Johanna Carolina Blåfield - aatelisneiti kyökin puolella

Blåfieldit aateloitiin vuonna 1476. Se on vanhimpia suomalaisia aatelissukuja ja juhlii 540 vuottaan marraskuussa Ritarihuoneella. Se on huomattavasti vanhempi kuin Schulmannien suku, jos mittana pidetään ikää. Blåfieldit ovat aina olleet lapsirikas suku eikä sitä ole uhannut ”sammuminen”, vaan se elää mieslinjassa edelleenkin. Suvun elinvoimaisuuden ilmentymä lienee sekin, että siihen syntyneet ovat sitkeästi selviytyneet tilanteesta kuin tilanteesta – kuten vaikkapa armottomasta säätykierrosta.

Tarina alkaa Espoosta, jossa vuonna 1794 armeijasta eronnut kersantti Anders Reinhold Blåfield asusteli avosuhteessa Maria Adamintyttären kanssa Espoon Friisilän Svinolundin torpassa. Maria Adamintytär käväisi synnyttämässä Janakkalan Vähikkälässä aviottoman tyttären vuonna 1792, joka kastettiin Hedvig Helenaksi. Maria oli ehkä talollisentytär Janakkalan Koutolasta. Toinen avioton tytär Maria Sofia syntyi Espoossa vuonna 1794 eikä sitä enää pyritty salaamaan. Maria Adamintytär ja Anders Reinhold Blåfield solmivat avioliiton vuonna 1798. Selvää siis on, että painetut aatelismatrikkelit eivät tällaista perhettä tunne kuin auttavasti.

Vuonna 1802 syntynyt aviolapsi Johanna Carolina sai säätyläiskummit, joista silmään pistää Nils Adolf von Kraemer ja vaimonsa Gustava Ingman. Nils Adolfin äitikin oli omaa sukua Blåfield Tuusulasta. Johanna Carolina oli hädin tuskin vuoden vanha, kun perhe muutti vuonna 1803 Hattulan Kouvalaan, josta he siirtyivät vuonna 1806 Janakkalan Vuorenpäähän. Ainoa poika Johan Ivar syntyi ja kuoli 1805. Carolina Johannan ja hänen sisartensa elämä oli kaukana kartanon salien ja förmaakien eleganssista.

Isä Anders Reinhold Blåfield kuoli vain 40 vuotiaana vesipöhöön (svulnad) 24.2.1809. Vaikea tilanne leskelle ja tämän pienille lapsille. Äiti Maria Adamintytär oli kironkirjoissa rouva (fru) ja tyttäret saivat vihittäessä tittelin ”jungfru” eli neiti kuten aatelisneidolle kuului. Jonkinlaista säädynmukaisuutta pyrittiin säilyttämään. Maria Sofia, Johanna Carolina ja Gustava Otteliana lähtivät sisäpiioiksi kartanoihin. Kaatumatautia poteva Hedvig Helena eli äitinsä kanssa ruotuvaivaisena ja kuoli Janakkalan Nuolialassa 30 vuotiaana vuonna 1821. Leski Maria Adamintytär kuoli 70 vuotiaana vuonna 1837. Vaikea arvioida voiko hänen kohdallaan puhua nousevasta säätykierrosta...

Blåfieldin aatelisneitipiiat päätyivät kaikki Hauholle. Maria Sofia Blåfield palveli Keson puustellissa vuonna 1820 ja avioitui hauholaisen suutarin Juho Hylenin kanssa. Nuorin sisar Gustava Ottiliana Blåfield avioitui vuonna 1835 Hyömäen Kirppusen emännäksi. Talo kuului Hyömäen kartanoon, jonka von Kraemer-sukuinen herra oli emännälle etäistä sukua.

Johanna Carolina Blåfield ja miehensä Henrik Henrikinpoika asettuivat aluksi Hausjärven Leppäkosken kartanoon. Henrik mainitaan vuoden verran renkivoutina ja sitten muonatorpparina Viralan myllyllä. Sieltä he muuttivat 1833 Kalvolaan Niemen kartanoon ja vuonna 1835 Hauholle Vitsiälän Tekkariin, josta he siirtyivät vuodeksi 1838 Lautsian kartanoon. Neljästä syntyneestä lapsesta kolme oli jo kuollut. Vitsiälässä syntyneen Carl Fredrikin kummeina oli Hyömäen kartanon rouva von Kraemer ja tämän tytär.

Henrikin ja Johanna Carolinan muuttokirja Hauholle

Lautsian kartanossa tapahtui kesäkuussa 1838 tragedia: perheen nelivuotias Johan hukkui kartanon kaivoon. Miten se tapahtui, ei selviä. Murheellinen tapahtuma kosketti varmasti koko kartanoa ja sen asukkaita. Elämä kuitenkin jatkui. Carolina Johanna synnytti Lautsiassa syksyllä 1839 pojan Reinholdin. Tämän jälkeen perhe muutti Lammille, Lammilta Hausjärvelle ja Hämeenlinnaan. Tässäkin tapauksessa liikkuva, levoton elämä pätkätöineen tuntui vaativan veronsa, sillä viimeksi kirvesmiehenä toiminut aviomies kuoli 1845 vain 41-vuotiaana vatsavaivoihin. Seitsemän lasta synnyttänyt ja heistä suurimman osan menettänyt Carolina Johanna menehtyi kolme vuotta myöhemmin 46-vuotiaana ”horkkaan” (frossa).

Mitenkähän säätyasteikon eri portailla elävät Blåfieldit suhtautuivat toisiinsa? Kohtasivatko rikkaat Blåfieldit renkeinä, piikoina ja tilattomina puuhailevia lukuisia aatelisia Blåfieldejä, ja jos kohtasivat, miten he suhtautuivat? Oliko tunnelma kiusallinen? Miltä tuntui Schulmanneista se, että renkivoudin vaimo oli vanhaa aatelia mutta hääri kyökissä ja tuvassaan? Oliko ajatus helppo ohittaa Jumalan määräämänä kohtalona ja kenties rangaistuksena epäsäätyisistä avioliitoista, joissa jalo aatelinen veri pääsi sekoittumaan rahvaaseen? Silti ainakin Hyömäen von Kraemerit tuntuivat auttaneen etäistä sukulaisperhettään ja toimivat useita kertoja lasten kummeina. Niin tai näin: Blåfieldit ovat selviytyjien sukua.

Blåfield-perheet, klikkaa kuva isommaksi

 Kuva: Giuseppe Maria Crespi: Keittiöpiika (wikimedia commons)

Hauhon Lauttian muinaishistoriaa

Tartuin pitkästä aikaa historialliseen romaaniin. Kollegani lahjoitti minulle jo toissa keväänä Kristiina Vuoren romaanin Neidonpaula, johon tulin tarttuneeksi vasta nyt. Kiinnostukseni kasvoi, koska päähenkilöiden äidin todettiin olevan kotoisin Hauhon Lauttiasta. Toki jo saman kirjailijan esikoisteoksessa Näkijän tytär liikutaan Hauhonselän rannalla sijainneessa Lauttian rälssikartanossa.

Tietenkin on turhaa alkaa tonkia romaanien fiktiivisten henkilöiden tai paikkojen esikuvia - se voi olla jopa ärsyttävääkin. Mutta kaikesta huolimatta sain ajatuksen syventyä Lautsian kartanon muinaisuuteen. Vuoren romaanissa voisi kai sanoa yhdistyvän kaksi hauholaista kartanoa: Hyvikkälän ja Lautsian. Hyvikkälä oli yhteydessä Hauhonselkään ja mahtikartanon syntyvaiheet menevät ajalle, jolta ei ole lähteitä. Lautsia – jota ikäihmiset lapsuudessani kutsuivat nimellä Lauttia – ei ollut olemassa vielä keskiajalla.

Yrjö Koskimiehen tuomio Hauhon historiassa (osa I) nimestä ”Lautsia” on melko tyly: ”Asutushistorian kannalta nimi ei siis sano mitään”. Maallikko tietysti pohtii, että mitkä syyt vaativat lauttapaikan perustamiseen juuri tähän tiettyyn kohtaan Ilmoilanselän rannassa? Miksi Ilmoilasta piti päästä järven yli rannalle, jonka takana jatkui laaja, asumaton metsäalue? Tai miksi Alvettulasta piti päästä vesitse rantaa pitkin Lautsiaan, jonka alueeseen se kuului?

Siihen on selitys: Teponlinna, Hauhon ainoa virallinen linnavuori. Se sijaitsee aivan Lautsian läheisyydessä. Pieni, jyrkkärinteinen kalliopäällystäinen vuori, jonka laelle vie kapea polku. Tästä näkökulmasta Lautsia onkin ikivanha ja varsin merkittäväkin paikka. Se on ollut olemassa jo vähintään 1200-luvulla, jolloin linnavuoret ilmeisesti perustettiin ja niitä tarvittiin. Ehkäpä Ilmoilanselän ja Vähäjärven kapeikossa sijaitseva ”lauttasija” vakiintui 1200-luvulla linnan ohessa sen ”satamaksi”.

Lautsian tienoilta alkoi keskiajalla yhteismaa, jossa usealla kylällä oli omia niittyraivauksia. Lautsia kylänä on nuori. Se oli ”afgärda by”, siirtokylä. Tarkemmat syyt sen perustamiseen ovat hämärän peitossa. Myöhäiskeskiajan kuluessa ”Lauttasijan” liepeille asettui asukkaita – tai ainakin asutus siellä vakiintui. Paikka aidattiin erilleen Alvettulan maista. Vuoden 1539 maakirja tuntee Lautsiassa kolme nimeä: Martti Klemetinpoika, Mikko Pekanpoika ja Matti Sipinpoika. Vuonna 1563 Kustaa Fincke antoi todistuksen kylän olemassaolosta erillisenä alueena, joten hänen kai voisi sanoa olevan Lautsian eräänlainen perustaja.

Lautsia eli Lauttia Hauhon maakirjassa 1539

Väistämättä tulee mieleen, oliko alun perinkin kyse yhdestä sukuryhmästä, joka kenties jo keskiajalla muutti Lautsiaan, Teponlinnan kupeeseen. Miksi ja koska? Kysymyksiin ei saa vastausta.  Kylän historia jäi lyhyeksi, koska jo vuonna 1555 Matti Sipinpoika yhdisteli taloja ja suurtilan synty oli alkanut. Vai... oliko koskaan ollutkaan kyse muusta kuin yhdestä huonekunnasta, joka muutti asumaan erilleen muista, linnavuoren kupeeseen? Jos näin oli, niin kuka oli Matti Sipinpoika, jonka sukua asui tuomiokirjan mukaan 1600-luvun alussa myös Ruotsissa?

Lautsian lopullinen ero Alvettulasta oli tapahtunut tultaessa vuoteen 1590, sillä tuolloin riideltiin ensi kertaa käräjillä rajoista. Lautsian käyttöön jäi alue, jota rajoittivat Telkilahden niitty, Rantakorttehisto ja Sillanmäki. Tämän alueen ulkopuolella Lautsian asukkaat saivat laiduntaa ja ottaa metsästä tarvepuita.

Muinaislinnan kupeessa olevaan ”Lauttiaan” on helppo kuvitella toinen toistaan kiehtovampia asukkaita. Puhdas fiktiivinen historiallinen romaani, kuten Neidonpaula, antaa parhaimmillaan enemmän kuin epämääräinen faktana myytävä kuvitteellinen muinaishistoria. Sellaistakin on Teponlinnan ja Alvettulan seudulle takavuosina rakenneltu, vieläpä viikinkien voimin. 

Ilmoilan Kalomäestä löydetty "Hauhon risti" Kalevalakorun mallistossa