sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Hajuherneet, kukkani


Kulunut kesä osoittautui yhdessä suhteessa erinomaiseksi: hajuherne ehti kukkia! Se ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä olen onnistunut heikosti niiden viljelyssä. Olen kokeillut vuosien varrella useitakin hajuhernelajikkeita heikolla menestyksellä. Ne ehtivät liian usein nupulle vasta hallaöiden kynnyksellä – ja paleltuvat. Olenkin tyytynyt kahteen varmaan hajuhernelajikkeeseen, jotka ovat Lathyrus odoratus ”Cupani” ja ”Painted Lady”. Molemmat ovat kestäviä, sen lisäksi kauniita ja niillä on pitkä, kiehtova historia.

Lathyrus odoratus Cupani 2015

Englantilainen puutarhuri Henry Eckford (1823–1905) aloitti hajuherneiden laajamittaisen jalostustyön, jonka seurauksena hajuherneestä tuli 1800-luvun lopulla huippusuosittu muotikasvi jokaisessa puutarhassa. Lajikkeiden määrä nousi nopeasti jo tuolloin yli 3000. Hajuherne onkin ennen kaikkea englantilaisen puutarhan (cottage garden) klassikko, vaikka sen juuret löytyvät paljon etelämpää.

Hajuherne Lathyrus odoratus kasvaa villinä, monina muunnoksina Välimeren seudulla. Ensi kertaa se kuvattiin jo 1500-luvulla esimerkiksi ranskalaisessa aakkoskirjassa. Pohjoisiin puutarhoihin sen levitti kuitenkin sisilialainen fransiskaanimunkki, innokas botanisti Francisco Cupani, joka 1600-luvun jälkipuoliskolla keräsi Misilmeressä sijaitsevaan puutarhaansa useita villejä hajuherneitä niiden tuoksun innoittamana. Hän kirjoitti vuonna 1696 kuvauksen kasvista ja antoi sille tieteellisen nimen: Lathyrus distoplatyphylos, hirsutus, mollis, magno et peramoeno, flare odoro. Nimi kuvaa perusteellisesti kasvin ulkonäön ja tuoksun.

Ranskalainen käsikirjoitus 1500-luvulta

Yksi löytölajike oli erityisesti hänen mieleensä niin tuoksultaan kuin väriltäänkin. On epäselvää ilmestyikö kyseinen lajike hänen puutarhaansa luontaisen mutaation tuloksena vai löysikö hän sen ympäröivältä maaseudulta. Isä Francisco keräsi kasvin siemeniä ja lähetti niitä vuonna 1695 hollantilaiselle kasvitietelijälle Casper Commelinille, joka kuvasi lajikkeen teoksessaan Horti medici Amstelodamensis rariorum tam Orientalis (1697–1701). Toinen siemenlähetys meni Englantiin kasvitieteilijälle ja kasvienkeräilijälle Robert Uvedalelle.  Jo vuonna 1724 hajuherneen siemeniä tuli myytiin ja se aloitti voittokulkunsa. Tämä ensimmäinen viljelyyn otettu hajuhernelajike sai myöhemmin nimen Lathyrus odoratus Cupani kunnianosoituksena sen löytäjälle Isä Franciscolle. Alkuperäislajikkeen siemeniä on edelleen yleisesti myynnissä myös Suomessa.


Toinen mutaationa syntynyt suosittu lajike löytyi vuonna 1737. Se sai englantilaisen nimen ”Painted Lady” ja löysi tiensä nopeasti eurooppalaisiin kartanopuutarhoihin. Vaalea pastellinpunainen ja valkoinen kukka symboloivat hyvin rokokoo-ajan muodikasta hienostonaista, jonka puuteroidut kasvot, punertavat posket ja punaiset huulet innoittivat lajikkeen nimeämiseen. ”Painted Lady” on sekin edelleen myynnissä oleva kestävä vanha lajike. ”Cupanin” ohella sekin ehtii kukkia Suomen kesässä huomattavasti varmemmin kuin lukuisat uudemmat lajikkeet.




Hajuherneet innoittivat myös runoilija Katri Valaa kirjoittamaan runon vuonna 1924: 
                                  Hajuherneet, kukkani,
                                  te, jotka ylenette kuumassa yössä
                                  viileinä ja täynnä tuoksuvaa kuultoa,
                                  teille tahdon sanoa salaisuuden,
                                  jota ei päivällä ole,
                                  mutta joka öisin saa minut niin väriseväksi.
                                 Painan kasvoni poskianne vasten,
                                 te suloiset, täynnä lempeätä hekumaa,
                                 sillä olen nyt kovin nuori
                                 ja tunnen punastuksen lyövän yli otsani:
                                 joku on suudellut olkapäitäni
                                 pitkään ja kiihkeästi.
                                 Hymyilettekö te kaikki
                                 hievahtamattomassa yössä?
                                 En näe silmiänne,
                                 mutta hymyilynne on lehahtanut kasvoilleni.
                                 Itkien ja nauraen
                                 sukellan tuoksuvaan syliinne,
                                 ja teidän pienet kukkassuudelmanne
                                 putoavat kuumeisen ruumiini yli
                                 kuin hiljainen, lempeä sade.

 Kuvat: Wikimedia Commons, valokuvat Tiina Miettinen

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Alppiruusu vai Appalakkienruusu?


Olen aina vähän vierastanut alppiruusuja liian moderneina vanhaan puutarhaan. Se ei ole mikään perinnepuutarhan kasvi ja varsin uusi tulokas muutenkin, sillä alppiruusuja alettiin myydä Suomessa vasta 1950-luvulla. Kaurakarpiolle Rhododendron Catawbiense Grandiflorum hankittiin jo vuosien 1962-63 aikana. Se oli kukkiessaan nähtävyys, jota tultiin katsomaan kauempaakin. Alppiruusut olivat tuolloin harvinaisia ja arkoina kasveina ne menestyivät huonosti. Pensas on nyt yli 50 vuotias ja vallannut usean metrin laajuisen alueen. Koska olen innokas sukututkija, aloin selvittää millainen on alppiruusumme tarina ja keitä ovat sen esi-isät?

Alppiruusu Kaurakarpiolla 1970

Sanat rhodo ja dendron ovat kreikkaa ja tarkoittavat ruusupuuta. Kasvi tunnettiin jo antiikin aikoina ja ensimmäiset maininnat siitä ovat jo 400-luvulta eKr. Vasta flaamilainen kasvitieteilijä Charles l´Ecluse (Carolus Clusius 1526-1609) esitteli sen Euroopalle teoksessaan Rariorum stirpium per Pannonias observatorum Historiae (1583), joka käsitteli Itävallan ja Unkarin vuoristojen alppikasveja. Clusius tunnetaan paremmin 1600-luvun tulppaanimanian aiheuttajana, mutta hänen ansiotaan on sekin, että puutarhoissamme kukkivat alppiruusut.


Clusius antoi varpumaiselle pensaalle nimen Rhododendron hirsutum eli karva-alppiruusu. Suomenkielinen nimi alppiruusu viittaa siis karva-alppiruusun löytöpaikkaan eli alpeille. Samaa lajia kasvaa ympäri maailman ja Suomenkin tuntureilta löytyy uhanalainen lapinalppiruusu. Englantiin karva-alppiruusu päätyi vuonna 1656 ja sitä kasvatettiin puutarhoissa. Mitään suurta suosiota se ei saanut. Silti koko 1700-luvun ajan tuotiin vuoristoista löytyneitä alppiruusuja eurooppalaisten puutarhojen koristeiksi.

Euroopan puutarhat valloitti lopulta Yhdysvaltojen Appalakkien vuoristossa kasvava kookas Rhododendron catawbiense, joka tunnetaan virginianalppiruusuna. Nimi Catawbiense viittaa Pohjois-Carolinan vuorilta virtaavaan Catawbajokeen, jonka varsia asuttivat catawbaintiaanit. Skotlantilainen kasvitieteilijä John Fraser (1750-1811) löysi joenvarrelta alppiruusun ja lähetti sen taimia Englantiin: ”Toimitimme eläviä kasveja, jotka laivattiin Englantiin. Ne, jotka säilyivät hengissä, myytiin viidellä guinealla kappale.”

 
Ensimmäisenä Suomenkin puutarhoihin päätynyt Rhododendron Catawbiense Grandiflorum eli puistoalppiruusu saattaa olla virginianalppiruusun sisäisen muuntelun tulos. Tai sitten kyseessä on eurooppalaisen Rhododendron ponticumin kanssa tehty varhainen risteytys 1800-luvulla. Totuutta ei tiedetä. Puistoalppiruusu oli 1990-luvulle asti lähes ainoa Suomessa saatavilla oleva alppiruusulajike. 

Catawbiense-ryhmän alppiruusujen menestymisvyöhyke on vain I-II (III). Suomessa onkin kehitetty 1970-luvulta lähtien omia kestäviä lajikkeita, jotka menestyvät jopa Oulun korkeudella asti. Kotimaiset alppiruusut ovat tehneet viime vuosikymmeninä rynnäkön puutarhoihin. Ulkomailtakin tuodaan edelleen myyntiin paljon näyttäviä lajikkeita, joiden talvenkestävyys on arvoitus. Puhumattakaan, että täyteen kukkaan hyödetty pieni pensas ei moneen vuoteen jaksa kukkia uudelleen.

Alppiruusu Kaurakarpiolla 2015

On hienoa ajatella, että vanha alppiruusumme todennäköisesti polveutuu varsin suoraan John Fraserin Appalakkien vuoristosta keräämistä taimista, jotka laivattiiin Eurooppaan. Fraserin matkaa uudelle mantereelle rahoittivat Venäjän keisarinna Katariina Suuri ja tämän poika Paavali II puolisoineen, joten heilläkin on osuutensa puistoalppiruusun tarinassa.
 

Lähteitä alppiruusuista:
Herbert Howell, Catherine: Flora Mirabilis. How Plants Have Shaped World Knowledge, Health, Wealth and Beauty. Missouri Botanical Garden. Washington 2009.
Schroeder, Roland: In the Beginning. Journal American Rhododendron Society. Volume 38, 2/1984
Väinölä, Anu & Jussila, Osmo: Alppiruusut. Jyväskylä 2002.

Kuvat: Alppiruusut: Tiina Miettinen, Clusius ja Fraser: Wikimedia commons.

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Yakushiman alppiruusu Hämeessä

Puutarhaliikkeessä on oltava tarkkana. Pitäisi muistaa tarkistaa itse, että ostettava taimi todella menestyy sillä kasvuvyöhykkeellä, jonne se hankitaan. Totuushan on, että puutarhaliikkeet melko surutta myyvät taimia, joilla ei ole toivoa menestyä pohjoisissa oloissa. Toki myyjä voi aina vedota pienilmastoihin ja siihen, että vyöhykkeet eivät ole tarkkoja. Toisaalta puutarhurikin haluaa joskus haastetta ja pientä riskinottoa elämäänsä.

Jännitystä elämään olen saanut Rhododendron yakushimanum ”Flavan” kautta. Upeasti valkein ja kermanvärisin kukin kukkiva pieni alppiruusu hurmasi puutarhaliikkeessä vuonna 2007. Se tuli ostettua vailla mitään järkeä ja harkintaa, suhteellisen kalliista hinnasta huolimatta. Siis heräteostos pahimmasta päästä. Taimipurkissa olevassa lapussa oli pelkkä nimi eikä mitään muuta. Totta on, että jos siinä olisi lukenut kyseisen alppiruusun menestymisvyöhyke, niin en olisi taatusti ostanut. Yakushimanum ”Flavan” vyöhykkeeksi nimittäin annetaan 1a, siis alue, joka käsittää Ahvenanmaan ja lounaisimman saariston. Ei todellakaan Hämettä...

Ostos osoittautui taustaltaan kiehtovaksi. Yakushima on pieni saari Japanin eteläkärjessä. Se on vain n. 24 km leveä ja pitkä. Saarella kasvaa satoja vuosia vanhoja Sugi-puita (Cryptomeria japonica), jotka näyttävät kuvissa suorastaan epätodellisilta. Vuonna 1996 saarelta löydettiin Jōmon sugi -nimellä tunnettu yksilö, jonka arvellaan lähentelevän jopa 2 000 vuoden ikää. Puiden lisäksi pieni saari on täynnä harvinaisia kasveja ja eläimiä. Se on myös osittain Unescon maailmanperintökohteena.

Jōmon sugi (Kuva: Wikimedia commons)

Saaren vuoristosta löydettiin nukkalehtinen alppiruusulajike, jota ei tunneta mistään muualta maailmasta. Se sai tieteellisen nimen Rhododendron yakushimanum. Vuonna 1934 kasvitieteilijä Koichiro Wada lähetti muutaman taimen Englantiin. Sen jälkeen lajiketta on jalostettu ja yksi tulos on Rhododendron yakushimanum ”Flava”. Tarkempi tutustuminen Osmo Jussilan ja Anu Väinölän ”Alppiruusut” teokseen aiheutti ankaraa katumusta. Olisiko pensaalla mitään toivoa menestyä Hämeessä? Periaatteessa Häme on osittain vyöhykettä II, mutta varman päälle ottavan puutarhurin kannattaa suosia III vyöhykkeen kasveja.

Yakushiman alppiruusu sai suojaisan paikan toisen vaikeaksi osoittautuneen alppiruusun vierestä. Kotimainen Rhododendron Elviira ei ollut niin kestävä kuin aluksi kuviteltiin. Elviira on parinkymmenen vuoden aikana kukkinut keskimäärin joka kolmas vuosi. Joskus se tekee kukan, joskus useamman, joskus ei ainuttakaan. Japanilainen Yakushima selvisi ensimmäisen vuoden niukin naukin hengissä. Siitä lähtien se on sinnitellyt. Tuumimme, että onhan se ihan sievälehtinen vihreä pensas, vaikka ei kukikaan. Tosin hieman harva eikä tuuheakasvuinen, kuten lajikkeen pitäisi kirjojen mukaan olla.

Tänä keväänä yakushima yllätti. Se teki nupun! Tuloksena ei ollut tuuhea kukkaterttu, sillä osa nupuista kuivui kevään jäätävissä tuulissa. Kuitenkin yksi kukka avautui. Pidän sitä melkoisena voittona. Muutenkin yakushiman alppiruusuni on olosuhteisiin nähden virkeä, mikä antaa toivoa tulevasta. Lämpimänä keväänä se siis saattaa avata kokonaisia kukkaterttuja.

Rhododendron yakushimanum "Flava" kukki Hämeessä yhden kukan


lauantai 23. toukokuuta 2015

Ritvalan ritariballadi



Helluntaina vietetään Sääksmäen Ritvalassa Helkajuhlia, kuten on vietetty jo satoja vuosia. Kylän naimattomat naiset kulkevat raitinristillä laulamassa helkavirsiä. Tarkoitus on suojata vuodentuloa. Yhtenä helkavirtenä on Inkerin virsi. Se on tuonut vuosisadasta toiseen hämäläiselle kylänraitille häivähdyksen keskiaikaista ritariromantiikkaa.


Inkerin virsi perustuu ruotsalais-tanskalaiseen balladiin Lagmansvisa. Herra Lagmanin ja neito Inga-Lillan tarina kääntyi suomeksi linnantuvissa ja rahvaan savupirteissä. Vaikeasti äännettävät nimet muokkautuivat Lalmanti ritariksi ja Inkeriksi. Samasta aiheesta laulettiin Skotlannissa ja Englannissa. Sieltä tarina kulki Fär-saarten, Tanskan ja Ruotsin kautta Nauvoon ja Korppooseen, kunnes päätyi Hämeeseen ja Sääksmäen Ritvalaan. Sinne se kotiutui, ja siellä se kaikuu yhä.

Ritvalan Inkerin virsi (klikkaa kuvaa)

”Lagman” merkitsee laamannia (laghman), lakimiestä tai tuomaria, joka jakoi oikeutta laamanninkäräjillä. Hänet nimitti kuningas rälssimiesten joukosta ja usein valinta osui ritariiin. Ritareiksi lyötyjä miehiä ei Suomessa ollut keskiajalla kuin kahdeksan. Arvon saattoi saada vain kruunajaisten yhteydessä. Ritvalaa lähimmät ritarit olivat Tyrvännön Suontaan Nils Olofinpoika ja Vanajan Harvialan Niklis Kurki. Koska maan harvat ritariksi lyödyt rälssimiehet olivat usein laamanneja, niin suomalaisversion Lalmanti oli todellakin ”iso ritari”. Kansa tiesi ja tunsi laamanni-ritarien mahdin ja arvon. Ei liene ihme, jos 1300- ja 1400-luvuilla laamannit ja ritarit miellettiin samaksi asiaksi.

Mahtavin rälssiverkosto Suomeen syntyi 1400-luvulla Klaus Lydekenpojan jälkeläisistä. Tämän kaksi poikaa Henrik ja Arvid lyötiin ritareiksi. Tyttäret naitettiin rälssimiehille ja heistä polveutuivat lähes kaikki keskeiset rälssisuvut. Elinan surma-balladikin on liitetty samaan sukuryppääseen, vaikka se ei kerrokaan todellisuudesta. Rälssimiehiin liittyy paljon kansantarinoita, jotka ovat lainaa muualta ja sovitettu omaan ympäristöön. Inkerin ja Lalmantin romanttinen tarinakin liikkuu rälssipiireissä. Sekin osaltaan liittyy siihen mitä kuultiin, nähtiin ja kuviteltiin. Rälssimiesten avioliitot kiinnostivat kansaa nykyajan kuninkaallisiin liittyvien juorujen tapaan. 

Lalmanti kihlaa Inkerin ja lupaa palata tämän luo. Uskollinen neito odottaa ja on luovuttanut rakastetulleen ritariromantiikan mukaisesti kutomansa silkin, jonka ritari on sitonut laivansa mastoon. Kilpakosija Eerikki on ”vähä ritari”. Ritariksi lyöty, mutta ei Lalmantin veroinen. Ruotsalaisessa versiossa Herra Lagmania sanotaan köyhemmäksi kuin kilpakosija herra Thore, jolla on ”enemmän kultaa kuin Lagmanilla maata”. Siksi ahneet veljet haluavatkin naittaa siskonsa hänelle. Ritvalan helkavirressä maanomistus tekee Lalmantista todellisen rälssimiehen ja ritarin, jonka rinnalla rikas mutta maaton Eerikki on nousukas.

Ritvalan helkavirsi jää kesken. Mitä tapahtui Inkerille ja Lalmantille? Kaunein päätös tarinalle löytyy 1834 muistiinmerkitystä ruotsalaisesta versiosta:

Niinpä he ratsastivat kukkaniitylle
Ja sijasivat sinne morsiusvuoteen

He poimivat niityn ruusut ja kielot
Ja sijasivat niillä morsiussängyn

Herra Lagman nukkui Inga Lillan syliin
Mutta rikas herra Thore kiukkunsa puuskaan

Aamulla pari saa kuninkaalta vahvistuksen liitolleen. Sen jälkeen järjestetään turnajaiset, joissa Lagman surmaa herra Thoren. Yksi selitys Inkerin virren keskeytymiseen on ehkä sensuuri. Kaikki kirkonmiehet tuskin hyväksyivät laulua, jossa rynnätään siveettömästi morsiusvuoteeseen. Ruotsalaisversion loppu on helluntain luontoon sopiva kieloineen, ruusuineen ja kukkaniittyineen, jolla ritari rakastettunsa kanssa kokoaa kukista morsiusvuodetta.

Vanajaveden rannoilla, Sääksmäellä ja Ritvalassa elettiin 1300- ja 1400-luvuilla rälssikartanoiden varjossa. Rahvaalla oli mahdollisuus seurata rälssin elämää. Kartanoiden liepeille löysivät myös leikarit, trubaduurien pohjoismaiset vastineet. Tanssilaulut, piirileikit ja eurooppalainen ritariballadi jäivät elämään omaa elämäänsä Ritvalan tyttöjen toimesta.


Tämän tekstin myötä alkaa viimein uusi tutkimusprojektini, jossa selvitän Ritvalan kylän ja sen naisten historiaa. Kiitokset Pirkanmaan kulttuurirahastolle, joka tekee tämän hankkeen mahdolliseksi.

Heleätä helluntaita!


Lähteet:
Haavio-Mannila, Elina: Ritvalan helkajuhla. Porvoo 1953.
Svenska Fornsånger. Första delen. En Samling af Kämpavisor, Folk-Visor, Lekar och Dansar, samt Barn- och Vall-Sånger. Utg. Adolf Iwar Arvidsson. Stockholm, 1834.
Vähäkangas, Tapio: Lisäyksiä Lydekenpoikien sukuun. Genos (78) 2/2007
Kuvat: Tiina Miettinen, Teseida: Emilia in the Rose Garden (Wikimedia commons)