Ristiäiset Hämeenlinnan maaherran talossa vuonna 1821

Hämeenlinnassa maaherran talossa pidettiin ristiäiset 11. kesäkuuta 1821. Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherran Gustaf Hjärnen puoliso Gustava Sophie oli synnyttänyt edellisenä päivänä kaksostytöt. Kaksosraskaus oli tuolloin aina vaarallinen äidille ja syntyville lapsille – ja varsinkin kun maaherratar oli jo 41-vuotias. Mitään suuria ristiäiskalaaseja ei voitu järjestää. Pelkona oli, että pienokaiset menehtyisivät. Äidinkin henki saattoi olla vaarassa. Kaste oli suoritettava heti ja kummit saatava paikalle nopeasti. He olivat varmasti jo varautuneet tapahtumaan hyvissä ajoin saapumalla etukäteen kaupunkiin.

Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherraksi oli vuonna 1816 nimitetty Gustaf Hjärne. Aviopari oli kotoisin Ruotsista ja jäänyt Suomen sodan jälkeen maahan. He olivat puolensa valinneet. Molemmilla on väitetty olleen keskeinen rooli Viaporin antautumisessa venäläisille. Hämeenlinnassa he olivat asuneet vasta viitisen vuotta. Tarkastellaanpa pitkää ja komeaa kummiluetteloa Hämeenlinnan syntyneidenluettelossa. Keitä maaherrapari oli kunnioittanut pyytämällä tyttäriensä kummeiksi? Millainen oli heidän seurapiirinsä Hämeenlinnassa?

Hämeenlinna 1823

 

Kaksosten pääkummina oli avioparin vanhin tytär neiti Beata Sophia Jeanne Hjärne, joka oli jo 20-vuotias ja muuttanut vanhempiensa luo Tukholmasta pari vuotta aiemmin. Toisena kummina mainitaan Anders Petrus Ammilon, Skånessa syntynyt ja Hämeenlinnaan päätynyt 61-vuotias rykmentin lääkäri. Kolmantena kummina oli Hämeenlinnan kappalainen Henrik Konsin, joka oli vaatimatonta syntyperää: talollisen poika Hattulan Rahkoilan Konsan talosta. Hän kastoi molemmat lapset maaherran kotona.

Aviopari halusi osoittaa erityistä kiitollisuutta lääkäriä ja pappia kohtaan kutsumalla molemmat kummeiksi. He olivat todennäköisesti valvoneet maaherran virkatalossa koko synnytyksen ajan antaen sekä henkistä että lääketieteellistä apua. Synnytyksessä oli siis turvauduttu rykmentinlääkäriin eikä Hämeenlinnassa asuneeseen piirilääkäri Johan Erik Sabelliin.

Sen jälkeen syntyneiden luettelossa mainitaan kummit vielä molemmille tyttärille erikseen. Lapsista syntyi ensin Alexandra, joka sai nimensä Venäjän keisarinnan mukaan. Neiti Alexandran läsnä olevista kummeista kirjattiin ensimmäiseksi vapaaherratar Anna Elisabet Rehbinder, omaa sukua Hedenberg ja hänen puolisonsa paroni, Suomen suuriruhtinaskunnan valtiosihteeri ja ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder. He olivat korkea-arvoisimmat kummit ja lisäksi avioparin läheisiä ystäviä jo Viaporin ajoilta. Robert Henrik Rehbinder oli Suomen korkea-arvoisin virkamies.

Toiseksi kummiksi valikoitui leskirouva Fredrika Charlotta Stjernvall, omaa sukua von Yhlen, joka asui Hämeenlinnassa. Leskirouvan aviomies oli ollut Hämeen läänin maaherra Gustaf Fredrik Stjernvall. He olivat omistaneet Orimattilan Sommarnäsin kartanon. Sitä ennen he olivat asuneet Hauholla Keson puustellissa, jossa rouva oli kokenut lievää alemmuudentunnetta suhteessa paikallisiin aatelisiin. Nyt asiat olivat toisin.

Kolmantena kummina oli everstiluutnantti ja ritari Gustaf Carl Palmfelt, Luopioisten Kantolan kartanon isäntä. Neljänsinä kummeina kirjattiin kamarineuvoksetar Inga Lovisa Nordenswan, omaa sukua Gylling ja tämän puoliso ritari, kamarineuvos Henrik Kristian Nordenswan. Nordenswanit olivat vahvasti Hämeenlinnaan sitoutunut paikallisesti merkittävä aatelissuku, jota ei voinut sivuuttaa.

Kaksosista jälkimmäinen sai nimen Hedwig. Kenties vertauskuvallisesti haluttiin muistaa Ruotsi-Suomen viimeistä yhteistä kuningatarta Hedwig Elisabeth Charlottaa. Alexandra ja Hedwig niminä edustivat siten kiinnostavasti uutta ja vanhaa maailmaa, jota jakoi Suomen sota ja vuosi 1809.

Hedwig neidin ensimmäisenä kummina oli läsnä vapaaherratar Catharina Sophia Munck af Fulkila, omaa sukua Fleming af Liebelitz, jonka edesmennyt puoliso oli ollut Uudenmaan ja Hämeen läänin entinen maaherra Johan Henrik Munck af Fulkila. Toiseksi kummiksi oli kutsuttu Hauhon Hahkialan isäntä eversti Robert Carl Charpentier ja kolmanneksi kummiksi kirjattiin leskirouva Maria Elisabet Stierwald, omaa sukua Gylling, jonka puoliso oli ollut senaattori, valtiopäivämies ja laamanni Reinhold Wilhelm Stierwald.

Neljäntenä kummina oli everstiluutnantti Carl Fredrik Schulman, joka oli hauholaista sukua Lautsian kartanosta mutta hankkinut omistukseensa Asikkalan Kalkkisten kartanoon. Hän asui perheineen kuitenkin Hämeenlinnassa. Viidensinä kummeina olivat rouva Lovisa Ulrika Krook, omaa sukua Arckenholtz ja laamanni Bengt Detlof Krook, joka toimi maaherran alaisuudessa Uudenmaan ja Hämeen läänin lääninsihteerinä. Viimeisiksi kummeiksi on kirjattu 22-vuotias neiti Inga Christina Nordenswan ja avioparin oma poika, vasta 16-vuotias Gustaf Adolf Hjärne. 

Keskeistä kummien valinnassa oli kunnianosoitus tärkeille henkilöille: vapaaherratar Anna Elisabet Rehbinderille sekä entisten maaherrojen leskille vapaaherratar Catharina Sophia Munck af Fulkilalle ja Fredrika Charlotta Stjernvallille. Ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinderillä on arvioitu olleen ratkaiseva rooli Suomen autonomian vahvistumisessa 1800-luvun alussa. Johan Henrik Munck af Fulkila oli ollut aatelissäädyn edustajana Porvoon valtiopäivillä 1809 ja samoin Henrik Kristian Nordenswan.

Autonomia oli vielä nuorta ja maaherran lasten kummeilla oli poliittista merkitystä ympäröivälle yhteiskunnalle. Kummivalinnoilla haluttiin todistaa uskollisuutta Venäjän keisarille. Kummeiksi valitut olivat selkeästi valinneet puolensa jo Suomen sodan aikana 1808 tai heti sen jälkeen.  Kummiluettelo kertoo myös siitä, ketkä olivat Hämeenlinnan korkea-arvoisimpia asukkaita 1820-luvun alussa.

Gustaf Carl Palmfeltiin aviopari lienee tutustunut jo Viaporissa Suomen sodan alla. Gustav Hjärne toimi tuolloin linnoituksen asevaraston hoitajana. Hauhon Hahkialan kartanon isäntä Robert Carl Charpentier kuului luultavasti maaherraparin henkilökohtaisiin ystäviin, samoin kuin Carl Fredrik Schulman. Gustaf Hjärne oli tutustunut kumpaankin aatelismieheen jo sotapalveluksessa Ruotsin armeijassa. Se, miksi mainittujen herrojen vaimot eivät olleet kummeina, liittyi ehkä siihen, että heillä oli pieniä lapsia. Rouvat olivat kesällä lapsineen kartanoissaan maaseudulla. Nordenswanit asuivat Schulmanien tavoin Hämeenlinnassa, vaikka omistivat myös Vähikkälän kartanon Janakkalassa. Charpentier pääsi nopeasti paikalle Hauhon Hahkialasta.

Hedwig -nimellä kastettu pienokainen ei elänyt kauan, vaan kuoli jo 28. kesäkuuta ”sydänpysähdykseen.” Sisar Alexandra Hjärne sen sijaan eli aikuiseksi ja avioitui vuonna 1844 Sten Knut Johan Furuhjelmin kanssa, jonka serkku Carl Emil Furuhjelm oli muuten avioitunut vuonna 1828 Hauhon Hovinkartanon perijättären Margareta Charlotta Gripenbergin kanssa. 

 

Lähteet:

KA Hämeenlinnan kaupunkiseurakunnan kastettujen luettelo 1821. Uudenmaan ja Hämeen läänin henkikirja U: 13, 1821. 

Kuvat:

Kastevaippa 1700-luvun lopulta. Kuulunut Ramsay- ja Adelborg-suvuille Esbogårdissa (Espoonkartanossa) ja Ruotsissa. KAMU Espoon kaupunginmuseo.

Carl von Kügelgen: Hämeenlinna. Vues pittoresques de la Finlande, Pietari 1823 – 1824. Historian kuvakokoelma. Museovirasto.

KA Kaupunkikartat. Charta öfver Tavastehus nya Stadstomter, Plantagier, Kryddegårdar och ängsdelar inom Canalen 1780.

 

 

Ruokoja - tarina torpasta, josta tuli rustholli

Silloin tällöin asiakirjoja selaillessa olen törmännyt Hauholla nimeen Ruokojan tai Ruoko-ojan rustholli. Se on jäänyt ihmetyttämään, koska rustholli vilahtelee kirkonkirjoissa vähän siellä sun täällä sijoittumatta oikein minnekään. Se ilmaantuu yhtäkkiä ja katoaa samaan tapaan. Sitä ei mainita rusthollien luetteloissa eikä se löydy maakirjoista. Kaikelle on tietenkin selitys, mutta se pitää kaivaa lähteistä.

Maantieteellisesti Ruokoja sijaitsee Painonselällä Ruokojanlahdessa Isoniemen tyvessä. Alue kuului Portaan kylälle. Lahdenpohjukkaan virtaa sisämaasta Ruokoja. Alueen itäpuolella kohoaa Ruokovuori. Ruokojan laajempi nimitys oli jo varhain Vittastaipale, jolla kuvattiin Painonselän, Isoniemen ja Käenniemen asumatonta vesistöaluetta salmineen, joiden kautta kuljettiin Vihavuoden myllyille.Vesiliikennettä voikin kuvata vilkkaaksi.

Ruokojan sijainti oli syrjäinen ja kaukana asutuksesta. Lähin kylä oli Sappee. Paikalle on kuitenkin merkitty rakennus jo 1760-luvun kartassa. Ruoko-ojan rannat oli raivattu niityiksi ja viljelymaaksi. Portaan isännät perustivat sinne Ruokojan torpan, joka tosin mainitaan tällä nimellä vasta vuosien 1796–1801 rippikirjassa. Torpparina oli tuolloin Juho Eerikinpoika, jolla oli vaimo Liisa Kustaantytär. Mutta miten ihmeessä syrjäisestä torpasta tuli rustholli?

Ruokojalle on merkitty torppa 1763

 

Ruoko-ojan rusthollin tarina alkaa virallisesti 17.11.1790. Tuolloin varanimismies Matts Saxbeck osti kolmasosan Portaan kylän Rekolan rusthollista. Kyseinen kolmannes siirrettiin isojaon järjestelyjen yhteydessä Portaan kylästä kauas Vittastaipaleen Ruokojalle, josta sille annettiin vastineeksi lupa raivata lisää peltoa. Torppa hävisi ja sen tilalle kasvoi Ruokojan rustholli, joka oli viralliselta nimeltään Portaan Rekolan rusthollin kolmannes.

Rekolan kolmanneksen ostanut Matts Saxbeck mainitaan 1760-luvulla torpparina Sappeessa, vaikka miehen titteli oli varanimismies. Se kertoo siitä, että torpparius oli vielä 1700-luvulla monimuotoista. Asuintontteja ei voinut ostaa, joten se oli vuokrattava. Henkilö voitiin kirkonkirjoihin merkitä torppariksi tai itselliseksi, vaikka hän olisikin hoitanut varanimismiehen virkaa ja edustanut alempaa säätyläistöä. Matts Saxbeck perheineen mainitaan vuosina 1796–1801 samalla rippikirjan sivulla kuin Ruokojan torppa, mutta mistään ei selviä, asuiko hän jo tuolloin Ruokojalla vai Sappeen kylässä. Vuonna 1802 rippikirjassa lukee ”Sotjala och Portas utflyttningar” eli Sotjalan ja Portaan ulosmuutetut ja ensimmäisenä on Ruokoja, jonka alta löytyy Matts Saxbeckin kotitalous.

Ruokojan rusthollin syrjäinen sijainti kaukana Portaan kylästä on tuottanut papeille päänvaivaa. Toisinaan se on merkitty osaksi Vihavuoden kylää, joskus se on sijoitettu Portaan, Rukkoilan tai Sappeen kylään. Välillä se on saanut oman sivunsa kirkonkirjaan otsikolla Ruokojan rustholli. Rusthollin asukkaiden etsiminen tuottaa siksi päänvaivaa. Rustholli ikään kuin vaihtaa asiakirjoissa usein paikkaa. Ruokojan yksinäistila muodosti 1830-luvulta alkaen pienen yhteisön, sillä rusthollissa oli paljon palveluskuntaa ja sen läheisyyteen asettui muonatorppareita. Millainen oli rusthollin päärakennus, sitä on mahdoton tietää.

Ruokojalla oli rusthollarina 1820-luvulla Matkantaan Kartanosta kotoisin ollut Salomon Matinpoika. Avioiduttuaan varanimismiehen tyttären Anna Maria Mattsintytär Saxbeckin kanssa, hän pääsi Ruokojan rusthollin isännäksi.

Ruokoja siirtyi 1830-luvulla kaupan kautta Lammin kirkkoherran Gustaf Neclairin haltuun, joka omisti myös Rukkoilan Stenkullan eli Räväsmäen. Ruokojan rustholliin asettui vuonna 1838 tilanhoitajaksi Johan Gustaf Fredrikinpoika, jonka vaimo Maria Gustava Essbjörn oli Gustaf Neclairin vaimon Karolina Vilhelminan sisar. Johan Gustaf mainitaan vuodesta 1845 Ruokojan vuokraajana eli arrendaattorina. Heidän luokseen muutti Maria Gustavan ja Karolina Vilhelminan äiti Maria Kristina Memssen. Erikoista on se, että Finlands Allmänna Tidningissä kerrottiin vuonna 1847 Maria Kristinan kuolleen rauhallisesti Hauholla Ruokojan rusthollissa. Hauhon haudatuista merkintää ei kuitenkaan löydy.

Neclairien aikana Ruokojan viljelystä huolehtivat vaihtuvat vuokraviljelijät eli lampuodit. Muutaman vuoden Ruokojan lampuotina ehti olla Kuohijoelta muuttanut Josef Tuomaanpoika perheineen. Hänen kohtalokseen koitui myllymatka ja Vihajärven heikko jää. Josef hukkui joulukuussa 1837 vain 37-vuotiaana.

Vuonna 1860 kirkkoherra Gustaf Neclairin perilliset myivät Rukkoilan Stenkullan ja samalla Ruokojan rusthollin vapaaehtoisella huutokaupalla. Ruokoja päätyi Kustaa Eerikinpojalle, joka mainitaan rusthollarina vuodesta 1869 lähtien. Hän oli Hauhon Vuolijoen rusthollarin Eerik Eerikinpojan veli, joka otti käyttöön nimen Kustaa Ruoko-oja. Hän eleli Ruokojalla poikamiehenä palvelusväen ja alustalaistensa kanssa.

Ruokojan rusthollin syrjäinen sijainti houkutteli myös kutsumattomia vieraita. Vuonna 1895 useampi sanomalehti tiedotti otsikolla ”Kummia kuuluu Hauholta” seuraavaa:

Kerrotaan, että toissa lauantaina oli Portaan kylään Hauholla tullut kolme miestä tekoparrat leuoissa ja käyneet tervehtimässä Ruoko-ojan rustitilan 80:lla jo olevata isäntää, joka yksin muun väen ollessa heinässä, oli kotosalla. Hyvät huomenet sanottuaan miehistä yksi tempoisihe isännän rinnuksiin kiinni, pamautti revolverillaan ja pyysi rahoja, muutoin olisi henki lähdössä. Isäntä vanhus, kun ei muuta tiennyt avukseen, näytti heille rahakirstun. Kun miehet eivät sitä avaimella auki saaneet, niin löivät kirveellä kannen puhki ja korjasivat sieltä talon rahat yli 600 mk, taskukellon ja tuluspyssyn. Miehet lienevät tukkimiehiä, jotka muuallakin näihin aikoihin ovat elämöidä mellastaneet.

Kustaa Ruoko-oja myi tilan 1897 ja muutti Kangasalle, jossa hän kuoli vuonna 1909. Rusthollijärjestelmä oli lakkautettu jo vuonna 1886, mutta senkin jälkeen tiloja kutsuttiin rustholleiksi. Vähitellen Ruokojan rustholli alkaa kuitenkin kadota asiakirjoista. Vielä vuoden 1940 kartasta löytyy tila nimeltä Ruokoja, mutta sittemmin nimi muuttuu muotoon Ruokola. Voi kuitenkin todeta, että syrjäisellä tilalla on takanaan varsin värikäs historia.

Hämeen Sanomat 1.5.1897

 

Terveisiä Mäntsälän Alikartanosta

 

Kävin esitelmöimässä Ulla Möllersvärdistä Mäntsälän Alikartanossa eli Frugårdissa, joka toimii museona. Pihapiirin rakennukset ovat kuin matka toiseen aikaan. Yleensä vanhojen kartanoiden päärakennuksia on vuosikymmenten saatossa jatkettu, kerroksia lisätty ja vähintään kattorakenteita uusittu. Alikartanon vanhin päärakennus on 1730-luvulta ja uudempi vuodelta 1805. Molempien värinä on punamulta ja kattorakenteet edustavat oman aikansa tyyliä, mikä tekee niistä nykykatsojalle erikoisia ja jopa outoja.

Vanha päärakennus, museokahvila

Uusi päärakennus vuodelta 1805

Alikartanossa pääsee siis näkemään, millaisia kartanoiden päärakennukset olivat Suomessa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Vanha, aumakattoinen 1730-luvun päärakennus toimii kesäkahvilana, joten sen mataliin huoneisiin pääse tutustumaan samoin kuin uudempaan päärakennukseen, jossa esitellään Nordenskiöld-suvun elämää. Säterikattoinen päärakennus on erikoinen, koska sen keskiössä oleva sali ulottuu kahden kerroksen läpi. Sitä kiertää lehterikerros, jonka ikkunoista sali saa vähäisen valonsa. 

Ryhdyin tietysti etsimään sukulinkkejä Hauhon kartanoiden ja Mäntsälän Alikartanon Nordenskiöldien välille. Kovin läheisiä yhteyksiä ei löytynyt. Hahkialan kartanon rouva Andrietta Fredrika Rotkirchin (1814–1877) isoäiti oli Sofia Kristina Nordenskiöld Sipoon Sävijärveltä. Ei siis kovinkaan läheistä yhteyttä Alikartanossa asuneisiin Nordenskiöldeihin...

Yllättävästi sukuyhteys Hauhoon ja Alikartanon Nordenskiöldeihin liittyykin itseeni. Havaitsin, että esiäitini Ingeborg Nilsintytär Bergman (n.1675-n.1714) oli Alikartanon rouvan Hedvig Märta Ramsayn (1717–1759) pikkuserkku. Perheiden välillä ei välttämättä ollut yhteyksiä. Elettiinhän vaikeita aikoja, kuten 1690-luvun ankaria nälkävuosia ja sen jälkeen Suuren Pohjan sodan sekä isonvihan jälkeisiä tuskaisia vuosia. Kanssakäymistä ei kuitenkaan voi poissulkea. Elävien sukulaisten piiri oli aikakaudella tärkeä sosiaalinen pääoma. Naiset ylläpitivät sukulaisuussuhteita erityisesti naissukulaisiinsa. Siten naislinjainen sukulaisuus tunnettiin aikakaudella jopa paremmin kuin sukumatrikkeleista meille tutummat puhtaan patriarkaaliset mieslinjat. Ingeborgin äiti Hedvig Palthenia eli aina vuoteen 1730 asti. Hedvig Märtan äiti Margareta Catharina Nöding oli hänen serkkunsa. Margaretan molemmat tyttäret avioituivat Nordberg-sukuun, joka oli tuolloin vailla aatelisarvoa, jonka myötä nimeksi tuli Nordenskiöld.

Esiäitini Ingeborg Bergman oli Sääksmäen kirkkoherran Nicolaus Montanuksen ja Hedvig Palthenian tytär. Isä kuoli Ingeborgin ollessa vielä lapsi. Ingeborg oli noin 20-vuotias avioituessaan leskeksi jääneen korpraali Henrik Pihlmanin kanssa. Ingeborgista tuli siten Pälkäneen Laitikkalan Kokkolan ratsutilan emäntä ja kahden pojan äitipuoli. Hänen elämästään ei tiedetä paljonkaan. Elämänkaareen lukeutuivat 1690-luvun nälkävuodet ja Suuri Pohjan sota. Poika Karl syntyi vuonna 1701. Pälkäneellä käytiin vuonna 1713 Kostian virran taistelu, minkä jälkeen venäläiset hävittivät pitäjää. On arvoitus missä Ingeborg tuolloin oleskeli ja veikö isoviha tavalla tai toisella hänen henkensä. Ingeborgin elämä päättyi vuoden 1714 tienoilla. Tarkkaa ajankohtaa ei tiedetä. Poika Karl Pihlman päätyi aikanaan rusthollariksi Hauhon Vitsiälän Hannulaan eli Hoviin.

Mäntsälän Alikartanon Hedvig Märta Ramsayn elämästä tiedetään vain hieman enemmän. Hän syntyi vuonna 1717 Tukholman tienoilla. Tuolloin hänen pikkuserkkunsa Ingeborg Bergman Pälkäneellä oli jo haudattu. Margareta Catharina Nöding oli paennut lapsineen isonvihan miehitystä Ruotsiin Pornaisten Laukkoskelta. Aviomies ratsumestari Alexander Ramsay taisteli Uudenmaan ja Hämeen ratsuväkirykmentin riveissä. Rauhan palattua perhe palasi Suomeen ja Hedvig Märta naitettiin vain 14-vuotiaana Carl Fredrik Nordbergin kanssa. Hedvig Märtasta tuli käytännössä jo lapsena Mäntsälän Frugårdin emäntä. Esikoisensa hän synnytti vain 15-vuotiaana. Lapsia avioparille syntyi yhteensä 17. Hedvig Märta kuoli 41-vuotiaana vuonna 1759. Suunnilleen samaan ikään oli elänyt Pälkäneellä hänen pikkuserkkunsa Ingeborg, jolta jäi henkiin vain yksi lapsi. Synnytysten lukumäärä on arvoitus.

Kummallakaan naisella ei ollut helppo elämä. Minulle Alikartano muistuttaa myös Ingeborgista, jonka kautta kulkee etäinen sukulaisuuteni Hedvig Märtan poikaan Adolf Gustaf Nordenskiöldiin (1745–1821), joka suunnitteli ja rakennutti Alikartanon vuodelta 1805 olevan päärakennuksen. Vuonna 1775 hän avioitui Hedvig Eleonora Lilliehöökin kanssa. Adolf Gustaf aateloitiin vuonna 1751. Sinä vaiheessa minun sukulinjani Hauholla alkoi jo talonpoikaistua.

Enni Mustosen romaanitrilogia ”rouvaskartanon tarinoita” luo Hedvig Eleonoralle ja Adolf Gustafille kiehtovan fiktiivisen tarinan, jossa Mäntsälän Alikartano toimii tapahtumien näyttämönä. Museokahvila ”Hedda Noorasta” lähti matkaani myös ”Rouvaskartanon herkkukirja”, johon on poimittu Hedvig Eleonoran kirjeissä olleista ruokamaininnoista reseptit vuoden 1849 Kokki-Kirjasta. Sen avulla pääsee kurkistamaan kartanoiden keitoksiin 1800-luvun alkupuolella.

Klikkaa sukutaulua suuremmaksi

 Kuvat:

Maalaus: Hedvig Märta Ramsay (1717-1759). Olof Arenius. Historialliset kokoelmat. Suomen Kansallismuseo. Kuva sisältä Alikartanosta peilin edestä: Sirkku Mäkelä 14.6.25.

Lue lisää Alikartanosta: https://www.senaatti.fi/arvokiinteisto/alikartano/

Museokahvilassa voit tutustua Alikartanon ja Mäntsälän alueen naisiin Museokahvila Hedda Noora