Ritvalan ritariballadi

Helluntaina vietetään Sääksmäen Ritvalassa Helkajuhlia, kuten on vietetty jo satoja vuosia. Kylän naimattomat naiset kulkevat raitinristillä laulamassa helkavirsiä. Tarkoitus on suojata vuodentuloa. Yhtenä helkavirtenä on Inkerin virsi. Se on tuonut vuosisadasta toiseen hämäläiselle kylänraitille häivähdyksen keskiaikaista ritariromantiikkaa.

Inkerin virsi perustuu ruotsalais-tanskalaiseen balladiin Lagmansvisa. Herra Lagmanin ja neito Inga-Lillan tarina kääntyi suomeksi linnantuvissa ja rahvaan savupirteissä. Vaikeasti äännettävät nimet muokkautuivat Lalmanti ritariksi ja Inkeriksi. Samasta aiheesta laulettiin Skotlannissa ja Englannissa. Sieltä tarina kulki Fär-saarten, Tanskan ja Ruotsin kautta Nauvoon ja Korppooseen, kunnes päätyi Hämeeseen ja Sääksmäen Ritvalaan. Sinne se kotiutui, ja siellä se kaikuu yhä.

Ritvalan Inkerin virsi (klikkaa kuvaa)

”Lagman” merkitsee laamannia (laghman), lakimiestä tai tuomaria, joka jakoi oikeutta laamanninkäräjillä. Hänet nimitti kuningas rälssimiesten joukosta ja usein valinta osui ritariiin. Ritareiksi lyötyjä miehiä ei Suomessa ollut keskiajalla kuin kahdeksan. Arvon saattoi saada vain kruunajaisten yhteydessä. Ritvalaa lähimmät ritarit olivat Tyrvännön Suontaan Nils Olofinpoika ja Vanajan Harvialan Niklis Kurki. Koska maan harvat ritariksi lyödyt rälssimiehet olivat usein laamanneja, niin suomalaisversion Lalmanti oli todellakin ”iso ritari”. Kansa tiesi ja tunsi laamanni-ritarien mahdin ja arvon. Ei liene ihme, jos 1300- ja 1400-luvuilla laamannit ja ritarit miellettiin samaksi asiaksi.

Mahtavin rälssiverkosto Suomeen syntyi 1400-luvulla Klaus Lydekenpojan jälkeläisistä. Tämän kaksi poikaa Henrik ja Arvid lyötiin ritareiksi. Tyttäret naitettiin rälssimiehille ja heistä polveutuivat lähes kaikki keskeiset rälssisuvut. Elinan surma-balladikin on liitetty samaan sukuryppääseen, vaikka se ei kerrokaan todellisuudesta. Rälssimiehiin liittyy paljon kansantarinoita, jotka ovat lainaa muualta ja sovitettu omaan ympäristöön. Inkerin ja Lalmantin romanttinen tarinakin liikkuu rälssipiireissä. Sekin osaltaan liittyy siihen mitä kuultiin, nähtiin ja kuviteltiin. Rälssimiesten avioliitot kiinnostivat kansaa nykyajan kuninkaallisiin liittyvien juorujen tapaan. 

Lalmanti kihlaa Inkerin ja lupaa palata tämän luo. Uskollinen neito odottaa ja on luovuttanut rakastetulleen ritariromantiikan mukaisesti kutomansa silkin, jonka ritari on sitonut laivansa mastoon. Kilpakosija Eerikki on ”vähä ritari”. Ritariksi lyöty, mutta ei Lalmantin veroinen. Ruotsalaisessa versiossa Herra Lagmania sanotaan köyhemmäksi kuin kilpakosija herra Thore, jolla on ”enemmän kultaa kuin Lagmanilla maata”. Siksi ahneet veljet haluavatkin naittaa siskonsa hänelle. Ritvalan helkavirressä maanomistus tekee Lalmantista todellisen rälssimiehen ja ritarin, jonka rinnalla rikas mutta maaton Eerikki on nousukas.

Ritvalan helkavirsi jää kesken. Mitä tapahtui Inkerille ja Lalmantille? Kaunein päätös tarinalle löytyy 1834 muistiinmerkitystä ruotsalaisesta versiosta:

Niinpä he ratsastivat kukkaniitylle
Ja sijasivat sinne morsiusvuoteen

He poimivat niityn ruusut ja kielot
Ja sijasivat niillä morsiussängyn

Herra Lagman nukkui Inga Lillan syliin
Mutta rikas herra Thore kiukkunsa puuskaan

Aamulla pari saa kuninkaalta vahvistuksen liitolleen. Sen jälkeen järjestetään turnajaiset, joissa Lagman surmaa herra Thoren. Yksi selitys Inkerin virren keskeytymiseen on ehkä sensuuri. Kaikki kirkonmiehet tuskin hyväksyivät laulua, jossa rynnätään siveettömästi morsiusvuoteeseen. Ruotsalaisversion loppu on helluntain luontoon sopiva kieloineen, ruusuineen ja kukkaniittyineen, jolla ritari rakastettunsa kanssa kokoaa kukista morsiusvuodetta.

Vanajaveden rannoilla, Sääksmäellä ja Ritvalassa elettiin 1300- ja 1400-luvuilla rälssikartanoiden varjossa. Rahvaalla oli mahdollisuus seurata rälssin elämää. Kartanoiden liepeille löysivät myös leikarit, trubaduurien pohjoismaiset vastineet. Tanssilaulut, piirileikit ja eurooppalainen ritariballadi jäivät elämään omaa elämäänsä Ritvalan tyttöjen toimesta.

Tämän tekstin myötä alkaa viimein uusi tutkimusprojektini, jossa selvitän Ritvalan kylän ja sen naisten historiaa. Kiitokset Pirkanmaan kulttuurirahastolle, joka tekee tämän hankkeen mahdolliseksi.

Heleätä helluntaita!

Lähteet:

Haavio-Mannila, Elina: Ritvalan helkajuhla. Porvoo 1953.

Svenska Fornsånger. Första delen. En Samling af Kämpavisor, Folk-Visor, Lekar och Dansar, samt Barn- och Vall-Sånger. Utg. Adolf Iwar Arvidsson. Stockholm, 1834.

Vähäkangas, Tapio: Lisäyksiä Lydekenpoikien sukuun. Genos (78) 2/2007

Kuvat: Tiina Miettinen, Teseida: Emilia in the Rose Garden (Wikimedia commons)

Asuuko puutarhassasi Nemoursin herttuatar?

Puutarhassani on vuosia oleillut valkoinen kerrottu pioni lajikenimeltään ”Nemoursin herttuatar”. Duchesse de Nemours löytyy edelleen lähes jokaiselta taimitarhalta. Se on yksi suosituimmista ja kestävimmistä valkoisista pioneista, ja säilyttänyt suosionsa reilusti yli sata vuotta. Mutta kenen muistoksi tämä pionikaunotar kukkii suomalaisissakin puutarhoissa? Kuka oikeastaan oli Nemoursin herttuatar?

Pionit tulivat tunnetuiksi Euroopassa vasta 1800-luvun puolivälissä. Niiden ensimmäisiä jalostajia ja kasvattajia oli ranskalainen Jacques Calot, joka esitteli vuonna 1856 upean, puhtaan valkean kerrotun pionilajikkeensa, jolle hän antoi nimen Duchesse de Nemours. 

Tuleva Nemoursin herttuatar Victoria Franziska Antonia Juliane Luise syntyi 14.2.1822 Wienissä Saxe-Coburgin prinssi Ferdinandin ja hänen unkarilaissyntyisen vaimonsa prinsessa Maria Gabrielle Antonia Koháry de Csábrágìn tyttärenä. Perheellä oli vahvat yhteydet Englannin hoviin, sillä prinssi Ferdinandin sisar prinsessa Victoria oli avioitunut Kentin herttuan kanssa. Heidän vuonna 1819 syntynyt tyttärensä Victoria oli Englannin kruununperijätär, joka puolestaan avioitui aikanaan Ferdinandin veljen Ernestin pojan prinssi Albertin kanssa. Siten sekä Englannin kuningatar Victoria että hänen miehensä prinssi Albert olivat Nemoursin herttuattaren serkkuja.

Franz Xavier Winterhalterin muotokuva Nemoursin herttuattaresta

Coburgin prinsessa Victoria ei tehnyt eläessään mitään erityisen merkittävää. Hänestä ei koskaan tullut kuningatarta, jonka nimi olisi siitä syytä jäänyt historian lehdille. Hän oli prinsessa, joka avioitui 18-vuotiaana vuonna 1840 soveliaaseen avioliittoon Ranskan kuninkaan Ludvig Philip II:n toiseksi vanhimman pojan Nemoursin herttuan Louis Charles Philippe Raphaël d'Orléansin kanssa. Avioliitto ei ollut poliittinen järjestely, vaan pari oli toisiinsa mieltynyt. Hän ehti olla äitinä kolmelle pienelle lapselle. Herttuatar Victorian kauneus herätti suurta huomiota Pariisin seurapiireissä ja hänen monet muotokuvansa levisivät painokuvina kansan keskuuteen.

”Hän on meille kuin rakas sisar”, kirjoitti Englannin kuningatar Victoria Nemoursin herttuattaresta ja kutsui tätä lempinimellä ”Vic”. Heistä maalattiin jopa yhteismuotokuvakin. Tosin kuningattaren hovineito Charlotte Canning piti Nemoursin herttuatarta henkilönä, jolla oli ”väsyttävä ääni eikä koskaan mitään tärkeää sanottavaa.” Niin tai näin, mutta kuningatar ja herttuatar olivat sydänystäviä ja jälkimmäinen vietti pitkiä aikoja Osborne Housessa kuningasperheen vieraana.

Euroopan hullu vuosi 1848 syöksi Ranskan kuninkaan valtaistuimelta ja kuningasperhe pakeni Englantiin. Nemoursin herttuatar Victoria asui 1850-luvulla yhdessä miehensä, kolmen lapsensa ja appivanhempiensa kanssa Surreyssä Claremont Housessa. Lapsivuodekuume koitui 34-vuotiaan herttuattaren kohtaloksi vuonna 1857. Äkillinen kuolema oli järkytys niin perheelle kuin kuningatar Victoriallekin, joka sairastui pitkäksi aikaa masennukseen menetettyään parhaan ystävänsä. Nemoursin herttuatar haudattiin Weybridgen kappeliin, mutta vuonna 1979 hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin Orléansin suvun hautakappeliin Ranskan Normandiaan.

Franz Xavier Winterhalterin kuulussa maalauksessa 18-vuotias Saxe-Coburgin prinsessa Victoria on kuvattu morsiamena valkeassa puvussa. Maalauksen aikaan pionit eivät olleet vielä tunnettuja, joten Victoria pitelee kädessään herkkää neidonruusua (Rosa alba). Taustalla on eksoottisia oleantereita ja tuoksuvaa köynnöskuusamaa. Ranskassa jalostettiin 1800-luvun alussa innokkaasti neidonruusuja ja siellä syntyi myös Jean-Pierre Vibertin toimesta vuonna 1819 Rosa Minette eli Mustialanruusu, jota Victorian pitelemä kukkakin suuresti muistuttaa.

Claude Monet: Kevätkukkia 1864

Ruusuinen biedermeierkausi vaihtui 1850-luvulla laajojen krinoliinien ja pöyheiden pionien aikakaudeksi. Valkeat kerrotut jalopionit ovat kuin wienervalssin pyörteissä liehuvia neitosia laajoissa röyhelöiden koristamissa vannehameissaan. Johan Strauss vanhempi oli juuri esitellyt wienervalssit Euroopan hienostolle ja valssikuume oli valtaamassa koko maanosaa. Pionit olivat tämän aikakauden uutuuksia, jotka soveltuivat koristamaan tanssiaissaleja ja puutarhojakin. Claude Monet on maalannut Duchesse de Nemoursin vuonna 1864 etualalle maalauksessaan ”Kevätkukkia”. Innokkaana puutarhurina hän tietenkin tunsi lajikkeen hyvin. Kuninkaallisten hovien varjossa lyhyen elämän elänyt Nemoursin herttuatar jäi elämään pionina tuhansiin puutarhoihin ympäri maailman.

Duchesse de Nemours (Tiina Miettinen)

Kuvat: Wikimedia Commons

Walesin prinsessa Charlotte

Englannin kuninkaallinen perhe sai 2.5 uuden jäsenen, kun Cambridgen herttuaparille syntyi tytär, joka sai nimen Charlotte Elizabeth Diana. Lehdistössä arvioitiin, että nimi Charlotte viittaa Walesin prinssi Charlesiin. Toki näin voi ollakin, mutta nimi Charlotte löytyy myös sukupuusta.

Vuonna 1796 Carlton Housessa syntyi Walesin prinssi Georgen ja prinsessa Carolinen tytär, joka sai kasteessa nimen Charlotte. Kruununperillisen syntymästä iloittiin ja se oli aikansa suuri mediatapaus. Lasta rakastettiin, vaikka hänen vanhempiaan vihattiin. 

Hovi oli skandaalien ryvettämä. Prinssihallitsija George oli aikansa playboy. Vaihtuvat rakastajattaret eivät hänen asemaansa parantaneet. Ajan skandaalilehdistö piti kansan tietoisena myös prinssihallitsijan huikeista veloista. Tämä oli puolipakolla nainut Brunswickin prinsessa Carolinen. Puolisot ”vihasivat toisiaan ensisilmäyksellä” ja muuttivat erilleen heti lapsen synnyttyä. Prinsessa Charlotte ei nähnyt paljonkaan vanhempiaan, vaan hänestä huolehtivat lastenhoitajat ja naimattomat tädit. Lehdistö raportoi toinen toistaan hurjempia juoruja myös tädeistä. Prinsessa Carolinenkin huhuttiin pitävän rakastajia. Lopulta hänet ajettiin maanpakoon.

Maaseutupappiloissakin seurattiin kuninkaallisen perheen elämää. Jane Austen kirjoitti onnettomasta Carolinesta seuraavasti: "Naisparka, Tulen tukemaan häntä niin hyvin kuin pystyn, koska hän on nainen ja vihaan hänen aviomiestään.”

Prinsessa Charlotte ihastui 16-vuotiaana Jane Austenin romaaniin Järki ja tunteet. Hän samaistui Marianneen, jota piti itsensä kaltaisena. ”Luulen, että Maryanne ja minä olemme samankaltaisia luonteenlaadultamme, joskaan en varmastikaan ole yhtä hyvä. Samanlainen varomattomuus & muukin, hyvin samanlainen. Minun täytyy sanoa, että se kiinnostaa minua paljon.”

Charlotte muistutti Austenin luomaa hahmoa. Olisiko hän ehkä ollut esikuvakin Austenin hahmolle? Charlotte oli rakastettava, impulsiivinen ja riehakas. ”Todellakin nautin tanssiaisista ja tein siten parhaani. Tanssin joka tanssin. Prinsessa Mary avasi tanssiaiset, vaikka ne olivat minun kunniakseni ja oli koko ajan parinsa kanssa edempänä kuin minä. Ilkeä ja mustasukkainen luonteensa mukaan koko yön.” Charlotte ei tullut toimeen naimattomien tätiensä kanssa. Sophie-tätiään hän kuitenkin palvoi ja epäili tätä vaihdokkaaksi.

15-vuotias Charlotte ihastui palavasti useita kertoja. Austenin sankarittarien tapaan komeat upseerit vetosivat neitoseen. Vakavampi suhde syntyi nuoren ja komean kauppiaan pojan Charles Hessen kanssa. Parin välillä oli jopa salaista kirjeenvaihtoa. Suhde paljastui, ja mies lähetettiin kiireesti Espanjan sotaan. Vuonna 1813 alettiin suunnitella 17-vuotiaan Charlotten avioliittoa. Oranian prinssi William ja Charlotte kihlautuivat, vaikka jälkimmäinen epäröi järjestettyä liittoa. Näyttämölle oli astunut Saxe-Coburg-Saalfeldin prinssi Leopold, joka kiinnosti Charlottea enemmän. Charlotte purki kihlauksensa mikä synnytti valtavan skandaalin, johon liittyi Charlotten ryntääminen kadulle ja ajo vuokravaunuissa äitinsä taloon. Dramaattista pakoa seurasi isän taholta eristäminen. Lehdistö seurasi ja raportoi joka käänteestä. Tilanne rauhoittui ja sopu palasi perheeseen.

Suhde Leopoldiin tiivistyi, mutta prinssihallitsija vastusti liittoa. Lopulta vuonna 1815 lupa heltisi. Charlotte oli ikionnellinen ja kuvaa sulhastaan: ”Havaitsin hänet ihastuttavaksi ja menin vuoteeseen onnellisempana kuin koskaan…”. Avioliitto solmittiin 2.5.1816. Valtava väkijoukko seurasi hääjuhlallisuuksia. Aviopari oli onnellinen ja Charlotten raskaus ilahdutti kaikkia. Kruununperimys olisi pian varmistettu. Toisin kävi, sillä 21-vuotias kruununprinsessa Charlotte menehtyi synnytykseen 19.11.1817 ja samoin pieni poikalapsi.

”Jokainen koti Britanniassa koki menettäneensä rakkaimman lapsensa”, kirjoitti Henry Brougham. Koko kuningaskunta vaipui ennen näkemättömään suruun, joka toistui samanlaisena vasta vuonna 1997, jolloin prinsessa Diana kuoli. Kansa syytti kuolemasta Charlotten vihattuja vanhempia, vaikka tyttären kuolema oli molemmille suunnaton järkytys. Tragedian suuruuttaa kuvaa sekin, että synnytyslääkäri sir Richard Croft ampui itsensä, vaikka sai hallitsijalta kiitosta yrityksistään pelastaa prinsessa.

Vallanperimys oli kriisissä Charlotten kuoleman jälkeen. Kruunulle ei ollut enää perijää, vaikka Yrjö III lapsista peräti 13 eli aikuisiksi. Aviottomia jälkeläisiä riitti mutta ei laillista perillistä. Yrjö III:n nuorin poika Edward eli rakastajattarensa kanssa mutta suostui avioitumaan Saxe-Coburg-Saalfeldin prinsessa Victorian kanssa vuonna 1818. Nopea toiminta palkittiin: 24.5.1819 syntyi prinsessa Victoria, joka aikanaan nousi Englannin valtaistuimelle.

Kuvat: Wikimedia Commons