluksesta ja keskittyi hoitamaan vaimonsa omistamaa Mikkolan tilaa kirkonkylässä. Aikanaan hänestä tulikin pitäjän luottomiehiä sekä lisäksi perin kiivasluontoinen valtiopäiväedustaja. Seuraaja Lautsian ratsumiehenä oli turvattu, sillä pestin sai nuori Heikki Pertunpoika, jolle annettiin sukunimeksi Öfverberg. Ehkä poika oli jo lapsena otettu kartanoon ja koulittu ratsumieheksi. Lautsian rakuunantorppaan tuli pian myös emäntä: Heikki avioitui 1734 Kaisa Tuomaantyttären kanssa, joka oli Ilmoilan Tupalan tyttäriä.

Lautsian Nederbeg ja Öfverberg

Liian harvoin tulee luotua ajatuksia eläimiin, jotka olivat olennainen osa esivanhempiemme arkipäivää. Sotilasrullissa päähuomio keskittyy nimeen, syntymäpaikkaan, komppaniaan ja sotilasuraan. Kuitenkin ratsumiehen omassa elämässä keskeinen sija oli hevosella. Se oli uskollinen kumppani ja toveri niin sodassa kuin rauhassa. Heikki Öfverbergin rinnalle ja turvaksi asettui vuonna 1732 väriltään vaaleanruskea valakka, jolla oli jaloissa valkoiset sukat ja päässä valkea laukki eli raita.

Millainen oli Lautsian rakuunan suhde hevoseensa? Mikä oli sen nimi? Hätkähdän. Sotilasrullista laukkaa äkkiä elävänä esiin suomenhevosen kaukainen sukulainen. Ulkonäkökin on kuvailtu tarkasti. Nelivuotias valakka ja parikymppinen nuorukainen, molemmat yhtä nuoria ja voimakkaita. Väistämättä he olivat myös erottamattomia. Yhdessä oltiin katselmuksessa vuonna 1735. Ja edelleen yhdessä, kun tuli käsky Hattujen sotaan vuonna 1741, jossa miehistö jäi vangiksi ja menetti venäläisille aseensa.

Pikkuvihan jälkeen Heikki Öfverberg erosi armeijan palveluksesta. Hän muutti perheineen Lautsiasta Kalailan kylän Heikkilän rälssilampuodiksi 1750-luvulla. Osasyy perheen Kalailaan muutolle oli varmaan osittain sekin, että samaan kylään ja Heikkilän upseerin puustelliin avioitui myös Lautsian kartanon tytär Anna Maria Schulman. Siten Lautsian entiselle rakuunallekin järjestyi uusi pesti lampuotina.

Esiäitini Valpuri syntyi Lautsian rakuunantorpassa 2.4.1738

Mieltäni vaivaa silti hevonen, se vaaleanruskea valakka… Mitähän sille lopulta tapahtui? Olisiko sekin päässyt ratsumiehensä kanssa Kalailaan nauttimaan eläkepäivistä? Siten haluaisin uskoa. Omaan lapsuuteni kuului olennaisena osana Kalailan kylän kukkiva hevoshaka. Viimeiset vanhat työhevoset Nippu ja Hurma nauttivat rantaniityillä joutilaista kesistä ja isomummuni leipäpaloista. Niin päättyi pitkä, satojen vuosien pituinen työhevosten aikakausi. Hakakin on kasvanut jo umpeen. Hirsiseinään on kiinnitetty ruosteisia hevosenkenkiä ja valjaiden metalliosia, joita maasta on noussut muistuttamaan, ettei mennyt maailma kuulunut vain ihmisille. Esi-isäni Heikki Öfverbergin valakan muisto elää nyt niissä. Ja kesäisinä kuutamoöinä heilahtaa sen vaalea harja – tai sumu – Kalailan rantaniityllä.

Lähteet:

Hauhon seurakunnan kirkonarkiston asiakirjat, 

Uudenmaan- ja Hämeen läänin rakuunarykmentti, pääkatselmusluettelo 1735

Vuorimies, Heikki: Suuren Pohjan sodan jälkeen Hämeeseen siirretyt ruotsalaissotilaat noin vuoteen 1760. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto 2015.

Kuva: Tiina Miettinen